Sotatrauman ylisukupolvinen ilmeneminen kehollisesti kolmannessa polvessa

1. Johdanto

Sotatrauman ylisukupolvisuus on aiheena hyvin tuore ja kiinnostava erityisesti kehollisesta näkökulmasta. Kuulun itse -vastoin ikäisiäni- toiseen sukupolveen talvi- ja jatkosodassa taistelleen veteraani-isäni jälkeen. Tulin käsitelleeksi aihetta pitkään kehollisten terapiamenetelmien kautta. Prosessi päättyi Sodan murtamat -dokumenttielokuvan haastatteluun sekä Rintama hiljeni -sota jatkui kotona -kirjan kirjoittamiseen. Minun sotani oli ohi kun näin unen, jossa minut ammuttiin kuoliaaksi. Pahin pelkoni oli toteutunut. Olin isäni kautta samaistunut oman kehoni vahingoittumisen pelkoon. Rauha alkoi ja pystyin hellittämään. Trauma oli eheytynyt ja tullut yhteisöllisesti jaetuksi.

Ilmapiiri maassamme on muuttunut avoimemmaksi ja keskustelevammaksi, myös sotien vaikutusten suhteen. Sodan murtamat -dokumentissa kerron seitsemän muun haastateltavan tavoin miten omassa kokemusmaailmassani sotatrauma näyttäytyi lapsuuden kodissa. Isämme lähtivät puolustamaan rauhaa, mutta toivat kotiin rauhattomuuden. Trauma oli heidän mielessään todellisena. Välillä näytti siltä kuin he edelleen olisivat etulinjassa rintamalla vihollista vastassa. Niinhän he olivatkin, tunnetasolla. Pitkään jatkuva uhan ja turvattomuuden tunne luo kehoon mannerlaattamaisen jännityksen. Sen suojan turvin on edetty etulinjassakin. Vaikka uhka poistuu, jännitys jää kehoon, ja leviää näennäisesti rauhallisella kotirintamallakin. Me emme perineet traumaa suoraan omaksi kokemukseksemme, vaikka samaistuimmekin yksityiskohtaisesti kuvattuihin tilanteisiin rintamalta. Nekin lapset, joiden isät vaikenivat täysin kokemistaan traumoista, oppivat torjumaan omia tunteita kuten myös kehon tuntemuksia ja oireita. Se oli luonnollista, koska muuta mallia ei ollut. Mitä varhaisemmin lapsen täytyy suojautua lihasjännityksellä, sitä syvemmin keho oppii sen.

”Sotapolkuni” päässä olen pohtinut miten sotatrauma mahtaakaan muuntua kolmannessa ja neljännessä polvessa. Keskustelin tästä aiheesta Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen opiskelijan kanssa joulukuussa 2021. Haastattelu ”Kuinka monta sukupolvea rauha maksaa?” julkaistiin hänen ainejärjestönsä Groteski-lehdessä 23. helmikuuta 2022. (Kallio Lotta, 2022) Siinä pohditaan voiko Z-sukupolven ihmisissä (vv.1995-2000 syntyneet) edelleen näkyä psyykkisiä merkkejä toisesta maailmansodasta. Haastattelun tekijää kiinnosti se, kuinka pitkälle sukuihin sodan kaiut kantautuvat. Tämä keskustelu innoitti minua pohtimaan aihetta lisää. Huomasin, että siitä on saatavilla vain vähän lähdemateriaalia.

”Sotatraumojen kollektiivisia seurauksia suomalaisessa yhteiskunnassa on alettu pohtia vasta viime vuosina, joten aiheesta löytyy toistaiseksi varsin vähän analyysia (mm. Hännikäinen 1998, Kinnunen ja Kivimäki 2006, Näre ja Kirves 2008, Ronkainen 2008, Heikkinen 2012 ja Kivimäki 2013). Näistä analyyseista on puuttunut sukupolvien välistä affektiivista kehollisuutta kartoittava näkökulma.” (Parviainen Jaana, 2014)

Mielestäni sodalle tyypillinen julmuus on aina traumatisoivaa. Miten voisin tutkia sotatrauman siirtymistä kehollisena ilmiönä? Päätin selvittää haastattelun keinoin, voiko sotatrauman ylisukupolvisuuden nähdä vaikuttaneen kehollisesti. Miten haastateltavat näkevät isänsä tai äitinsä veteraani-isän vaikutuksen itsessään? Onko se vaikuttanut heihin kehollisesti? Mitä siitä on heidän mielestään seurannut? Haastateltavien kirjoittaessa tai jo palautettuaan vastauksensa, 1700 kilometrin päässä Suomesta, toisessa eurooppalaisessa valtiossa, syttyi sota Venäjän hyökätessä Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan ja maan itäosaan 24. helmikuuta 2022. Aiheesta tuli entistäkin ajankohtaisempi.

2. Sotatrauman taustaa

”He käpertyivät heille osoitetuille paikoille pieneen kippuraan, kuin sikö äitinsä kohtuun, ikäänkuin tuo asento suojaisi heitä kaikelta siltä kauhealta, johon he nyt ovat joutuneet. He makaavat siinä kuin kuolleina pelosta ja järkytyksestä, eräät puristavat yhä kivääriä kouristuksenomaisesti.” (Kivimäki Ville, 2013)

Sotatrauma-ilmiö on tunnistettu ensimmäisestä maailmansodasta alkaen, (vv.1914–1915) jolloin Iso-Britannian armeijassa otettiin Shell shock- eli kranaattishokki-termi käyttöön. Sieltä se levisi nopeasti sotilaiden arkipuheeseen. Suomeksi termi käännettiin talvisodan aikana (vuosina 1939-1940) ”tärähtämiseksi”. Termi ”tärähtänyt” vakiintui Suomessa tarkoittamaan sodassa traumatisoitunutta sotilasta. (Helakallio-Ranta Päivi, 2017)

Talvisodan syttymisen jälkeen sotilaiden psyykkinen pahoinvointi tuli yllätyksenä armeijan lääkintähuollolle. Sotaan liittyvä psykiatria oli lähes kokonaan laiminlyöty aiemmin. Tämän vuoksi hoito oli improvisoitua, siitä puuttui perinpohjainen psykiatrinen keskustelu ja tutkimustyö.

”Tuohon aikaan Suomen yliopistomaailmassa ja lääketieteessä, myös psykiatriassa, vaikutteet tulivat Saksasta. Saksalainen perinne korosti sotatraumoja matalan älykkyyden ja perimän aiheuttamiksi. Häiriöt psyykessä johtuivat saksalaisten psykiatrien mielestä sotilaiden heikosta tai sairaasta luonteesta. Tämä käsitys vakiintui myös Suomessa.” (Helakallio-Ranta Päivi, 2017)

Sota jätti raskaan perinnön myös koteihin. Rintamalta palanneet miehet kärsivät usein unettomuudesta tai painajaisista. Sotatraumojen käsittelyä vaikeutti se, että niiden olemassaoloa vähäteltiin. Sodista puhuttiin isänmaalliseen sävyyn ja sankaritarinoita korostettiin.

Eniten psykiatrisia potilaita tuli jatkosodan (vv.1941-1944) aikana olleista taisteluista. Joulukuussa vuonna 1944 sotasairaalat muutettiin sotavammasairaaloiksi, joissa oli psykiatrisia osastoja. Monet veteraanit vaikenivat häpeän vuoksi ja turvautuivat hoidon sijaan aseveljiltä saatuun vertaistukeen.

”Mieleltään järkkyneet sotilaat olivat tässä mielessä historiattomia: he olivat kuin väkivaltaisia merkityskatkoksia kansakunnan eheässä lineaarisessa historiassa.” (Kivmäki Ville, 2013)

”Moraalisesti arveluttava ja häpeällinen psyykkinen häiriö haluttiin kieltää ja eristää itse sotakokemuksista. Ajateltiin, että jos mieleltään normaali mies voi murtua, myös jotain peruuttamattoman pahaa voi tapahtua koko yhteisölle. Sotaa ei voi kuitenkaan käydä ilman riskiä traumatisoitumisesta. Miten sotaa voidaan käydä, jos miehisyyden mitta oli sotasankaruus. Eheä sankaruus ei sodassa ole mahdollista, toteaa Ville Kivimäki.” (Helakaillio-Ranta Päivi, 2017)

Moni suomalainen on noiden sotien seurauksena kantanut tunnetaakkaa isän tai sukulaisen vuosien poissaolosta tai kaatumisesta, lottien kokemista järkytyksistä, kotirintaman naisten ja lasten vaikeuksista, niinikään myös sotaorpoudesta, sotalapseks lähtemisestä, evakkoudesta, muukalaisuuden tunteesta ja ikävästä takaisin menetettyyn Karjalaan. Sodan jälkeen masennus näyttäytyi alivirittyneenä saamattomuutena. Häpeää ja muita tunteita torjuttiin kiltteydellä, uhrautumisella, työllä ja alkoholilla. Mykkien veteraanien puolisot vaikenivat, ja lapset usein sisäistivät kannattelijan roolin. Heitä kannattelemassa ei ollut ehkä ketään.

3. Taakkasiirtymän taustaa

Psykiatrian dosentti Martti Siirala loi taakkasiirtymän käsitteen alunperin 1960-luvulla. Sillä tarkoitetaan vaimennettujen ja työstämättömien traumaattisten kokemusten siirtyvää perintöä sukupolvelta toiselle.

”Siitä lähtien kun lapsi syntyy tähän maailmaan, niin vastaanotto, joka hänen osanaan on, välittää häneen lähiyhteisön ja sen mukana myös kansakunnan, sukupolvien saatossa syntyneet elämänkäytännöt, suhtautumiset, käsitykset ihmisestä ja ihmisyydestä. Kun ne joissain suvussa ovat kulkeneet monta sukupolvea, eikä missään vaiheessa ole tapahtunut erityistä havahtumista siihen, mikä niissä on erityisen vääristynyttä tai harhaista, ne muuttuvat yhä mykemmiksi, yhä itsestäänselvemmin elämää hallitsevaksi laeiksi.” (Uurtimo Yrjö, 2000)

”Nykyisin samaa ilmiötä kuvataan ylisukupolvisina traumoina. Pirjo Tuhkasaari (2014) määrittelee ilmiön näin: Ylisukupolvisuudella tarkoitetaan niitä tiedostamattomia ja tietoisia sukupolvelta toiselle siirtyviä intrapsyykkisiä ja intersubjektiivisia kokemuksia, jotka vaikuttavat yksilön integraatioon, identiteetteihin ja rooleihin. Historia, kulttuuri, yhteiskunnalliset tekijät, ajan ilmapiiri, aikaisemmat sukupolvet, perhe ja parisuhde vaikuttavat yksilön kokemukseen omasta itsestä sekä mahdollistuviin suhteisiin molemminpuolisesti.” (Siltala Pirkko, 2016)

”Häpeän, pelon tai suvun lojaliteetin takia menneisyyden traumat ja katastrofit ovat joutuneet puhekieltoon. Nämä sulamattomat traumat kuitenkin kulkevat tiedostamattomia reittejä pitkin, siirtymien kautta sukupolvelta toiselle. Erilaisten sairauksien ja oireiden kautta ne vaativat päästä dialogiin ja ymmärretyiksi, jotta niitä voitaisiin yhdessä sulauttaa ja eheyttää.” Taakkasiirtymän jatkumista edistävät itsestäänselvyydet, yksinkertaistukset, vakiinnuttamiset, selittämiset ja sovinnaisuuksista kiinnipitäminen. (Siltala Pirkko, 2016)

4. Kehotietoisuus käsitteenä

Kehotietoisuus sisältää tietoisuutta asennosta, liikkeistä, hengityksestä, jaksamisesta ja väsymyksestä, sydämen sykkeestä ja myös liikkeen tuomista tunteista ja tunnetiloista. Kehotietoisuus on kykyä havainnoida omaa kehoa, emootioita, kehon tuntemuksia, muuttuvia tiloja, asentoja, pidäkkeitä ja jännityksiä lihaksissa, niiden vaihteluja, hengitystä ja sen muutoksia, vetäytymistä tai ojentautumista ulkomaailmaan, eli siis kaikkea mitä kehossa tapahtuu. (Maljanen Maria, 2021-2022)

Tietoisuus kehosta on läsnäoloa kaikelle, mitä omassa kehossa tapahtuu. Ajatukset ja tunteet tapahtuvat myös kehossa. Kehon ja mielen yhteyden syveneminen auttaa hyväksymään sallivasti omia tunteita. Suhde kehoon on sekä tässä hetkessä oleva, että myös jatkuva ja muuttuva.

5. Trauman kehollisuus

Trauma voi ilmetä kehossa jäätyneisyytenä, puutuneisuutena, kouristuksina ja jäykkyytenä. Luonnollinen hengittäminen on estynyttä. Voidaan myös kokea erilaisia aistimuksia kuten väristyksiä, viiltoja, poltetta ja pistoksia. Trauman siirtymistä kehollisesti ei yleensä tiedosteta, ei myöskään tapoja, joilla tunteiden kokemista kielletään itseltä ja muilta. Sairas yhteisö ei tunnista sairastunutta yksilöä.

Traumatisoituminen näkyy kehossa jatkuvana ylivireystilana ja jännityksenä. Toisaalta traumaattisesta tapahtumasta muistuttavat tilanteet, paikat tai täysin satunnaiset hajut, äänet tai toisten ihmisten kosketukset saattavat yllättäen laukaista tunkeilevat muistot esiin. Ne saattavat aiheuttaa kehossa ahdistavia tunnetiloja, mielikuvia ja hallitsematonta impulsiivista käyttäytymistä kuten selittämättömiä raivokohtauksia, kauhua ja kontrolloimattomia itkukohtauksia tai jähmettää kokonaan kehon toimintakyvyttömäksi. Traumasta kärsivän kehomuistin kaksitasoisuus tarkoittaa näin ollen sekä jatkuvaa passiivista traumatisoitunutta kehollista olotilaa että eri syklein toistuvia kohtauksia, joissa muistot hallitsemattomasti aktualisoituvat ja ne eletään läpi yhä uudelleen lähes samankaltaisina. (Parviainen Jaana, 2014)

Psykologiassa puhutaan emotionaalisesta tartunnasta, mutta emootioiden sijaan monet filosofit, yhteiskuntatieteilijät ja kulttuurintutkijat ovat alkaneet puhua affekteista. Käsitteenä se kattaa yksilöpsykologisesti latautunutta emootion käsitettä paremmin ympäristöön yhteydessä olevat keholliset tuntemukset ja mielentilat. Affektit eivät palaudu yksilöpsyykestä kumpuaviksi tunteiksi, vaan ovat luonteeltaan tilallisia ja energeettisiä: ne ovat jatkuvassa kierrossa ihmisten välillä tarttuen yksilöistä toisiin esimerkiksi jännittyneen ilmapiirin tai kosketuksen kautta. Toisten kehojen välittämät affektit voivat voimistaa myönteisesti tai kielteisesti tietoisuuttamme omista haluistamme, kivuistamme tai iloistamme. Näin affekteja ei ymmärretä vain yksilön oman sisäisen mielen kokemuksiksi vaan ne muotoutuvat ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa esimerkiksi kehollisen identifikaation, imitaation tai samaistumisen kautta. Keskeistä trauman sosiaalisen luonteen ymmärtämisen kannalta on kehollisten toimintatapojen ja asenteiden siirtyminen eleiden, asentojen, kosketusten, liikkeiden ja ilmeiden kautta erityisesti sukupolvien välillä. Traumasta kärsivien omaisten ja lähipiirin affektiivinen tartunta voi tapahtua hyvin monella eri tavalla. (Parviainen Jaana, 2014)

6. Kuvaus kehittämistehtävän toteutuksesta

Esitin aiheesta haastattelupyynnön mm. sosiaalisessa mediassa. Valitsin ne, joilla ei ollut arvioni mukaan akuuttia kriisiä, ja jotka pystyisivät vastaamaan kysymyksiin kuormittumatta liikaa mahdollisista traumatakaumista. Lähetin kirjalliset kysymykset (liite 1.) ja haastattelusopimukset (liite 2.) tammi-helmikuussa 2022 viidelle henkilölle ja sain kolme vastausta. Vastausaikaa oli noin kuukausi.

Esitin haastateltavilleni seuraavanlaisia kysymyksiä, joihin he saivat vastata omin sanoin:

1. Kuvaile millainen on suhteesi kehoosi, ja miten ymmärrät käsitteen kehollisuus?

2. Minkälainen oli suhteesi veteraaniin?

3. Onko sinun kohdallasi mielestäsi tapahtunut sotatrauman taakkasiirtymää?

4. Kuvailisitko miten tämä taakkasiirtymä on ilmennyt / ilmenee sinussa kehollisesti.

Olennaista oli saada selville tunnistavatko kolmannen polven haastateltavat sotatrauman ylisukupolvisuutta itsessään ja onko sillä kehollisia ilmenemismuotoja. Minkälaiksi he kuvaavat niitä?

Teemahaastattelu on puolistrukturoitu haastattelumenetelmä, jota käytetään laadullisen tutkimuksen aineistonkeruumenetelmänä. Teemahaastattelusta puuttuu strukturoidulle haastattelulle tyypillinen kysymysten tarkka muoto ja järjestys. Toisaalta haastattelussa on kaikille haastateltaville samat aihepiirit, jolloin teemahaastattelu ei ole täysin vapaa kuten syvähaastattelu. Haastattelu tuo myös haastateltavien näkökulman esiin. Teemahaastattelussa korostetaan haastateltavien tulkintoja asioista. Haastattelussa pyritään löytämään merkityksellisiä vastauksia tutkimuskysymyksiin liittyen. (Helakallio-Ranta Päivi, 2017)

Kahden haastateltavan äidin isä oli ollut sodassa, yhden vastaajan sekä äidin että isän isät olivat olleet rintamalla. Nämä lapsenlapset viettivät usein aikaa veteraani-isoisän kanssa ja heille jäi tästä ihmisestä myös hyviä ja lämpimiä muistoja. Kaikkien haastateltavien isoisät ovat edesmenneitä.

Kysymykseen 3. Onko kohdallasi mielestäsi tapahtunut sotatrauman taakkasiirtymää sinuun kukin vastaaja kuvasi näin:

Vastaaja 1.

”Miettiessäni sotatrauman taakkasiirtymää on käynyt selväksi että se on siirtynyt monivaiheisesti minuun. Lukuisat tarinat sodasta kuulleena, pystyi jo varhain näkemään ikäänkuin elokuvana sota-ajan tapahtumat. Tarinoita pappani kertoi rikkaasti ja melko totuudenmukaisesti. Kuitenkin halusin aina kuulla lisää ja lisää. Jossainmäärin kerronta oli kuin seikkailu. Trauman siirtyminen on kuitenkin tapahtunut arjen tapahtumien kautta. Papan ylinopea reagointi kaikkeen , suojelu, varjelu..joka kohdistui minuun välitti sen epävarmuuden ympäröivästä maailmasta. Sitäkautta kantaa mm suojelutraumaa, pahan tapahtuman ennakointia, tarvetta olla valmiina. Hermostuneisuus ja ylisuorittaminen ovat myös jossainmäärin mielestäni siirtymää.Pelot on siis ns kuitattu näillä mekanismeilla.”

Vastaaja 2.

”Sotatrauman taakkasiirtymää on siirtynyt minuun mm. seuraavin tavoin: Äitini traumatisoitui lapsena kaikesta mitä perheessä tapahtui. Hänellä ei ole diagnoosia, mutta vahvaa epävakautta ollut aina hänen käytöksessään, tunteiden vuoristorataa, draamaa, uhriutumista, marttyyriutta, toisten jatkuvaa syyllistämistä. Ajoittain jopa narsistista käytöstä. Olen mielestäni hyvin ristiriitaisesti kiintynyt lapsena, koska äitini oli välillä aivan ylisuojeleva, esti minua kiipeilemästä, pelotteli hukkumisella ym. ja ajoittain hän teki minulle fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Opin olemaan aina tuntosarvet herkillä, millä päällä äitini on. Äitini myös syyllisti minua jatkuvasti kaikesta mistä vain keksi minua syyllistää (myös muita). Minun piti olla ”häntä varten”, kuunnella hänen huoliaan pienestä asti. Vasta noin 35-vuotiaana kykenin laittamaan stopin tälle, en enää suostunut esim. siihen, että joudun kuulemaan isästäni jatkuvasti kaikkea pahaa.

Itse uskon, että äitini traumat ovat näyttäytyneet edellä kuvatulla tavalla. Hänen isänsä kohteli vaimoaan huonosti, vaimo kohteli lapsia huonosti, Väkivallan kierre siirtyi myös minua kohtaan tapahtuvaksi. Äidin oma trauma teki hänestä epävakaan, pelokkaan, tarvitsevan, uhrin ja marttyyrin, jopa narsistisen. Hän tuotti minulle häpeää myös sanallisesti, nolasi minua muiden ihmisten läsnä ollessa. Tämän vuoksi en juuri koskaan halunnut avata suutani, en koulussa enkä esim. vieraiden läsnä ollessa. Äiti puhui minun puolestani mitä itse halusi.”

Vastaaja 3.

”Itse olen hyvin suorittajakeskeinen luonneja kognitiivisesta psykoterapiasta sain diagnoosin ”vaativa persoonallisuus”. Hakeuduin terapiaan työuupumuksen ja masennuksen vuoksi. Olen tykännyt aina aikatauluttaa elämääni. Muistan, miten jo pienenä alle kouluikäisenä nautin siitä, että herätessäni tiesin, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten päivä kulkee. Silloin oli kyse rutiineista, jotka toivat turvaa ja vakautta elämään. Varhaisteini-iässä aloin itse täyttää kalenteriani aktiivisesti. Olen aina tykännyt siitä, että on paljon vauhtia ja ihmisiä ympärillä. Koen, että kehollisuus – tai lähinnä ikävien kehollisten tunteiden pakeneminen – on määrittänyt vahvasti elämääni.

Olen kaivannut läheisyyttä ja jo alakouluikäisenä tykkäsinhalailla kavereiden kanssa ja etsiä turvaa ja hyvää oloa toisista ihmisistä (myös vastakkaisesta sukupuolesta).”

Kysymykseen 4. Kuvailisitko miten tämä taakkasiirtymä on ilmennyt/ilmenee sinussa kehollisesti vastattiin näin:

Vastaaja 1.

”Papan ylinopea reagointi kaikkeen, suojelu, varjelu..joka kohdistui minuun välitti sen epävarmuudenympäröivästä maailmasta. Sitäkautta kantaa mm. suojelutraumaa, pahan tapahtuman ennakointia, tarvetta olla valmiina. Hermostuneisus ja ylisuorittaminen ovat myös jossainmäärin mielestäni siirtymää. Pitäisin suurimpana säpsähtelyä ja lihasten jännittyneisyyttä. Vahva rationaalinen mieli kuitenkin selkeästi pyrkii pakkorentouttamaan kehoa. Tahtotila tähän aiheutta kehossa velton tunteen. Painava olo kehossa siirtyy käsiteltäväksi nopeasti…tuo keholletarpeen päästä makuuasentoon, ja olla aivan paikallaan. Käsien ja jalkojen ja vielä siinä samassa jopa varpaiden ristiminen makuuasennossa on usein kehon vakiotila johon havahdun usein nukkumaan mennessäni. Tarve jähmettyä on kehossa läsnä. Kehon viesti siis pelon hetkillä on selkeästi pysähtyä / lamaantua. Tätä tietoinen mieli sitten haastaa kovasti muuttumaan…En tarkkaan tiedä mutta vaatteiden ”paino” tuntuu joskus tukahduttavan kehon. Yhdistäisin tämän myös taakkasiirtymään jotenkin, mutta väylää en osaa selittää.”

Vastaaja 2.

”Olen mielestäni hyvin ristiriitaisesti kiintynyt lapsena, koska äitini oli välillä aivan ylisuojeleva, esti minua kiipeilemästä, pelotteli hukkumisellaym. ja ajoittain hän teki minulle fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Hän tuotti minulle häpeää myös sanallisesti, nolasi minua muiden ihmisten läsnä ollessa. Olin ja olen erityisherkkä, saatoin lapsena kiukutella esim vaatteiden ja syömisen kanssa, sain näistä kiukutteluista rangaistuksena joko eristämisen, tai minua lyötiin, tukistettiin tai annettiin korvatillikka. Minua myös pakotettiin syömään ruokaa. Minua toisaalta myös lohdutettiin ruualla, sitä teki sekä äitini että äidin vanhemmat. Olen siis saanut taakkaperimänä tunnesyömisriippuvuuden, joka myös näkyy kehossani. Tämä on vuosikymmenten myötä komplisoitunut sellaiseksi, etten aina tunnista mihin stressiin syön ja välillä myös palkitsen itseäni syömisellä, kun tarvitsen energiaa jonkun asian tekemiseen.

Nuorempana olin normaalipainoinen, vaikka tällöinkin kuvittelin olevani isompi kuin oikeasti olin. Söin salaa, mutta se ei näkynyt vielä nuorempana kehossani. Olin hyvin epävarma kehostani ja naisellisuudestani. Yläkoulussa tytöt olivat vielä minun nuoruudessani pojille ”vapaata riistaa”, meitä sai kosketella rinnoista ja takapuolista, nimitellä jne ilman, että opettajat mihinkään puuttuivat. Häpeä oli myös niin suuri, ettei tuollaisista asioista halunnut puhua kotona.”

Vastaaja 3.

”Olen pelännyt pienestä asti sotaa, tulipaloa, lentokoneiden ääntä, onnettomuuksia. Muistan, että näin paljon painajaisia ja niihin herätessäni olin joskus niin kauhuissani, etten pystynyt nousemaan sängystä ja kulkemaan vanhempieni huoneeseen. Pelot ilmenivät kehon jännitystiloina (päänsäryt, silmäsäryt), tärinänä, kädet olivat kylmät yms. Nukkumisvaikeudet ovat vaivanneet minua aina.

Minut on siis kasvattanut äiti ja isä, jotka ovat hyvin erilaisissa ILMAPIIREISSÄ kasvaneet. Tämä on tuonut meidän kotiin ristiriidan: äidillä on ollut ahdistusta ja taakkaa kannettavanaan,paljon kysymyksiä siitä, miksi hänen isänsä oli sellainen kuin oli ja mitä sodassa itseasiassa tapahtui. Isänion ollut enemmän samanlainen kuin oma isänsä; menneet on menneitä, mitä niitä kaivelemaan! Katse tulevaisuuteen ja eteenpäin. Koen siis, että osa minun taakkaani on ristiriita siitä, mitä saa tuntea ja mitä ei pitäisi tuntea. Isäni on halunnut luoda vakaan, turvallisen ja iloisen ilmapiirin meille kotiin, mutta mielestäni se ei vain riitä, että haudataan asioita maahan. Siellä ne asiat edelleen ovat.

Pienestä asti pelkäsin sotaa ja lentokoneita. Näin painajaisia, joissa oli hyvin uhkaava ilmapiiri ja pelko oli läsnä. Lentokoneet tulivat kohti, ne pudottivat pommeja ja minä kyyhötin jossain metsän siimeksessä. Joskus kun sitten papan kanssa puhuin näistä viime vuosina ja luin jonkin hänen kertomansa kertomuksen (löytyi lehtiartikkeli, johon hän oli antanut haastattelun vuonna 1998), minulle tuli hyvin vahvasti tunne, että olen elänyt tämän itsekin. Ihan kuin minä olisin ollut siellä mäntyjen lomassa Rukajärven korpimetsässä ja nähnyt, kuinka lentokone kaartelee ylhäällä taivaalla. Uhkaava ääni kuului korvissani ja näin selkeästi koneen ääriviivat silmissäni ja sen värit ja muodot. Kun pappa kertoi jostakin partiomatkasta ja piikkilankaesteistä, minulla oli silmissäni aivan selkeä kuva kyseisestä tapahtumasta.

Kun helmikuussa Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kauhunsekainen pelko valtasi mieleni. Menin aivantoimintakyvyttömäksi moneksi päiväksi. Oli vahva tunne, että olen kokenut tämän joskus ennenkin. Joskus pimeässä kun olen kävellyt koiran kanssa ulkona, olen myös kokenut välähdyksenomaisesti tunnemuistoja, joissa partioidaan metsässä. Ne ovat herättäneet syvää ahdistusta.

Ajattelen, että vaikka näennäisesti isäni vanhemmat elivät lopulta pitkän ja hyvän, turvallisen ja antoisan elämän, he piilottivat paljon siitä kivusta ja tuskasta, jota olivat kokeneet sotavuosina ollessaan vasta 18–22 vuoden ikäisiä. Voisinko minä myötäelää edelleen niiden vuosien kokemuksia, sitä tuskaa ja jännitystä, surua ja epätoivoa?

Olen lukenut jo nuorena hänen kirjoittamiaan kirjeitä sodasta. Niissä kerrotaan lutikoiden myrkyttämisestä ja kuvaillaan eri tavoin, kuinka lutikat ratisevat kenkien alla yms. Olen aina kammonnut kaikenlaisia ötököitä suunnattomasti ja ötökkäpainajaiset ovat myös olleet yksi sellainen asia, joihin saatan herätä hikimärkänä.

Olen kärsinyt unettomuudesta, ylisuorittamisesta, vaativuudesta itseäni ja muita kohtaan, liiallisen venymisen aiheuttamista hallitsemattomista tunteen purkauksista ja siitä, että en voi sietää epäreiluutta työssä enkä yksityiselämässä. Koen, että sotatraumalla on merkittävä vaikutus elämässäni. Se on osittain horjuttanut turvallisuuden tunnetta, lisännyt pelkoja ja ahdistuksia ja unettomuutta sekä ollut yhtenä vaikuttajana kehollisissa kiputiloissa (päänsäryt, jäykkyydet). Minun ei aina ole myöskään helppo luottaa toisiin ihmisiin ja heidän tarkoitusperiinsä. Lapsena minulla oli myös pakko-oireista käytöstä ja edelleen kärsin usein menettämisen pelosta ja pelkään, että läheisilleni tapahtuu jotakin pahaa. Sota on ajatuksena niin kammottava, että olen jo harkinnut muuttoa Amerikkaan, jos sodan uhka Suomessa kasvaa. Kun öisin herään ulkoa kuulevaan meteliin, luulen sen aina ensimmäiseksi olevan sotalentokone. Säpsähdän ja menee hetki, ennen kuin tajuan kolinan tulevan lumiaurasta ja voin rauhoittua.

Isäni isän sotatrauman käsittelyssä minä olen pioneerin asemassa ja se on joskus pelottavaa.”

7. Johtopäätökset

Yllätyin vastausten monipuolisuudesta ja siitä, kuinka hyvin haastateltavat tiedostivat veteraani-isoisän käytöksen vaikutuksen. He osasivat laajasti kuvailla sitä, miten ylisukupolvinen sotatrauma on vaikuttanut ja osittain edelleen vaikuttaa kehollisesti. Vastauksista voi päätellä, että sillä on ollut merkittäviä vaikutuksia heidän tapaansa kokea itsensä ja elämänsä.

Kaikkia haastateltavia on lapsuudessa peloteltu ja ylisuojeltu ja he ovat kokeneet epävakautta ja epävarmuutta. Kaksi heistä on myös vahvasti samaistunut veteraanin kokemuksiin rintamalla kuin muistot olisivat heidän omia muistojaan. Tämä on näkynyt jopa samanlaisena kehon asentona kuin isoisällä. He kertovat kokeneensa pelkoa, turvattomuutta, syyllistämistä, nolaamista ja häpeän siirtoa, jopa fyysistä väkivaltaa ja eristämistä muista.

Omaan kehon suhteen he ovat kokeneet epävarmuutta, turvattomuutta, varuillaan ja valmiina oloa ja rajojen puuttumista. Aikuisina heistä on tämän seurauksena tullut ylisuorittajia, vaativia itseään kohtaan, hermostuneita tai melankolisia. Myös masentuneisuutta ja pakko-oireista käytöstä he ovat itsessään huomanneet.

Haastateltavat ovat lisäksi kokeneet lamaantumista, jähmettymistä, kipua, jäykkyyksiä, jännitystiloja, tärinää, silmäsärkyä, päänsärkyä, nukkumishäiriöitä, unettomuutta ja tukahduttavaa vaatteiden painoa. Traumatisoituminen on näkynyt fyysisen turvan hakemisena kavereista, epävarmuutena omasta kehosta ja sukupuolesta, tunnesyömisenä ja siitä johtuvana ylipainona. Kuva kehollisuudesta ja siitä nauttimisesta on vääristynyt, naiseus on koettu kärsimyksenä ja kehon tarpeet ovat helposti unohtuneet.

Näissä haastateltujen henkilöiden taakkasiirtymäksi kokemissa tapahtumissa näyttää olevan joitain yhtäläisyyksiä ns. ACE-kokemuksiin (=adverse childhood experience) eli haitallisiin ja vahingollisiin lapsuuden (alle 18v) kokemuksiin. Tällaisia ovat fyysinen pahoinpitely (lyöminen tai muu kovakourainen kohtelu), fyysinen laiminlyönti (esim. riittämätön ravinto, huolenpito ja ohjaus), henkinen pahoinpitely (nöyryytys, alistaminen, loukkaaminen), henkinen laiminlyönti (kylmä ja välinpitämätön suhtautuminen), seksuaaliväkivalta ja hyväksikäyttö, vanhempien ero tai vanhemman menetys, perheympäristö, jossa lapsi näkee väkivaltaa, jossa käytetään huumeita tai jossa jollakin perheenjäsenellä on alkoholiongelma tai vaikea mielenterveysongelma. Myös yksittäiset voimakkaat traumaattiset tapahtumat luetaan näihin kokemuksiin. (Kuvajainen Minna, Linner -Matikka Johanna, 2019)

Arveluni kyseisen trauman vaikutuksesta vireystilaan osoittautui oikeaksi. Turvattomuus ja jännittyneisyys muuttavat kehon vireystilaa, ja mieli ja keho lopulta tottuvat siihen. Uhkaavat tapahtumat saavat aikaan akuuttia stressiä. Lyhytkestoisen stressitilanteen aiheuttama neurofysiologinen aktivaatio on yleensä nopeaa ja tilapäistä. Pitkittyneen stressin vaikutukset eivät kuitenkaan välttämättä ole korjaantuvia. Tämän vuoksi uhkaavassa ympäristössä varttuvilla lapsilla stressireaktiojärjestelmät kehittyvät yliherkiksi ja voimakkaasti reagoiviksi, mikä ilmenee usein levottomuutena ja lyhytjännitteisyytenä.

Lapsuuden olosuhteet eivät siis aina suojele lapsen kasvua ja itsesäätelykyvyn kehittymistä. Eläinkokeet ovat osoittaneet, että ympäristön aiheuttamat hankitut ominaisuudet voivat jo sukusolujen epigeneettisten muutosten välityksellä vaikuttaa jälkeläisten ominaisuuksiin. Lapsi voi jo ennen syntymäänsä olla altistunut geenien muuttuneelle toiminnalle, joka vaikuttaa myöhemmin esimerkiksi tapaan reagoida stressiin. Krooninen stressi haittaa kaikkia kehityksen osa-alueita. Keho reagoi kuormitukseen liiallisella valppaudella ja ylivirittyneisyydellä. Tilan jatkuessa pitkään rauhoittumisesta tulee vaikeampaa. Nämä hermostolliset jäljet seuraavat joillakin ihmisillä aikuisuuteen asti. Keho on jo tottunut normaalia korkeampaan tai matalampaan kortisolitasoon, ja on jopa tullut riippuvaiseksi siitä, koska se on muodostunut luonnolliseksi tilaksi. Ihmisen ei ole hyvä olla kehossaan, mutta hän ei tavoita syytä miksi.

8. Pohdintaa

Trauman jälkeen maailma ei enää ole sama. Sen tietoisen työstämisen kautta yksilö, osana perhettä ja yhteisöä, voi kuitenkin eheytyä trauman integroituessa osaksi minuutta. Sukupolvien ketjussa yksilö on voinut toimia rintamataistelujen etäisenä todistajana. Hän tarvitsee näkijän ja ymmärtäjän, jotta ei siirrä traumaa muuntuneena jälkeläisilleen. Kollektiivinen, yhteisöllinen trauma eheytyy yhteydessä muihin ihmisiin. Uskon, että haastatteluun osallistuminen vahvisti haastateltavien itseymmärrystä. Samalla uteliaisuuteni tutkia aihetta lisää syveni.

”Jo nyt tiedetään, että epigeneettiset muutokset eivät välttämättä ole pysyviä, ja niissä tapahtuu vaihtelua myös yksilön sisällä. Vaikka perimään sisältyvä taipumus kohottaisi sairastavuusriskiä, kiveen hakatun kohtalon armoille heittäytymistä se ei merkitse. Omilla valmiuksilla ja valinnoilla on keskeinen rooli siinä, millaiseksi oma terveys muodostuu.” (Takkunen Minna, 2018) Vireystilan säätelyä voi kuka tahansa oppia.

Tietoisuustaitojen on osoitettu lievittävän ahdistuneisuutta, masentuneisuutta ja edistävät ihmissuhteiden hyvinvointia. Ne parantavat myös tarkkaavaisuuden ja tunteiden säätelykyä ja muuttavat näkökulmaa itseen. (Maljanen Maria, 2021-2022)

Usein alitajuiset syyt ohjaavat käytöstämme, emmekä erota omia tunteitamme muiden tunteista. Aito vuorovaikutus perustuu myös ei-sanalliseen, kehossa näkyvään viestintään. Omat rajat alkavat piirtyä itselle ja sitä kautta toisille selkeämmin. Itseilmaisu helpottuu, kehomme löytää turvan ja rauhan uudelleen. Hyvinvointi lisääntyy. Autenttinen, oma itse saa lisää tilaa, ja sen kautta kontakti omiin, todellisiin tunteisiin syvenee. Trauma katkaisee yhteyden itseen ja muihin, mutta se voi muodostua uudelleen.

Fysioterapia psykofyysisessä viitekehyksessä antaa mahdollisuuden oman kehon kokemiseen, tunnistamiseen ja hyväksymiseen. Mielestäni se on ennenkaikkea työskentelyä tunnetasolla. Vaikka traumatisoitumista ei olisi yleisesti ottaen tapahtunut, on hyvä suhtautua asiakkaaseen kuin traumatisoituneeseen. Trauma voi olla tiedostamattoman mielen alueella ja tuoda näkyville automaattisia, myös kehollisia prosesseja. Läsnä ovat enemmän tai vähemmän myös sosiaalisesti perityt affektit. Mitä yhteisön vääristymää tai vaiettua historiaa oire tai sairaus pohjimmiltaan edustaa? Asiakkaan ikä ei siis kerro siitä, kärsiikö hänkin edelleen 77 vuotta sitten loppuneiden sotien vaikutuksista. Sairauden mieli jää tavoittamatta täysin ilman näköalaa ihmisen yhteisöön. Fyysinen sairaus voi olla heijastumaa suhteessa sekä itseen että ympäristöön.

Tietoinen kehollinen läsnäolo edellyttää hyväksyvää ilmapiiriä. Turvallisuutta kokeva voi välittää turvan kokemuksen. Koettu elämä on lähtökohtana ymmärtää juuri tässä kohtaa, tätä ihmistä. Mikä hänen kehollisissa ilmiöissään, esimerkiksi aistimusten ja tunteiden torjumisessa, välinpitämättömyydessä omaa kehoa kohtaan tai vaikkapa syömishäiriössä, on ns. ratkaisuyritys? Mikä on se haaste, jota hän pohjimmiltaan pyrkii ratkaisemaan?

Ihmisen psykologisiin perustarpeisiin kuuluvat autonomia, kompetenssi ja yhteenkuuluvuus. Sotaa käyvien maiden ihmisissä ne eivät aina täyty. Lapsi ja aikuinen kokevat yhtälailla uhkaa ja turvattomuutta altistuessaan sodankäynnin arvaamattomuudelle. Erityisesti nyt, kun Ukrainan sota lisää huolta ja ahdistusta, traumatisoi ja nostaa vanhoja traumamuistoja esiin, on hyvä muistaa, että myös kehorauha voi horisontaalisesti tarttua välillämme ja eheyttää.

”Runoilija Eeva-Liisa Manner on todennut: ”Kaikki aika on ympärillä, tässä ja nyt.” Tässä hetkessä ja ajassa taaksepäin liikkuminen antaa uusia merkitysyhteyksiä niin menneisyydelle, tähän aikaan kuin tulevaisuudelle. ” (Siltala Pirkko, 2016)

Kiitollisena Isänmaasta

Satu Vaarula, fysioterapeutti

http://www.hyvinvoi.net

Tämä kirjoitus on Tamkin psykofyysisen fysioterapian täydennyskoulutuksen kehittämistehtävä, vuodelta 2022

Loppu ja alku

”Joka sodan jälkeen

jonkun pitää siivota.

Minkäänlainen järjestyshän ei synny itsestään.

Jonkun pitää työntää

tiilimurska tien sivuun,

jotta täydet ruumisvaunut

mahtuvat ajamaan.”

..”Ne, jotka tiesivät,

mistä oli kysymys,

tekevät tilaa niille,

jotka tietävät vähän,

ja vähemmän kuin vähän.

Ja lopulta eivät mitään.

Nummella, joka on peittänyt

syyt ja niiden seuraukset

jonkun pitää loikoilla

heinänkorsi hampaissaan

ja tuijotella taivasta.”

(Szymborska Wislawa, 1998)

Liitteet

Liite 1.

1. Haastattelukysymykset:

1.Kuvaile millainen on suhteesi kehoosi, ja miten ymmärrät käsitteen kehollisuus?

2.Minkälainen oli suhteesi veteraaniin?

3.Onko kohdallasi mielestäsi tapahtunut sotatrauman taakkasiirtymää sinuun?

4. Kuvailisitko miten tämä taakkasiirtymä on ilmennyt / ilmenee sinussa kehollisesti.

Liite 2.

Kirjallinen sopimus

Suostumus haastatteluun osallistumisesta

Sotatrauman ylisukupolvinen ilmeneminen kehollisesti kolmannessa polvessa, kehittämistehtävä, Satu Vaarula, TAMK kevät 2022

Minua on pyydetty haastateltavaksi kehittämistehtävään liittyvään haastatteluun, jonka tarkoituksena on saada tietoa sotatrauman taakkasiirtymän kehollisista ilmenemismuodoista.Ymmärrän, että osallistumiseni on vapaaehtoista.Tiedän,että antamani vastaukset saamiini kysymyksiin käsitellään luottamuksellisesti eikä niitä luovuteta sivullisille. Peruuttaessani suostumukseni tai keskeyttäessäni osallistumiseni tutkimukseen siihen mennessä kerättyjä tietoja käytetään osana kehittämistehtävän aineistoa. Sitoudun huolehtimaan hyvinvoinnistani niin, että jos aiheen käsittely herättää muistoja liian kuormittavasti, olen yhteydessä haastattelijaan, sekä tahoon, josta voin saada tarvittavaa tukea.

Lähteet

Helakallio-Ranta, Päivi, 2017, Sodan pitkät jäljet:: ylisukupolviset sotatraumat, opinnäytetyö Laurea AMK. Viitattu 28.2.2022

Kallio, Lotta 2022, Kuinka monta sukupolvea rauha maksaa? Groteski-Magazine. Viitattu 25.2.2022

Kuinka monta sukupolvea rauha maksaa?

Kivimäki, Ville, 2013 Murtuneet mielet, taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945, WSOY, s. 27, 403

Kuvajainen, Minna, Linner-Matikka, Johanna, 2019, ACE-tutkimukset ja traumainformoitu työ, viitattu 15.4.2022

Maljanen, Maria, 2021-2022, Kehotietoisuudesta ja sen harjoittamisesta, Tamk, psykofyysisen fysioterapian täydennyskoulutus

Parviainen, Jaana, 2014 Kehomuisti: Traumaperäisistä stressihäiriöistä kollektiivisiin traumoihin, Tampereen yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta.Viitattu 4.4.2022

https://trepo.tuni.fi/handle/10024/100300

Siltala, Pirkko, 2016, Taakkasiirtymä, Hermes oy, s.7, 31, 126, 127

Szymborska, Wislawa, Ihmisiä sillalla, WSOY 1998, s.106

Takkunen, Minna 2018, Vaikuttavatko vaarin sotakokemukset tämän lasten ja lastenlasten terveyteen? Tutkijoiden mukaan stressaavien kokemusten vaikutukset voivat periytyä geenien välityksellä sukupolvelta toiselle, viitattu 17.4.2022

Uurtimo, Yrjö, Siirala Martti, 2000, On puhuttava siitä mistä vaikenemme, Martti Siiralan ajatuksia elämästä, Tammi, s.26

Sotatrauman ylisukupolvinen ilmeneminen kehollisesti kolmannessa polvessa

1. Johdanto

Sotatrauman ylisukupolvisuus on aiheena hyvin tuore ja kiinnostava erityisesti kehollisesta näkökulmasta. Kuulun itse -vastoin ikäisiäni- toiseen sukupolveen talvi- ja jatkosodassa taistelleen veteraani-isäni jälkeen. Tulin käsitelleeksi aihetta pitkään kehollisten terapiamenetelmien kautta. Prosessi päättyi Sodan murtamat -dokumenttielokuvan haastatteluun sekä Rintama hiljeni -sota jatkui kotona -kirjan kirjoittamiseen. Minun sotani oli ohi kun näin unen, jossa minut ammuttiin kuoliaaksi. Pahin pelkoni oli toteutunut. Olin isäni kautta samaistunut oman kehoni vahingoittumisen pelkoon. Rauha alkoi ja pystyin hellittämään. Trauma oli eheytynyt ja tullut yhteisöllisesti jaetuksi.

Ilmapiiri maassamme on muuttunut avoimemmaksi ja keskustelevammaksi, myös sotien vaikutusten suhteen. Sodan murtamat -dokumentissa kerron seitsemän muun haastateltavan tavoin miten omassa kokemusmaailmassani sotatrauma näyttäytyi lapsuuden kodissa. Isämme lähtivät puolustamaan rauhaa, mutta toivat kotiin rauhattomuuden. Trauma oli heidän mielessään todellisena. Välillä näytti siltä kuin he edelleen olisivat etulinjassa rintamalla vihollista vastassa. Niinhän he olivatkin, tunnetasolla. Pitkään jatkuva uhan ja turvattomuuden tunne luo kehoon mannerlaattamaisen jännityksen. Sen suojan turvin on edetty etulinjassakin. Vaikka uhka poistuu, jännitys jää kehoon, ja leviää näennäisesti rauhallisella kotirintamallakin. Me emme perineet traumaa suoraan omaksi kokemukseksemme, vaikka samaistuimmekin yksityiskohtaisesti kuvattuihin tilanteisiin rintamalta. Nekin lapset, joiden isät vaikenivat täysin kokemistaan traumoista, oppivat torjumaan omia tunteita kuten myös kehon tuntemuksia ja oireita. Se oli luonnollista, koska muuta mallia ei ollut. Mitä varhaisemmin lapsen täytyy suojautua lihasjännityksellä, sitä syvemmin keho oppii sen.

”Sotapolkuni” päässä olen pohtinut miten sotatrauma mahtaakaan muuntua kolmannessa ja neljännessä polvessa. Keskustelin tästä aiheesta Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen opiskelijan kanssa joulukuussa 2021. Haastattelu ”Kuinka monta sukupolvea rauha maksaa?” julkaistiin hänen ainejärjestönsä Groteski-lehdessä 23. helmikuuta 2022. (Kallio Lotta, 2022) Siinä pohditaan voiko Z-sukupolven ihmisissä (vv.1995-2000 syntyneet) edelleen näkyä psyykkisiä merkkejä toisesta maailmansodasta. Haastattelun tekijää kiinnosti se, kuinka pitkälle sukuihin sodan kaiut kantautuvat. Tämä keskustelu innoitti minua pohtimaan aihetta lisää. Huomasin, että siitä on saatavilla vain vähän lähdemateriaalia.

”Sotatraumojen kollektiivisia seurauksia suomalaisessa yhteiskunnassa on alettu pohtia vasta viime vuosina, joten aiheesta löytyy toistaiseksi varsin vähän analyysia (mm. Hännikäinen 1998, Kinnunen ja Kivimäki 2006, Näre ja Kirves 2008, Ronkainen 2008, Heikkinen 2012 ja Kivimäki 2013). Näistä analyyseista on puuttunut sukupolvien välistä affektiivista kehollisuutta kartoittava näkökulma.” (Parviainen Jaana, 2014)

Mielestäni sodalle tyypillinen julmuus on aina traumatisoivaa. Miten voisin tutkia sotatrauman siirtymistä kehollisena ilmiönä? Päätin selvittää haastattelun keinoin, voiko sotatrauman ylisukupolvisuuden nähdä vaikuttaneen kehollisesti. Miten haastateltavat näkevät isänsä tai äitinsä veteraani-isän vaikutuksen itsessään? Onko se vaikuttanut heihin kehollisesti? Mitä siitä on heidän mielestään seurannut? Haastateltavien kirjoittaessa tai jo palautettuaan vastauksensa, 1700 kilometrin päässä Suomesta, toisessa eurooppalaisessa valtiossa, syttyi sota Venäjän hyökätessä Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan ja maan itäosaan 24. helmikuuta 2022. Aiheesta tuli entistäkin ajankohtaisempi.

2. Sotatrauman taustaa

”He käpertyivät heille osoitetuille paikoille pieneen kippuraan, kuin sikö äitinsä kohtuun, ikäänkuin tuo asento suojaisi heitä kaikelta siltä kauhealta, johon he nyt ovat joutuneet. He makaavat siinä kuin kuolleina pelosta ja järkytyksestä, eräät puristavat yhä kivääriä kouristuksenomaisesti.” (Kivimäki Ville, 2013)

Sotatrauma-ilmiö on tunnistettu ensimmäisestä maailmansodasta alkaen, (vv.1914–1915) jolloin Iso-Britannian armeijassa otettiin Shell shock- eli kranaattishokki-termi käyttöön. Sieltä se levisi nopeasti sotilaiden arkipuheeseen. Suomeksi termi käännettiin talvisodan aikana (vuosina 1939-1940) ”tärähtämiseksi”. Termi ”tärähtänyt” vakiintui Suomessa tarkoittamaan sodassa traumatisoitunutta sotilasta. (Helakallio-Ranta Päivi, 2017)

Talvisodan syttymisen jälkeen sotilaiden psyykkinen pahoinvointi tuli yllätyksenä armeijan lääkintähuollolle. Sotaan liittyvä psykiatria oli lähes kokonaan laiminlyöty aiemmin. Tämän vuoksi hoito oli improvisoitua, siitä puuttui perinpohjainen psykiatrinen keskustelu ja tutkimustyö.

”Tuohon aikaan Suomen yliopistomaailmassa ja lääketieteessä, myös psykiatriassa, vaikutteet tulivat Saksasta. Saksalainen perinne korosti sotatraumoja matalan älykkyyden ja perimän aiheuttamiksi. Häiriöt psyykessä johtuivat saksalaisten psykiatrien mielestä sotilaiden heikosta tai sairaasta luonteesta. Tämä käsitys vakiintui myös Suomessa.” (Helakallio-Ranta Päivi, 2017)

Sota jätti raskaan perinnön myös koteihin. Rintamalta palanneet miehet kärsivät usein unettomuudesta tai painajaisista. Sotatraumojen käsittelyä vaikeutti se, että niiden olemassaoloa vähäteltiin. Sodista puhuttiin isänmaalliseen sävyyn ja sankaritarinoita korostettiin.

Eniten psykiatrisia potilaita tuli jatkosodan (vv.1941-1944) aikana olleista taisteluista. Joulukuussa vuonna 1944 sotasairaalat muutettiin sotavammasairaaloiksi, joissa oli psykiatrisia osastoja. Monet veteraanit vaikenivat häpeän vuoksi ja turvautuivat hoidon sijaan aseveljiltä saatuun vertaistukeen.

”Mieleltään järkkyneet sotilaat olivat tässä mielessä historiattomia: he olivat kuin väkivaltaisia merkityskatkoksia kansakunnan eheässä lineaarisessa historiassa.” (Kivmäki Ville, 2013)

”Moraalisesti arveluttava ja häpeällinen psyykkinen häiriö haluttiin kieltää ja eristää itse sotakokemuksista. Ajateltiin, että jos mieleltään normaali mies voi murtua, myös jotain peruuttamattoman pahaa voi tapahtua koko yhteisölle. Sotaa ei voi kuitenkaan käydä ilman riskiä traumatisoitumisesta. Miten sotaa voidaan käydä, jos miehisyyden mitta oli sotasankaruus. Eheä sankaruus ei sodassa ole mahdollista, toteaa Ville Kivimäki.” (Helakaillio-Ranta Päivi, 2017)

Moni suomalainen on noiden sotien seurauksena kantanut tunnetaakkaa isän tai sukulaisen vuosien poissaolosta tai kaatumisesta, lottien kokemista järkytyksistä, kotirintaman naisten ja lasten vaikeuksista, niinikään myös sotaorpoudesta, sotalapseks lähtemisestä, evakkoudesta, muukalaisuuden tunteesta ja ikävästä takaisin menetettyyn Karjalaan. Sodan jälkeen masennus näyttäytyi alivirittyneenä saamattomuutena. Häpeää ja muita tunteita torjuttiin kiltteydellä, uhrautumisella, työllä ja alkoholilla. Mykkien veteraanien puolisot vaikenivat, ja lapset usein sisäistivät kannattelijan roolin. Heitä kannattelemassa ei ollut ehkä ketään.

3. Taakkasiirtymän taustaa

Psykiatrian dosentti Martti Siirala loi taakkasiirtymän käsitteen alunperin 1960-luvulla. Sillä tarkoitetaan vaimennettujen ja työstämättömien traumaattisten kokemusten siirtyvää perintöä sukupolvelta toiselle.

”Siitä lähtien kun lapsi syntyy tähän maailmaan, niin vastaanotto, joka hänen osanaan on, välittää häneen lähiyhteisön ja sen mukana myös kansakunnan, sukupolvien saatossa syntyneet elämänkäytännöt, suhtautumiset, käsitykset ihmisestä ja ihmisyydestä. Kun ne joissain suvussa ovat kulkeneet monta sukupolvea, eikä missään vaiheessa ole tapahtunut erityistä havahtumista siihen, mikä niissä on erityisen vääristynyttä tai harhaista, ne muuttuvat yhä mykemmiksi, yhä itsestäänselvemmin elämää hallitsevaksi laeiksi.” (Uurtimo Yrjö, 2000)

”Nykyisin samaa ilmiötä kuvataan ylisukupolvisina traumoina. Pirjo Tuhkasaari (2014) määrittelee ilmiön näin: Ylisukupolvisuudella tarkoitetaan niitä tiedostamattomia ja tietoisia sukupolvelta toiselle siirtyviä intrapsyykkisiä ja intersubjektiivisia kokemuksia, jotka vaikuttavat yksilön integraatioon, identiteetteihin ja rooleihin. Historia, kulttuuri, yhteiskunnalliset tekijät, ajan ilmapiiri, aikaisemmat sukupolvet, perhe ja parisuhde vaikuttavat yksilön kokemukseen omasta itsestä sekä mahdollistuviin suhteisiin molemminpuolisesti.” (Siltala Pirkko, 2016)

”Häpeän, pelon tai suvun lojaliteetin takia menneisyyden traumat ja katastrofit ovat joutuneet puhekieltoon. Nämä sulamattomat traumat kuitenkin kulkevat tiedostamattomia reittejä pitkin, siirtymien kautta sukupolvelta toiselle. Erilaisten sairauksien ja oireiden kautta ne vaativat päästä dialogiin ja ymmärretyiksi, jotta niitä voitaisiin yhdessä sulauttaa ja eheyttää.” Taakkasiirtymän jatkumista edistävät itsestäänselvyydet, yksinkertaistukset, vakiinnuttamiset, selittämiset ja sovinnaisuuksista kiinnipitäminen. (Siltala Pirkko, 2016)

4. Kehotietoisuus käsitteenä

Kehotietoisuus sisältää tietoisuutta asennosta, liikkeistä, hengityksestä, jaksamisesta ja väsymyksestä, sydämen sykkeestä ja myös liikkeen tuomista tunteista ja tunnetiloista. Kehotietoisuus on kykyä havainnoida omaa kehoa, emootioita, kehon tuntemuksia, muuttuvia tiloja, asentoja, pidäkkeitä ja jännityksiä lihaksissa, niiden vaihteluja, hengitystä ja sen muutoksia, vetäytymistä tai ojentautumista ulkomaailmaan, eli siis kaikkea mitä kehossa tapahtuu. (Maljanen Maria, 2021-2022)

Tietoisuus kehosta on läsnäoloa kaikelle, mitä omassa kehossa tapahtuu. Ajatukset ja tunteet tapahtuvat myös kehossa. Kehon ja mielen yhteyden syveneminen auttaa hyväksymään sallivasti omia tunteita. Suhde kehoon on sekä tässä hetkessä oleva, että myös jatkuva ja muuttuva.

5. Trauman kehollisuus

Trauma voi ilmetä kehossa jäätyneisyytenä, puutuneisuutena, kouristuksina ja jäykkyytenä. Luonnollinen hengittäminen on estynyttä. Voidaan myös kokea erilaisia aistimuksia kuten väristyksiä, viiltoja, poltetta ja pistoksia. Trauman siirtymistä kehollisesti ei yleensä tiedosteta, ei myöskään tapoja, joilla tunteiden kokemista kielletään itseltä ja muilta. Sairas yhteisö ei tunnista sairastunutta yksilöä.

Traumatisoituminen näkyy kehossa jatkuvana ylivireystilana ja jännityksenä. Toisaalta traumaattisesta tapahtumasta muistuttavat tilanteet, paikat tai täysin satunnaiset hajut, äänet tai toisten ihmisten kosketukset saattavat yllättäen laukaista tunkeilevat muistot esiin. Ne saattavat aiheuttaa kehossa ahdistavia tunnetiloja, mielikuvia ja hallitsematonta impulsiivista käyttäytymistä kuten selittämättömiä raivokohtauksia, kauhua ja kontrolloimattomia itkukohtauksia tai jähmettää kokonaan kehon toimintakyvyttömäksi. Traumasta kärsivän kehomuistin kaksitasoisuus tarkoittaa näin ollen sekä jatkuvaa passiivista traumatisoitunutta kehollista olotilaa että eri syklein toistuvia kohtauksia, joissa muistot hallitsemattomasti aktualisoituvat ja ne eletään läpi yhä uudelleen lähes samankaltaisina. (Parviainen Jaana, 2014)

Psykologiassa puhutaan emotionaalisesta tartunnasta, mutta emootioiden sijaan monet filosofit, yhteiskuntatieteilijät ja kulttuurintutkijat ovat alkaneet puhua affekteista. Käsitteenä se kattaa yksilöpsykologisesti latautunutta emootion käsitettä paremmin ympäristöön yhteydessä olevat keholliset tuntemukset ja mielentilat. Affektit eivät palaudu yksilöpsyykestä kumpuaviksi tunteiksi, vaan ovat luonteeltaan tilallisia ja energeettisiä: ne ovat jatkuvassa kierrossa ihmisten välillä tarttuen yksilöistä toisiin esimerkiksi jännittyneen ilmapiirin tai kosketuksen kautta. Toisten kehojen välittämät affektit voivat voimistaa myönteisesti tai kielteisesti tietoisuuttamme omista haluistamme, kivuistamme tai iloistamme. Näin affekteja ei ymmärretä vain yksilön oman sisäisen mielen kokemuksiksi vaan ne muotoutuvat ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa esimerkiksi kehollisen identifikaation, imitaation tai samaistumisen kautta. Keskeistä trauman sosiaalisen luonteen ymmärtämisen kannalta on kehollisten toimintatapojen ja asenteiden siirtyminen eleiden, asentojen, kosketusten, liikkeiden ja ilmeiden kautta erityisesti sukupolvien välillä. Traumasta kärsivien omaisten ja lähipiirin affektiivinen tartunta voi tapahtua hyvin monella eri tavalla. (Parviainen Jaana, 2014)

6. Kuvaus kehittämistehtävän toteutuksesta

Esitin aiheesta haastattelupyynnön mm. sosiaalisessa mediassa. Valitsin ne, joilla ei ollut arvioni mukaan akuuttia kriisiä, ja jotka pystyisivät vastaamaan kysymyksiin kuormittumatta liikaa mahdollisista traumatakaumista. Lähetin kirjalliset kysymykset (liite 1.) ja haastattelusopimukset (liite 2.) tammi-helmikuussa 2022 viidelle henkilölle ja sain kolme vastausta. Vastausaikaa oli noin kuukausi.

Esitin haastateltavilleni seuraavanlaisia kysymyksiä, joihin he saivat vastata omin sanoin:

1. Kuvaile millainen on suhteesi kehoosi, ja miten ymmärrät käsitteen kehollisuus?

2. Minkälainen oli suhteesi veteraaniin?

3. Onko sinun kohdallasi mielestäsi tapahtunut sotatrauman taakkasiirtymää?

4. Kuvailisitko miten tämä taakkasiirtymä on ilmennyt / ilmenee sinussa kehollisesti.

Olennaista oli saada selville tunnistavatko kolmannen polven haastateltavat sotatrauman ylisukupolvisuutta itsessään ja onko sillä kehollisia ilmenemismuotoja. Minkälaiksi he kuvaavat niitä?

Teemahaastattelu on puolistrukturoitu haastattelumenetelmä, jota käytetään laadullisen tutkimuksen aineistonkeruumenetelmänä. Teemahaastattelusta puuttuu strukturoidulle haastattelulle tyypillinen kysymysten tarkka muoto ja järjestys. Toisaalta haastattelussa on kaikille haastateltaville samat aihepiirit, jolloin teemahaastattelu ei ole täysin vapaa kuten syvähaastattelu. Haastattelu tuo myös haastateltavien näkökulman esiin. Teemahaastattelussa korostetaan haastateltavien tulkintoja asioista. Haastattelussa pyritään löytämään merkityksellisiä vastauksia tutkimuskysymyksiin liittyen. (Helakallio-Ranta Päivi, 2017)

Kahden haastateltavan äidin isä oli ollut sodassa, yhden vastaajan sekä äidin että isän isät olivat olleet rintamalla. Nämä lapsenlapset viettivät usein aikaa veteraani-isoisän kanssa ja heille jäi tästä ihmisestä myös hyviä ja lämpimiä muistoja. Kaikkien haastateltavien isoisät ovat edesmenneitä.

Kysymykseen 3. Onko kohdallasi mielestäsi tapahtunut sotatrauman taakkasiirtymää sinuun kukin vastaaja kuvasi näin:

Vastaaja 1.

”Miettiessäni sotatrauman taakkasiirtymää on käynyt selväksi että se on siirtynyt monivaiheisesti minuun. Lukuisat tarinat sodasta kuulleena, pystyi jo varhain näkemään ikäänkuin elokuvana sota-ajan tapahtumat. Tarinoita pappani kertoi rikkaasti ja melko totuudenmukaisesti. Kuitenkin halusin aina kuulla lisää ja lisää. Jossainmäärin kerronta oli kuin seikkailu. Trauman siirtyminen on kuitenkin tapahtunut arjen tapahtumien kautta. Papan ylinopea reagointi kaikkeen , suojelu, varjelu..joka kohdistui minuun välitti sen epävarmuuden ympäröivästä maailmasta. Sitäkautta kantaa mm suojelutraumaa, pahan tapahtuman ennakointia, tarvetta olla valmiina. Hermostuneisuus ja ylisuorittaminen ovat myös jossainmäärin mielestäni siirtymää.Pelot on siis ns kuitattu näillä mekanismeilla.”

Vastaaja 2.

”Sotatrauman taakkasiirtymää on siirtynyt minuun mm. seuraavin tavoin: Äitini traumatisoitui lapsena kaikesta mitä perheessä tapahtui. Hänellä ei ole diagnoosia, mutta vahvaa epävakautta ollut aina hänen käytöksessään, tunteiden vuoristorataa, draamaa, uhriutumista, marttyyriutta, toisten jatkuvaa syyllistämistä. Ajoittain jopa narsistista käytöstä. Olen mielestäni hyvin ristiriitaisesti kiintynyt lapsena, koska äitini oli välillä aivan ylisuojeleva, esti minua kiipeilemästä, pelotteli hukkumisella ym. ja ajoittain hän teki minulle fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Opin olemaan aina tuntosarvet herkillä, millä päällä äitini on. Äitini myös syyllisti minua jatkuvasti kaikesta mistä vain keksi minua syyllistää (myös muita). Minun piti olla ”häntä varten”, kuunnella hänen huoliaan pienestä asti. Vasta noin 35-vuotiaana kykenin laittamaan stopin tälle, en enää suostunut esim. siihen, että joudun kuulemaan isästäni jatkuvasti kaikkea pahaa.

Itse uskon, että äitini traumat ovat näyttäytyneet edellä kuvatulla tavalla. Hänen isänsä kohteli vaimoaan huonosti, vaimo kohteli lapsia huonosti, Väkivallan kierre siirtyi myös minua kohtaan tapahtuvaksi. Äidin oma trauma teki hänestä epävakaan, pelokkaan, tarvitsevan, uhrin ja marttyyrin, jopa narsistisen. Hän tuotti minulle häpeää myös sanallisesti, nolasi minua muiden ihmisten läsnä ollessa. Tämän vuoksi en juuri koskaan halunnut avata suutani, en koulussa enkä esim. vieraiden läsnä ollessa. Äiti puhui minun puolestani mitä itse halusi.”

Vastaaja 3.

”Itse olen hyvin suorittajakeskeinen luonneja kognitiivisesta psykoterapiasta sain diagnoosin ”vaativa persoonallisuus”. Hakeuduin terapiaan työuupumuksen ja masennuksen vuoksi. Olen tykännyt aina aikatauluttaa elämääni. Muistan, miten jo pienenä alle kouluikäisenä nautin siitä, että herätessäni tiesin, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten päivä kulkee. Silloin oli kyse rutiineista, jotka toivat turvaa ja vakautta elämään. Varhaisteini-iässä aloin itse täyttää kalenteriani aktiivisesti. Olen aina tykännyt siitä, että on paljon vauhtia ja ihmisiä ympärillä. Koen, että kehollisuus – tai lähinnä ikävien kehollisten tunteiden pakeneminen – on määrittänyt vahvasti elämääni.

Olen kaivannut läheisyyttä ja jo alakouluikäisenä tykkäsinhalailla kavereiden kanssa ja etsiä turvaa ja hyvää oloa toisista ihmisistä (myös vastakkaisesta sukupuolesta).”

Kysymykseen 4. Kuvailisitko miten tämä taakkasiirtymä on ilmennyt/ilmenee sinussa kehollisesti vastattiin näin:

Vastaaja 1.

”Papan ylinopea reagointi kaikkeen, suojelu, varjelu..joka kohdistui minuun välitti sen epävarmuudenympäröivästä maailmasta. Sitäkautta kantaa mm. suojelutraumaa, pahan tapahtuman ennakointia, tarvetta olla valmiina. Hermostuneisus ja ylisuorittaminen ovat myös jossainmäärin mielestäni siirtymää. Pitäisin suurimpana säpsähtelyä ja lihasten jännittyneisyyttä. Vahva rationaalinen mieli kuitenkin selkeästi pyrkii pakkorentouttamaan kehoa. Tahtotila tähän aiheutta kehossa velton tunteen. Painava olo kehossa siirtyy käsiteltäväksi nopeasti…tuo keholletarpeen päästä makuuasentoon, ja olla aivan paikallaan. Käsien ja jalkojen ja vielä siinä samassa jopa varpaiden ristiminen makuuasennossa on usein kehon vakiotila johon havahdun usein nukkumaan mennessäni. Tarve jähmettyä on kehossa läsnä. Kehon viesti siis pelon hetkillä on selkeästi pysähtyä / lamaantua. Tätä tietoinen mieli sitten haastaa kovasti muuttumaan…En tarkkaan tiedä mutta vaatteiden ”paino” tuntuu joskus tukahduttavan kehon. Yhdistäisin tämän myös taakkasiirtymään jotenkin, mutta väylää en osaa selittää.”

Vastaaja 2.

”Olen mielestäni hyvin ristiriitaisesti kiintynyt lapsena, koska äitini oli välillä aivan ylisuojeleva, esti minua kiipeilemästä, pelotteli hukkumisellaym. ja ajoittain hän teki minulle fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Hän tuotti minulle häpeää myös sanallisesti, nolasi minua muiden ihmisten läsnä ollessa. Olin ja olen erityisherkkä, saatoin lapsena kiukutella esim vaatteiden ja syömisen kanssa, sain näistä kiukutteluista rangaistuksena joko eristämisen, tai minua lyötiin, tukistettiin tai annettiin korvatillikka. Minua myös pakotettiin syömään ruokaa. Minua toisaalta myös lohdutettiin ruualla, sitä teki sekä äitini että äidin vanhemmat. Olen siis saanut taakkaperimänä tunnesyömisriippuvuuden, joka myös näkyy kehossani. Tämä on vuosikymmenten myötä komplisoitunut sellaiseksi, etten aina tunnista mihin stressiin syön ja välillä myös palkitsen itseäni syömisellä, kun tarvitsen energiaa jonkun asian tekemiseen.

Nuorempana olin normaalipainoinen, vaikka tällöinkin kuvittelin olevani isompi kuin oikeasti olin. Söin salaa, mutta se ei näkynyt vielä nuorempana kehossani. Olin hyvin epävarma kehostani ja naisellisuudestani. Yläkoulussa tytöt olivat vielä minun nuoruudessani pojille ”vapaata riistaa”, meitä sai kosketella rinnoista ja takapuolista, nimitellä jne ilman, että opettajat mihinkään puuttuivat. Häpeä oli myös niin suuri, ettei tuollaisista asioista halunnut puhua kotona.”

Vastaaja 3.

”Olen pelännyt pienestä asti sotaa, tulipaloa, lentokoneiden ääntä, onnettomuuksia. Muistan, että näin paljon painajaisia ja niihin herätessäni olin joskus niin kauhuissani, etten pystynyt nousemaan sängystä ja kulkemaan vanhempieni huoneeseen. Pelot ilmenivät kehon jännitystiloina (päänsäryt, silmäsäryt), tärinänä, kädet olivat kylmät yms. Nukkumisvaikeudet ovat vaivanneet minua aina.

Minut on siis kasvattanut äiti ja isä, jotka ovat hyvin erilaisissa ILMAPIIREISSÄ kasvaneet. Tämä on tuonut meidän kotiin ristiriidan: äidillä on ollut ahdistusta ja taakkaa kannettavanaan,paljon kysymyksiä siitä, miksi hänen isänsä oli sellainen kuin oli ja mitä sodassa itseasiassa tapahtui. Isänion ollut enemmän samanlainen kuin oma isänsä; menneet on menneitä, mitä niitä kaivelemaan! Katse tulevaisuuteen ja eteenpäin. Koen siis, että osa minun taakkaani on ristiriita siitä, mitä saa tuntea ja mitä ei pitäisi tuntea. Isäni on halunnut luoda vakaan, turvallisen ja iloisen ilmapiirin meille kotiin, mutta mielestäni se ei vain riitä, että haudataan asioita maahan. Siellä ne asiat edelleen ovat.

Pienestä asti pelkäsin sotaa ja lentokoneita. Näin painajaisia, joissa oli hyvin uhkaava ilmapiiri ja pelko oli läsnä. Lentokoneet tulivat kohti, ne pudottivat pommeja ja minä kyyhötin jossain metsän siimeksessä. Joskus kun sitten papan kanssa puhuin näistä viime vuosina ja luin jonkin hänen kertomansa kertomuksen (löytyi lehtiartikkeli, johon hän oli antanut haastattelun vuonna 1998), minulle tuli hyvin vahvasti tunne, että olen elänyt tämän itsekin. Ihan kuin minä olisin ollut siellä mäntyjen lomassa Rukajärven korpimetsässä ja nähnyt, kuinka lentokone kaartelee ylhäällä taivaalla. Uhkaava ääni kuului korvissani ja näin selkeästi koneen ääriviivat silmissäni ja sen värit ja muodot. Kun pappa kertoi jostakin partiomatkasta ja piikkilankaesteistä, minulla oli silmissäni aivan selkeä kuva kyseisestä tapahtumasta.

Kun helmikuussa Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kauhunsekainen pelko valtasi mieleni. Menin aivantoimintakyvyttömäksi moneksi päiväksi. Oli vahva tunne, että olen kokenut tämän joskus ennenkin. Joskus pimeässä kun olen kävellyt koiran kanssa ulkona, olen myös kokenut välähdyksenomaisesti tunnemuistoja, joissa partioidaan metsässä. Ne ovat herättäneet syvää ahdistusta.

Ajattelen, että vaikka näennäisesti isäni vanhemmat elivät lopulta pitkän ja hyvän, turvallisen ja antoisan elämän, he piilottivat paljon siitä kivusta ja tuskasta, jota olivat kokeneet sotavuosina ollessaan vasta 18–22 vuoden ikäisiä. Voisinko minä myötäelää edelleen niiden vuosien kokemuksia, sitä tuskaa ja jännitystä, surua ja epätoivoa?

Olen lukenut jo nuorena hänen kirjoittamiaan kirjeitä sodasta. Niissä kerrotaan lutikoiden myrkyttämisestä ja kuvaillaan eri tavoin, kuinka lutikat ratisevat kenkien alla yms. Olen aina kammonnut kaikenlaisia ötököitä suunnattomasti ja ötökkäpainajaiset ovat myös olleet yksi sellainen asia, joihin saatan herätä hikimärkänä.

Olen kärsinyt unettomuudesta, ylisuorittamisesta, vaativuudesta itseäni ja muita kohtaan, liiallisen venymisen aiheuttamista hallitsemattomista tunteen purkauksista ja siitä, että en voi sietää epäreiluutta työssä enkä yksityiselämässä. Koen, että sotatraumalla on merkittävä vaikutus elämässäni. Se on osittain horjuttanut turvallisuuden tunnetta, lisännyt pelkoja ja ahdistuksia ja unettomuutta sekä ollut yhtenä vaikuttajana kehollisissa kiputiloissa (päänsäryt, jäykkyydet). Minun ei aina ole myöskään helppo luottaa toisiin ihmisiin ja heidän tarkoitusperiinsä. Lapsena minulla oli myös pakko-oireista käytöstä ja edelleen kärsin usein menettämisen pelosta ja pelkään, että läheisilleni tapahtuu jotakin pahaa. Sota on ajatuksena niin kammottava, että olen jo harkinnut muuttoa Amerikkaan, jos sodan uhka Suomessa kasvaa. Kun öisin herään ulkoa kuulevaan meteliin, luulen sen aina ensimmäiseksi olevan sotalentokone. Säpsähdän ja menee hetki, ennen kuin tajuan kolinan tulevan lumiaurasta ja voin rauhoittua.

Isäni isän sotatrauman käsittelyssä minä olen pioneerin asemassa ja se on joskus pelottavaa.”

7. Johtopäätökset

Yllätyin vastausten monipuolisuudesta ja siitä, kuinka hyvin haastateltavat tiedostivat veteraani-isoisän käytöksen vaikutuksen. He osasivat laajasti kuvailla sitä, miten ylisukupolvinen sotatrauma on vaikuttanut ja osittain edelleen vaikuttaa kehollisesti. Vastauksista voi päätellä, että sillä on ollut merkittäviä vaikutuksia heidän tapaansa kokea itsensä ja elämänsä.

Kaikkia haastateltavia on lapsuudessa peloteltu ja ylisuojeltu ja he ovat kokeneet epävakautta ja epävarmuutta. Kaksi heistä on myös vahvasti samaistunut veteraanin kokemuksiin rintamalla kuin muistot olisivat heidän omia muistojaan. Tämä on näkynyt jopa samanlaisena kehon asentona kuin isoisällä. He kertovat kokeneensa pelkoa, turvattomuutta, syyllistämistä, nolaamista ja häpeän siirtoa, jopa fyysistä väkivaltaa ja eristämistä muista.

Omaan kehon suhteen he ovat kokeneet epävarmuutta, turvattomuutta, varuillaan ja valmiina oloa ja rajojen puuttumista. Aikuisina heistä on tämän seurauksena tullut ylisuorittajia, vaativia itseään kohtaan, hermostuneita tai melankolisia. Myös masentuneisuutta ja pakko-oireista käytöstä he ovat itsessään huomanneet.

Haastateltavat ovat lisäksi kokeneet lamaantumista, jähmettymistä, kipua, jäykkyyksiä, jännitystiloja, tärinää, silmäsärkyä, päänsärkyä, nukkumishäiriöitä, unettomuutta ja tukahduttavaa vaatteiden painoa. Traumatisoituminen on näkynyt fyysisen turvan hakemisena kavereista, epävarmuutena omasta kehosta ja sukupuolesta, tunnesyömisenä ja siitä johtuvana ylipainona. Kuva kehollisuudesta ja siitä nauttimisesta on vääristynyt, naiseus on koettu kärsimyksenä ja kehon tarpeet ovat helposti unohtuneet.

Näissä haastateltujen henkilöiden taakkasiirtymäksi kokemissa tapahtumissa näyttää olevan joitain yhtäläisyyksiä ns. ACE-kokemuksiin (=adverse childhood experience) eli haitallisiin ja vahingollisiin lapsuuden (alle 18v) kokemuksiin. Tällaisia ovat fyysinen pahoinpitely (lyöminen tai muu kovakourainen kohtelu), fyysinen laiminlyönti (esim. riittämätön ravinto, huolenpito ja ohjaus), henkinen pahoinpitely (nöyryytys, alistaminen, loukkaaminen), henkinen laiminlyönti (kylmä ja välinpitämätön suhtautuminen), seksuaaliväkivalta ja hyväksikäyttö, vanhempien ero tai vanhemman menetys, perheympäristö, jossa lapsi näkee väkivaltaa, jossa käytetään huumeita tai jossa jollakin perheenjäsenellä on alkoholiongelma tai vaikea mielenterveysongelma. Myös yksittäiset voimakkaat traumaattiset tapahtumat luetaan näihin kokemuksiin. (Kuvajainen Minna, Linner -Matikka Johanna, 2019)

Arveluni kyseisen trauman vaikutuksesta vireystilaan osoittautui oikeaksi. Turvattomuus ja jännittyneisyys muuttavat kehon vireystilaa, ja mieli ja keho lopulta tottuvat siihen. Uhkaavat tapahtumat saavat aikaan akuuttia stressiä. Lyhytkestoisen stressitilanteen aiheuttama neurofysiologinen aktivaatio on yleensä nopeaa ja tilapäistä. Pitkittyneen stressin vaikutukset eivät kuitenkaan välttämättä ole korjaantuvia. Tämän vuoksi uhkaavassa ympäristössä varttuvilla lapsilla stressireaktiojärjestelmät kehittyvät yliherkiksi ja voimakkaasti reagoiviksi, mikä ilmenee usein levottomuutena ja lyhytjännitteisyytenä.

Lapsuuden olosuhteet eivät siis aina suojele lapsen kasvua ja itsesäätelykyvyn kehittymistä. Eläinkokeet ovat osoittaneet, että ympäristön aiheuttamat hankitut ominaisuudet voivat jo sukusolujen epigeneettisten muutosten välityksellä vaikuttaa jälkeläisten ominaisuuksiin. Lapsi voi jo ennen syntymäänsä olla altistunut geenien muuttuneelle toiminnalle, joka vaikuttaa myöhemmin esimerkiksi tapaan reagoida stressiin. Krooninen stressi haittaa kaikkia kehityksen osa-alueita. Keho reagoi kuormitukseen liiallisella valppaudella ja ylivirittyneisyydellä. Tilan jatkuessa pitkään rauhoittumisesta tulee vaikeampaa. Nämä hermostolliset jäljet seuraavat joillakin ihmisillä aikuisuuteen asti. Keho on jo tottunut normaalia korkeampaan tai matalampaan kortisolitasoon, ja on jopa tullut riippuvaiseksi siitä, koska se on muodostunut luonnolliseksi tilaksi. Ihmisen ei ole hyvä olla kehossaan, mutta hän ei tavoita syytä miksi.

8. Pohdintaa

Trauman jälkeen maailma ei enää ole sama. Sen tietoisen työstämisen kautta yksilö, osana perhettä ja yhteisöä, voi kuitenkin eheytyä trauman integroituessa osaksi minuutta. Sukupolvien ketjussa yksilö on voinut toimia rintamataistelujen etäisenä todistajana. Hän tarvitsee näkijän ja ymmärtäjän, jotta ei siirrä traumaa muuntuneena jälkeläisilleen. Kollektiivinen, yhteisöllinen trauma eheytyy yhteydessä muihin ihmisiin. Uskon, että haastatteluun osallistuminen vahvisti haastateltavien itseymmärrystä. Samalla uteliaisuuteni tutkia aihetta lisää syveni.

”Jo nyt tiedetään, että epigeneettiset muutokset eivät välttämättä ole pysyviä, ja niissä tapahtuu vaihtelua myös yksilön sisällä. Vaikka perimään sisältyvä taipumus kohottaisi sairastavuusriskiä, kiveen hakatun kohtalon armoille heittäytymistä se ei merkitse. Omilla valmiuksilla ja valinnoilla on keskeinen rooli siinä, millaiseksi oma terveys muodostuu.” (Takkunen Minna, 2018) Vireystilan säätelyä voi kuka tahansa oppia.

Tietoisuustaitojen on osoitettu lievittävän ahdistuneisuutta, masentuneisuutta ja edistävät ihmissuhteiden hyvinvointia. Ne parantavat myös tarkkaavaisuuden ja tunteiden säätelykyä ja muuttavat näkökulmaa itseen. (Maljanen Maria, 2021-2022)

Usein alitajuiset syyt ohjaavat käytöstämme, emmekä erota omia tunteitamme muiden tunteista. Aito vuorovaikutus perustuu myös ei-sanalliseen, kehossa näkyvään viestintään. Omat rajat alkavat piirtyä itselle ja sitä kautta toisille selkeämmin. Itseilmaisu helpottuu, kehomme löytää turvan ja rauhan uudelleen. Hyvinvointi lisääntyy. Autenttinen, oma itse saa lisää tilaa, ja sen kautta kontakti omiin, todellisiin tunteisiin syvenee. Trauma katkaisee yhteyden itseen ja muihin, mutta se voi muodostua uudelleen.

Fysioterapia psykofyysisessä viitekehyksessä antaa mahdollisuuden oman kehon kokemiseen, tunnistamiseen ja hyväksymiseen. Mielestäni se on ennenkaikkea työskentelyä tunnetasolla. Vaikka traumatisoitumista ei olisi yleisesti ottaen tapahtunut, on hyvä suhtautua asiakkaaseen kuin traumatisoituneeseen. Trauma voi olla tiedostamattoman mielen alueella ja tuoda näkyville automaattisia, myös kehollisia prosesseja. Läsnä ovat enemmän tai vähemmän myös sosiaalisesti perityt affektit. Mitä yhteisön vääristymää tai vaiettua historiaa oire tai sairaus pohjimmiltaan edustaa? Asiakkaan ikä ei siis kerro siitä, kärsiikö hänkin edelleen 77 vuotta sitten loppuneiden sotien vaikutuksista. Sairauden mieli jää tavoittamatta täysin ilman näköalaa ihmisen yhteisöön. Fyysinen sairaus voi olla heijastumaa suhteessa sekä itseen että ympäristöön.

Tietoinen kehollinen läsnäolo edellyttää hyväksyvää ilmapiiriä. Turvallisuutta kokeva voi välittää turvan kokemuksen. Koettu elämä on lähtökohtana ymmärtää juuri tässä kohtaa, tätä ihmistä. Mikä hänen kehollisissa ilmiöissään, esimerkiksi aistimusten ja tunteiden torjumisessa, välinpitämättömyydessä omaa kehoa kohtaan tai vaikkapa syömishäiriössä, on ns. ratkaisuyritys? Mikä on se haaste, jota hän pohjimmiltaan pyrkii ratkaisemaan?

Ihmisen psykologisiin perustarpeisiin kuuluvat autonomia, kompetenssi ja yhteenkuuluvuus. Sotaa käyvien maiden ihmisissä ne eivät aina täyty. Lapsi ja aikuinen kokevat yhtälailla uhkaa ja turvattomuutta altistuessaan sodankäynnin arvaamattomuudelle. Erityisesti nyt, kun Ukrainan sota lisää huolta ja ahdistusta, traumatisoi ja nostaa vanhoja traumamuistoja esiin, on hyvä muistaa, että myös kehorauha voi horisontaalisesti tarttua välillämme ja eheyttää.

”Runoilija Eeva-Liisa Manner on todennut: ”Kaikki aika on ympärillä, tässä ja nyt.” Tässä hetkessä ja ajassa taaksepäin liikkuminen antaa uusia merkitysyhteyksiä niin menneisyydelle, tähän aikaan kuin tulevaisuudelle. ” (Siltala Pirkko, 2016)

Kiitollisena Isänmaasta

Satu Vaarula, fysioterapeutti

http://www.hyvinvoi.net

Tämä kirjoitus on Tamkin psykofyysisen fysioterapian täydennyskoulutuksen kehittämistehtävä, vuodelta 2022

Loppu ja alku

”Joka sodan jälkeen

jonkun pitää siivota.

Minkäänlainen järjestyshän ei synny itsestään.

Jonkun pitää työntää

tiilimurska tien sivuun,

jotta täydet ruumisvaunut

mahtuvat ajamaan.”

..”Ne, jotka tiesivät,

mistä oli kysymys,

tekevät tilaa niille,

jotka tietävät vähän,

ja vähemmän kuin vähän.

Ja lopulta eivät mitään.

Nummella, joka on peittänyt

syyt ja niiden seuraukset

jonkun pitää loikoilla

heinänkorsi hampaissaan

ja tuijotella taivasta.”

(Szymborska Wislawa, 1998)

Liitteet

Liite 1.

1. Haastattelukysymykset:

1.Kuvaile millainen on suhteesi kehoosi, ja miten ymmärrät käsitteen kehollisuus?

2.Minkälainen oli suhteesi veteraaniin?

3.Onko kohdallasi mielestäsi tapahtunut sotatrauman taakkasiirtymää sinuun?

4. Kuvailisitko miten tämä taakkasiirtymä on ilmennyt / ilmenee sinussa kehollisesti.

Liite 2.

Kirjallinen sopimus

Suostumus haastatteluun osallistumisesta

Sotatrauman ylisukupolvinen ilmeneminen kehollisesti kolmannessa polvessa, kehittämistehtävä, Satu Vaarula, TAMK kevät 2022

Minua on pyydetty haastateltavaksi kehittämistehtävään liittyvään haastatteluun, jonka tarkoituksena on saada tietoa sotatrauman taakkasiirtymän kehollisista ilmenemismuodoista.Ymmärrän, että osallistumiseni on vapaaehtoista.Tiedän,että antamani vastaukset saamiini kysymyksiin käsitellään luottamuksellisesti eikä niitä luovuteta sivullisille. Peruuttaessani suostumukseni tai keskeyttäessäni osallistumiseni tutkimukseen siihen mennessä kerättyjä tietoja käytetään osana kehittämistehtävän aineistoa. Sitoudun huolehtimaan hyvinvoinnistani niin, että jos aiheen käsittely herättää muistoja liian kuormittavasti, olen yhteydessä haastattelijaan, sekä tahoon, josta voin saada tarvittavaa tukea.

Lähteet

Helakallio-Ranta, Päivi, 2017, Sodan pitkät jäljet:: ylisukupolviset sotatraumat, opinnäytetyö Laurea AMK. Viitattu 28.2.2022

Kallio, Lotta 2022, Kuinka monta sukupolvea rauha maksaa? Groteski-Magazine. Viitattu 25.2.2022

https://www.groteski-magazine.fi/2022/02/24/kuinka-monta-sukupolvea-rauha-maksaa/

Kivimäki, Ville, 2013 Murtuneet mielet, taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945, WSOY, s. 27, 403

Kuvajainen, Minna, Linner-Matikka, Johanna, 2019, ACE-tutkimukset ja traumainformoitu työ, viitattu 15.4.2022

Maljanen, Maria, 2021-2022, Kehotietoisuudesta ja sen harjoittamisesta, Tamk, psykofyysisen fysioterapian täydennyskoulutus

Parviainen, Jaana, 2014 Kehomuisti: Traumaperäisistä stressihäiriöistä kollektiivisiin traumoihin, Tampereen yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta.Viitattu 4.4.2022

https://trepo.tuni.fi/handle/10024/100300

Siltala, Pirkko, 2016, Taakkasiirtymä, Hermes oy, s.7, 31, 126, 127

Szymborska, Wislawa, Ihmisiä sillalla, WSOY 1998, s.106

Takkunen, Minna 2018, Vaikuttavatko vaarin sotakokemukset tämän lasten ja lastenlasten terveyteen? Tutkijoiden mukaan stressaavien kokemusten vaikutukset voivat periytyä geenien välityksellä sukupolvelta toiselle, viitattu 17.4.2022

Uurtimo, Yrjö, Siirala Martti, 2000, On puhuttava siitä mistä vaikenemme, Martti Siiralan ajatuksia elämästä, Tammi, s.26

Erkki Mielonen; Pelko ja pakokauhu -henkinen paine sodassa (1968)

Klassikkoteos tarjoaa talvi-ja jatkosodan etulinjatehtävissä palvelleen ja haavoittuneenkin majuri Erkki Mielosen sekä elävän tuntuista kuvausta siitä, miten rintamaolot vaikuttivat kestämiseen että työelämäänkin sovellettavissa olevaa näköalaa alaisten johtamiseen. Näiden pohdintojen perusteella annetaan ohjeita tulevaisuuden sotiin valmistautumisessa. Vaikka kirja on kirjoitettu aikansa osin jäykälläkin kielellä perustuen kyseisen ajan tietoon ihmismielen käyttäytymisestä, on siinä yllättävän paljon uuden tiedon valossa ymmärrettävää inhimmillistä kuvausta. Tämä tekee kirjasta helposti luettavan, joskaan kirjan loppuosan huhut ja propaganda-luvut eivät enää kuitenkaan tunnu kiinnostavilta.

Sotatilassa kuolemanpelko on todellinen, ja monenlaiset reaktiot, kuten neuroottisuus, paniikki ja pakokauhu, ovat ymmärrettäviä ilmiöitä. Näiden syitä pyritään kirjassa analysoimaan, ja laajennetaan näkökulmaa sotilasesimiesten vastuuseen alaistensa mielenterveydestä, jota perustellusti ei voida pitää ”pehmoiluna”.

Kirjailija on jatkanut myöhemmässä elämässä johtamistaidon tutkimista ja opettamista, ja saanut kirjallisesta työstään puolustusvomien hopeisen ansiomitalin.

Kiinnostuin kirjasta, koska se toimii sellaisena aikalaiskuvauksena, joka pystyy täyttämään sitä surullista aukkoa, joka oman, ja usein muidenkin, keskusteluista veteraani-isien kanssa jäi puuttumaan. Vaikka olen syntynyt yli 20 vuotta jatkosodan päättymisen jälkeen, tiedän kuinka isäni poismenoon asti ovat voimakkaina pyrkineet esiin muistonsa hevoslääkintämiehenä kahdesta sodasta, mutta ulkokohtaisesti ilman niiden tunnetason käsittelyä ja itseensä sallivasti suhtautuvaa pohdintaa. Lieneekö siinä etäältä katsovassa, ontossa kerronnassa myös selitys sille, miksi hänelle ei kehittynyt uhkailevaa, ylivirittynyttä levottomuutta ja päihteille jonkin verran addiktoitumista pahempia psyykkisiä oireita; trauma oli ulkoistettu tavoittamattomaksi jääden koskaan jäsentymättä osaksi minuutta.

Tämä rintamakokemusten erillinen saarekkeisuus mielessä varmaankin aiheutti kertomusten toistamisen pakon, olivathan ne kuitenkin kauheita ja faktisia tapahtumia ikääntyvälle ihmiselle, jonka mieli myös olisi aikaa myöden halunnut eheytyä. Tavoittamattomina ne ovat neuraalisesti,  hormonaalisesti ja kognitiivisesti siirtyneet seuraavan polven, ja muuntuen sitä seuraavan polven tunnetaakaksi. Olikin mielenkiintoista huomata vertaavansa sotilaiden kokemia vireystilan heikon säätelyn oireita tämän päivän lisääntyviin nuorten psyykkisiin, esim. ADHD-diagnoosin, oireisiin.

Lääketiede on vahvistanut kehon ja mielen välisen yhteyden saumattomaksi, sisäkkäiseksi. Pelkästään epätasapainoisella, ”hukkuvan” hengitystekniikalla, joka liittyy vireystilan säätelyn vaikeuksiin ja kehon liialliseen jännitykseen, ihminen lisää ahdistusta tai levottomuutta mielessään.

Jos sodasta palanneet olisivat aikanaan saaneet nykyisin saatavilla olevaa apua, ja perheet varhaista puuttumista, tarvittaisiin niitä nyt ehkä vähemmän. Lapsi kun elää todeksi vanhempiensa todellisuutta myös kehollisesti.

Tämä kirjan lukeminen nosti myös paikoitellen surua esiin. Toisaalta annettiin ymmärtää että henkisesti luhistuvat olivat ns. normaaleja ihmisiä, toisaalta se selitettiin joidenkin yksilöiden persoonan heikommilla rakenteilla. Onko inhimmillisen heikkouden ja avuttomuuden myöntäminen siinä määrin kiellettyä, että sitä pitää ulkoistaa ns. biologisiin tekijöhin? Eikö ennemmin olisi epänormaalia selvitä oireetta sodasta?

Joissain kohtaa tuli esiin myös käsitys sotilaan tarkoitushakuisesta tarpeesta liioiltella oireitaan esim. taloudellisista syistä johtuen tai saadakseen sääliä ja huomiota. (Aika luonnollista jos menetti vaikka näkönsä tai raajansa.) Tässä kohtaa ajattelen omaa ylpeää isääni, jonka oli vaikea ottaa vastaan apua. Ei saanut olla muista riippuvainen. Tämä ilmiö tulee muuten hyvin esiin lyhytelokuvassa Kovat miehet, vuodelta 1999; mitään ei myönnetä eikä periksi anneta vaikka henki olisi vaarassa. Ei saa puhua eikä näyttää tunteita. Elokuva naurattaa, mutta nauru kääntyy suruksi yhteyden puuttumisesta.

Kun minä sain kuusivuotiaana luodin silmääni, silloinkaan ei menty sairaalaan ambulanssilla. Se olisi ollut liian näkyvää tarvitsevuutta. Kun tapauksesta vastuussa oleva olisi tarjonnut korvausta, isäni kieltäytyi. Minä olisin halunnut ehkä kerrankin jonkin uuden vaatteen, eikä niitä sisarusten vanhoja, tai vaikka oman polkupyörän, jolla ajaa muutaman kilometrin matka maitolaiturille koulukyytiä oodottamaan.

Tietynlaisessa kovuudessa ja liiallisessa periksiantamattomuudessa, jo aiemmin historiassa ilmenevänä kuin vasta talvi-ja jatkosodan ajalta, on ehkä myös se syy ihmistä itseään vastaan kääntyvään suorittamisen pakkoon; ohitetaan helposti oman jaksamisen rajat kyseenalaistamatta perimmäisiä syitä omaan asennoitumiseen. Siihen tulee itsekin sorruttua -”eihän sitä tiedä kuinka kauaa tässä enää eletään”.

Omasta avuttomuuden tunteesta on tullut uusi vihollinen, jota edelleen jollain lailla väistellään. Lempeä sallivuus saisi katsomaan itseä ja kohtalotoveria armahtavasti.

Otteita kirjasta (omat kommentit lihavoituina):

Sotilasolosuhteille ominaisia tyytymättömyyden syitä

”Rintamapalvelu ehkäisee syvimpien animaalisten tarpeiden normaalin tyydyttymisen, mistä aiheutuu diffuusi, selvää konkreettista kohdetta vailla oleva tyytymättömyys, joka usein purkautuu lähimpään esillä olevaan hetken ärsykkeeseen.” Materiaaliset syyt saattavat tietenkin olla primäärejä, mutta niiden merkitystä ei saa yliarvioida. Usein juuri mukavimmissa oloissa elävät selustajoukot saattavat olla tyytymättömimpiä ruokaan, lomatilanteeseen, parakkeihinsa, kaikkeen. Kun tyytymättömyys esitetään valitteluina, se tavallisesti kohdistuu erilaisiin aineellisiin tekijöihin. Sama on todettu rauhanajan työelämässä, vaikka syyt ovatkin syvemmällä.

Vastuunalaisen esimiehen asennoituminen eri teitä saamiinsa informaatioihin muodostuu pakostakin kaksijakoiseksi: hänen on varottava liiallista hyväuskoisuutta, kuunneltava kriittisesti voidakseen erottaa sekundäärit pintasyyt todellisista primääreistä syistä, toisaalta kuunneltava alttiisti, oltava valmis ottamaan vastaan myös ikäviä tiedotuksia; vaikeinta lienee olla pettämättä itseään, alistua tarvittaessa harjoittamaan itsekritiikkiä, milloin saadut informaatiot osoittavat esimiehen omasssa toiminnassa olleen heikkouksia. ”Kylmän, mutta samalla ennakkoluulottoman harkintakyvyn säilyttäminen on siis tarpeen.”

Sotaolosuhteiden aiheuttamien tarvepatoutumien suhteen ”varaventtiilien” (nykyisin vastaisi ehkä sublimaation käsitettä; viettiyllyke purkautuu sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla) käyttämisen mahdollisuutta tulisi tutkia. ”Tyytymättömyyden syiden selvityskeino palvelisi yhteisössä piilevää jännityksen purkamistarvetta.”

Antamalla niin rivimiehille kuin eriasteisille alijohtajilleen tilaisuuden esittää mielipiteitä esimies tavallaan puhkoi ”henkireikiä” organisaation sisällä oleviin esteisiin ja mahdollisti täten tyytymättömyyspaineen purkautumisen suoraan ylöspäin. Haitalliset korviketavat vähenivät.

Komentaja ryhtyi alijohtajineen poistamaan suurimpia epäkohteita ja puutteita. Esimiehet koettiin näin alaisistaan huolehtijoiksi, ei vaatimusten esittäjiksi. Tätä todisti palveluhalun paraneminen sekä purnauksen oleellinen väheneminen.

Tyytymättömyyttä voidaan käyttää salaisen, hiljaa tapahtuvan kiihotuksen pohjana -mikä ei hevin onnistu jos perustyytymättömyyttä ei ole.

Sielullisen jännityksen kasvu

Ihminen on alttiina tarpeiden ristiriidoille. Tämä sisäinen ristiriita eli neuroosit ovat nykyajan ihmisen tyypillinen sairaus (Oliko luolamiehellä vähemmän tarpeita?). Sisäinen jännitystila, jota vasten paniikki-ilmiötä tulee tarkastella, pyrkii tavalla tai toisella purkautumaan. Sodassa itsesäilytystarve kehottaa pakoon, velvollisuudentuntoon perustuva itsetehostustarve sotilaskurin ohella kannustaa suorittamaan annettun tehtävän.

Kun jännitys on liian korkea, ilmenee primitiivireaktio, jolle ihmiset ovat eri tavalla alttiita.

Sen uhriksi joutuu helpoimmin tunteiltaan epävakaa, joilla on synnynnäinen vika hermojärjestelmän rakenteessa. Nämä ”räjähtelevät” sangen helposti normaaleissakin oloissa jopa mitättömien ärsykkeiden vaikutuksesta; vallitsee alituinen epäsuhde ärsykkeen ja reaktion välillä. ( Nykyisin tiedetään, että aivojen limbinen järjestelmä reagoi uhkaan tai traumaan vapauttamalla hormoneja, jotka valmistavat taisteluun. Jos pakeneminen ei ole mahdollista, ihminen lamaantuu, reagoi kuin eläin, joka leikkii kuollutta säilyäkseen hengissä. Fyysisiä merkkejä tästä ylivireisyydestä ovat ahdistus, paniikki, lihasten jäykkyys, heikkous, uupumus, keskittymisongelmat, unihäiriöt, kiihtynyt hengitys, kohonnut syke, kohonnut verenpaine, laajentuneet pupillit, kalpea iho, hikoilu, nihkeä iho ja heikentynyt ruuansulatus. Tunnetason merkkejä ovat liiallinen puolustautuminen, emotionaalinen reagoivuus ja ylivalppaus. Kehon ylivireystila johtaa ylivalppauteen, voimistuneisiin aistimuksiin ja mieleen tunkeutuviin kuviin, laaja-alaisiin emotionaalisiin reaktioihin ja häiriöihin kognitiivisessa työstämisessä. Tuo nihkeä iho muuten palvelee tärkeintä päämäärää eli eloonjäämistä; hikisestä ihosta on vaikeampi saada otetta).

Kehittynyt ihminen hallitsee itsensä vaikeissakin tilanteissa. (Aikuinen on omaksunut tunteidensa säätelyä vanhemmiltaan, kun hänen on pitänyt rauhoittua ja oppia sanoittamaan voimakkaita tunteitaan. Jos temperamentti ja kasvuolosuhteet eivät kohtaa tarpeeksi hyvin, lapsi voi jäädä herkemmäksi, syttyä pienemmästä ärsykkeestä voimakkaammin ja palautua tavanomaista hitaammin. Mitä enemmän on stressiä ja kuormitusta, sitä haastavampaa on itsensä rauhoittamisen oppiminen. No, voihan sitä opetella aikuisenakin). ”On vain muistettava että ”kehittyneisyys” ei ole samaa kuin älykkyys, vaan paljon laajempi, koko persoonallisuutta koskeva käsite. Niinpä vireä-älyiset, mutta epätasapainoiset henkilöt saattavat henkisesti luhistua odottamattoman helposti, kuten kokemus on osoittanut. Primitiivireaktiolla on tietysti myös suuntansa, päämääränsä, sodassa yleensä pois pelon kohteesta. Ulkonaisesti voi reaktio silti olla erilainen: pako taaksepäin, hysteerinen reaktio tai jopa silmitön ryntäys päin vihollista. (Sympaattisen hermoston aktivoitumista).

Ennen primitiivireaktion tapahtumista edeltää perusaffektiivisuuden asteittainen kohoaminen, alentuva sielullinen taso, regressio.

Jos korkeampi keskus estyy toimimasta ja yhteys alempiin keskuksiin katkeaa, tulevat jälkimmäiset itsenäisiksi ja toimivat niiden toimintamuotoja vastaavalla tavalla. Esimiehen on tunnistettava vastaavat taantumisilmiöt, koska ne ennakoivat lopullista henkisen luhistumisen uhkaa.

Pelkoon voi tottua: samana toistuvasti esiintyvä kohde menettää vaikutustaan. Objektittoman tuskan ollessa kyseessä syntyy ”ikuinen kehä” mikä johtaa alempien persoonallisuuden keskusten itsevaltiuteen aiheuttaen todellisuutta vastaamattomia ärsykkeitä, hallusinaatioita. Mielikuvat valtaavat alaa todellisuuden kustannuksella lisäten tuskan tunnetta.

Johtajan on osattava erottaa pelko, tuska ja kauhu ja niihin liittyvät käytösilmiöt toisistaan. Pelko on luonnollista, eikä estä toimimasta johodonmukaisesti, tuska on merkki primitiivireaktioiden uhasta.

Muinaiskreikkalaisten sarvipäinen, pukinjalkainen Pan-Jumala säesteli huilullaan nymfien karkeloa, mutta saattoi aiheuttaa myös äkillistä, ”paanista kauhua”. Täten paniikki on ymmärretty maagiseksi, käisttämättömäksi ilmiöksi, jonka puhkeamista ei voi ennalta arvata. Sillä on kuitenkin selvät alkuoireet.Sitä esiintyy kaikissa armeijoissa, myös hengeltään erinomaisessa ja hyvin johdetussa joukkoyksikössä, esimerkiksi yhtäkkiä suljettuun tilaan jouduttaessa.

Yksilöllisyyden katoaminen

Jos johtajalampaan eli kellokkaan eteen asetetaan este, se hyppää yli. Jos este poistetaan, hyppää perässä tulevan lauman jokainen jäsen silti samassa kohdassa.

Kehittynempi yksilö seuraa tilannetta ja tekee omat johtopäätöksensä. Perusaffektiivisuuden noustessa ihminen tulee alttiimmaksi toisten esimerkille ja jäljittelee harkitsemattomasti. Siksi yksi pakenija rintamalla tempaa helposti koko joukon mukaansa.

Henkisen luhistumisen muodoista

Stressaavissa taistelutilanteissa vähällä unella ja ruualla kokeneenkin, tastelukuntoisen säilyttäneen sotilaan välillä yli-inhimmilliseltä tuntuva henkisen rentoutumisen kyky, ”hurtti huolettomuus huomisesta” on kulunut loppuun. Hänestä tulee apaattinen, ja se näkyy näennäisenä pelkojen vähenemisenä ja välinpitämättömyytenä. Luhistumisen edetessä toiminnasta tulee mekaanista, unenomaista ja puheesta lapsenomaista. Havaintokyky ja muisti heikkenevät. (Merkkejä alivireydestä ovat lysähtänyt ja romahtanut olemus, kogniitivinen kyvyttömyys, turtuminen, alistuminen, matala energiataso, ei tunteita eikä ilmeitä. Itsetunto laskee, on turta olo -”minusta ei ole mihinkään”). Myös pakkoajatuksia -ja tekoja ilmenee. Itsesyytös, masennus, jatkuva sielullisen energian ja itseluottamuksen puute vaihtelevat ylikireän ärtyneisyyden ja kritikointihalun kanssa. Joutuminen uudenlaisiin, nopeita ratkaisuja ja itsenäistä toimintaa vaativiin tilanteisiin nopeuttaa luhistumista. Hermostollinen heikkous hidastaa toipumista, ja vaikuttaa tilan muuttumista psykiatrista hoitoa vaativaksi tuskaneuroosiksi tai depressioksi.

Lopppuunkulumistapauksissa auttaa kunnollinen lepo, vahvistava ravinto ja rohkaiseva kohtelu, sairaalahoitoa tarvitessa yös rauhoittavat lääkkeet.

Pyskiatrista hoitoa vaativasta neuroosista tämän väliaikaisen luhistumisen erottaa potilaan aktiivinen halu toipua. Potilaan hoidossa sanaa luhistuminen tulisi välttää. Sotilaslääketieteellinen Aikakauslehti kirjoittaa v.1967 että Yhdysvaltain armeija on omaksunut yleisnimen ”combat exhaustion”, jolle tulisi löytää suomenkielinen vastine peittämään myös kaikki sodanaikaiset neuroottiset reaktiot ja neuroosit.

Raja loppuunkulumisen ja neuroosin välillä on selvä, mutta liukuva; turhanaikaisella sairaalassa makuuttamisella tai väärällä, myönteisen rohkaisun korvaavalla säälittelyllä voi ensinmainittu kehittyä neuroosiksi, kun tällaista potilasta suorastaan opetetaan huomaamaan tilastaan saatava hyöty.

Oireiden perusteella neuroosien luokittelu on vaikeaa. Tuskaneuroosin oireet ovat samankaltaiset kuin loppuunkulumistapauksissa, vain voimakkaammat. Ilmenee heikkoutta pakenemiseen, joskus myös päätöntä uhkarohkeutta. Itsehillinnän kato näkyy puistatusmaisena vapinana tai paikoilleen jäykistymisenä. Pyskosomaattiset oireet, pahoinvointi, huimaus ja tuskallinen reumatismi, alkavat vaivata, ja mies on siirrettävä taakse.

Heikoimmilla oireiden painopiste on somaattisissa oireissa, puhtaasti psyykkiset oireet vastustuskykyisimmillä. ( Nykyisin tiedetään että ihminen on luonnostaan psykofyysinen olento, somatisointi ei tee hänestä vahvempaa tai heikompaa, vaan ihmisen.) Heidän sosiaaliset vastavoimansa kykenevät vastarintaan; pelkoa hävetään näyttämästä eikä avoin pelko tule kysymykseen.

Luhistuminen on kunniakkaampaa kuin pakeneminen. Depressiota saattaa esiintyä paranemista ehkäisevänä jälkioireena loppuunkulumistapauksissa.

Hysteerisesti reagoivilla, luhistuvilla ilmenee puolestaan myös teatraalista naurua, epäaitoa huumoria ja liioittelua, jotka ovat pakotie helpompaan, todellisista vaikeuksista jyrkästi eroavaan olotilaan. Hysteria voi myös tarttua. (Empatia perustuu peilisoluihin, neuroneihin, jotka löydettiin 90-luvulla. Ne reagoivat myös liikkeisiin, sekä nähtyihin että tehtyihin. Ne auttavat ymmärtämään toisten ihmisten aikeita sisäisen simulaation välityksellä, koska nähdyt ja itse tehdyt liikkeet liittyvät samantapaisiin aivoaktivaatioihin. Toisten toimintojen ymmärtäminen luo perustan ihmisten väliselle kommunikaatiolle.Aivoilla on siis sama reaktio kumpaankin tilanteeseen,liikkeen näkemiseen ja tekemiseen, mikä selittää oppimisen matkimisen, jäljittelyn ja jopa empatian kautta. Tämä johtuu siitä että ihminen kokee toisen ihmisen toiminnan kuin omanaan, mikä auttaa ymmärtämään muita.) Erilaiset halvausilmiöt, jäsenten jäykistyminen, näön tai kuulonheikkeneminen, vaikeatkin puheviat, ovat toiminnallisia häiriötä, jotka usein liittyvät hysteriaan. Aiempina vuosina näitä ns. konversiotapauksia pidettiin toivottomina, esim halvaustila saattoi jäädä pysyväksi. (Suurin osa konversio-oireista on luonteeltaan ohimeneviä. Konversio-oireiden keskeisenä syynä stressiä tai psyykkisiä ristiriitoja. )

Kunkin reaktion biologinen mielekkyys on nähtävissä ja tarpeiden dynamiikan valossa ymmärrettävissä. Se mahdollisti poispääsyn pelon kohteesta, ja myöhemmin vastapainoksi tuotti taloudellista etua sairaskorvausten muodossa.

Rakenteelliset tekijät

Niin meillä kuin muuallakin henkisen luhistumisen ja hermostollisten häiriötilojen syynä pidettiin poikkeavaa hermostollista rakennetta (vajaamielisyys, kehityksellinen jälkeenjääneisyys, hysteerinen persoonallisuuden rakenne).

82 prosentilla psyykkiseen häiriötilaan joutuneella oli tavalla tai toisella epänormaali hermostorakenne. ”Sotapsykiatrian eräs tärkeimmistä kokemuksista on, että kysymys reagointialttiudesta on suuressa määrin samaistettava kysymykseen älykkyystasosta.” (Donner)

Olisi siis parempi etukäteen testata koko sotilasmateriaali.

Amerikkalaiset ovat kyllä korostaneet, ettei tarvitse olla alunperin poikkeava, vaan ujo, passiivinen yksilö, joka ei kykene heijastamaan aggressivisuuttaan viholliseen ja näin purkamaan omaa sodan aiheuttamaa henkistä jännittyneisyyttään. Siviilielämässähn oletetaan henkilön pystyvän kontrolloimaan omat aggressiiviset impulssinsa, mutta sotatilanteessa edellytetään tappavan niin monta vihollista kuin mahdollista. (Veteraanin uhkailevaa tai väkivaltaista käytöstä selittää siis se että, aggressivisesta käytöksestä tulee automaattista kun se toistuu ja siihen tottuu).

Pakollinen toimettomuus edistää neuroottisuutta. Englannin armeijan pommituskoneiden apumiehistö oli alttiimpi neurooseille kuin jatkuvassa toiminnassa oleva miehistö. Neuroosit puhkeavat rintamalla ennenkaikkea odotusjännityksen aikana.

”Luhistumistapausten syitä tutkittaessa on perhesiteet todettu merkittäväksi tekijäryhmäksi.” Koti-ikävä voi olla pakottava tarve, jonka jatkuva tyydyttämättömyys voi aiheutua neuroosin primääriseksi syyksi. Yksityishuolien osuus kasvaa nopeasti.

Paine lisääntyy sitä pahemmin, kun juuri hiljaisina aikoina asianomaisella on nin vartiopaikkojen yksinäisyydessä kuin tapahtumaköyhinä välihetkinäkin tilaisuus mielessään loputtomiin hautoa ja vatvoa pulmiaan. (Alivirittynyt tila siis). Tämä voi olla perussyy asemasodan aikaiseen psykiatristen sairastapausten hämmästyttävään määrään.

Esimies voi kuunnella, ja antaa alaisensa purkautua, rohkaista tai antaa käyttökelpoisia neuvoja. Kysymys on yksilön ja koko joukon taistelukunnon ylläpitämisestä ja turvaamisesta, tämän vuoksi esimiehen suorittama mielenterveystyö on tärkeä puoli taistelutoiminnan johtamista.

Normaali suomalainen mies ei hevin tule häiritsemään esimiestään henkilökohtaisilla huolillaan. Milloin hän tulee on se sellaisenaan suuri luottamuksen osoitus.

Ehkäisytoimenpiteistä

Huolehditaan siitä,että luonteeltaan vajaakuntoiset sijoitetaan kykyjään vastaaviin tehtäviin. Rintamaesimies voi myös tehdä ennaltaehkäisevää työtä. Hidastelu pahentaa sotilaan oireita. huolestuttavassa tilanteessa ei sairastunutta pidä siirtää perusyksikkönsä huoltoporrasta taaemmaksi ennen tilanteen tasaantumista, etenkin jos mies on aiemmin suhtautunut vaikeuksiinsa hysteerisesti.

Lievissä tapauksissa riittä parin päivän lepo ja säännöllinen ruokailu, kevyt askartelu, ei ainakaan raskasta huoltopalvelua. Rauhaton kuljeskelu on estettävä, koska silloin asianomainen vain kerää kiihottavia ärsykkeitä, ja hermostuttaa kertomuksillaan toisia.

Jatkosodassamme saatiin kesällä Karjalan Kannaksella hermosairaiden hoitolaitoksesta erittäin positiivisia kokemuksia. 2/3 potilaista palautettiin 3-4 päivän hoidon jälkeen rintamapalveluun kelpaavina takaisin. Akuutteja tapauksia varten tulisi tämän kokemuksen perusteella olla 1-2 psykiatria ja riittävästi henkilökuntaa tukenaan.

Alainen voi tulla luottamuksellisesti kertomaan pelostaan: ”Hermot eivät taida kestää tätä sotaa.” Rauhallinen keskustelun ja rohkaisevien keskustelujen jälkeen päädyttiin ”koetetaan nyt vielä yrittää”-tulokseen. (Merkkejä parasympaattisen hermoston aktivoitumisesta eli palautumisesta ovat hitaampi, syvempi hengitys, hitaampi syke, alentunut verenpaine, punastunut, lämmin ihonväri ja parantunut ruuansulatus).

Tunne kuulumisesta luotettavaan, tuttuun porukkaan on tärkeää. Passiivinen päättämättömyys sekä silmiinpistävä avuttomuus, hermostuttava hosuminen, ja epäröinti ratkaisevissa tilanteissa synnyttävät voimakkaan turvattomuuden tunteen.

Tähdennettäköön vielä passiivisen toimettomuuden ratkaisevaa merkitystä, jonka sallimiseen kätkeytyy usein paniikin perussyy.

On myös viritettävä pelolle vastakkaisia sosiaalisia tarpeita. Tunnustuksia olisi muistettava antaa auliimmin kuin yleensä tapahtuu, esimerkiksi tiedotuslehdessä, tehokkaimpana välitön, reilu yksilölle tai joukolle annettu suora tunnustus.

Pakokauhun ennaltaehkäisemisessä on tärkeä luoda kiinteä joukko ja lujittaa sosiaalista vastuuntuntoa. Tietyt taistelutilanteissa tarvittavat toimintatavat juurrutetaan vaistomaisiksi. Jokaiselle miehelle on annettava oma tehtävä, joka on osa laajempaa tehtäväkokonaisuutta. Ylempien esimiesten näyttäytyminen kriittisinä hetkinä voi vaikuttaa edullisesti, koska heidän katsotaan voivan tehdä mahdollisimman paljon tilanteen hyväksi. Näin vähenee myös unohdetuksi joutumisen pelko.

Levoton, kuriton liikehtiminen on estettävä ja se on korvattava johdetulla ja tarkoituksenmukaisella toiminnalla. Rauhallisen optimimismin leimaamalla esimiehen käytöksellä voi olla jännityskylläisissä tilanteissa melkeinpä suggestiivinen vaikutus. Milloin rauhallisuuteen yhdistyy todellinen vapauttava laukaisija, huumori, on vaikutus sitä tehokkaampi. (Nauraminen erittää dopamiinia, mielihyvähormonia).

Satu Vaarula, Rosenterapeutti, fysioterapeutti

hyvinvoi.net

Uskalla näyttää haavoittuvuutesi -pohdintaa

”Kun ihmiset, joita rakastamme tai joiden kanssa meillä on syvä yhteys, lakkaavat välittämästä, lakkaavat olemasta kiinnostuneita, lakkaavat investoimasta suhteeseen ja taistelemasta sen puolesta, luottamus alkaa horjua ja loukkaantuminen alkaa tihkua suhteeseen.

Vetäytyminen laukaisee häpeän, ja aktivoi suurimmat pelkomme -pelon hylätyksi tulemisesta, arvottomuudesta, ja siitä, ettemme ole rakkauden arvoisia.

Se, mikä voi tehdä tästä salamyhkäisestä petoksesta paljon vaarallisemman kuin valhe tai syrjähyppy on, ettemme pysty suoraan osoittamaan, mikä tekee kipeää -ei ole olemassa yhtään yksittäistä tapausta, mitään ilmiselvää todistetta luottamuksen särkymisestä.”

Luottamus ei ole suurieleistä, se syntyy hitaasti. Petetyksi tulemisen kokemuskin syntyy usein hitaasti. Luottamus on haavoittuvuuden seurausta, se kasvaa ajan kanssa ja edellyttää vaivannäköä, keskittymistä ja sitoutumista.

Rittämättömyyden tunne syntyy, kun olemme joutuneet kokemaan liikaa. Olemme vihaisia, peloissamme ja hyökkäämme toistemme kimppuun. Meiltä jää puuttumaan kokemus parantumisesta yhdessäolemisen kautta. Tämä näkyy myös pandemian seurauksena.

Riittämättömyyden tunne näkyy kulttuurissamme häpeänä, vertailuna ja vetäytymisenä.

Syyttäminen voi olla tapa johtaa. Nolataan ja nimitellään. Ihmiset voi saada tottelemaan pelolla, he pelkäävät tulla vähätellyiksi tai pilkatuiksi. Omanarvontunto voi olla kiinni suorituksista, kuten myös tuottavuuteen ja käskyihin alistumisesta.

Vertailu voi olla avointa tai peiteltyä -se miten ihmiset laitetaan paremmuus -tai suosituimmuusjärjestykseen, ahtaaseen muottiin, jonka takia ei tule esille yksilöiden luovuus taikka lahjakkuudet. Jokin tietynlainen olemisen tapa voi olla normi. Terve kilpailu on jotakin muuta.

Vetäytyminen on helpompaa kuin riskien ottaminen, uusien asioiden kokeileminen, ideoiden ja luovien ajatusten esiintuominen. Pysytellään hiljaa, kun tuntuu ettei kukaan välitä.

Vaatii suurta paneutumista toimia vastoin kulttuurillisia normeja, sitä ettei hyväksy riittämättömyyden tilaa normaaliksi, vallitsevaksi olotilaksi. Yksin, vetäytyneenä eläminen on pärjäämistä, mutta haavoittuvuuden myöntämiseen tarvitsemme muita ihmisiä.

Kun pelko iskee, on helpompi kontrolloida muita. Voi näyttää rohkealta, mutta oikeasti pelkää.

Kiireisenä pysyessä haavoittuvuus ei ehdi tavoittaa.

Suurta uskallusta on myös jakaa jokin oma tuotos, jotain mitä on itse luonut ja saanut aikaan. Tullessaan näin esiin on haavoittuvassa tilassa. Omanarvontunnon ei pitäisi olla kiinni siitä miten oma tuotos otetaan vastaan, mutta niin se usein kuitenkin vaan on.

”Jos minut ja työni otetaan vastaan, olen arvokas.”

”Jos minua ei nähdä, olen arvoton ja muserrun.”

Oma itsensä on vaikea olla, koska odotukset vievät siltä tilaa.

Pitäisi:

-olla täydellinen, mutta sen tavoitteleminen ei saa viedä aikaa keneltäkään

-sanoa mitä on mielessä, muttei saa loukata ketään

-näyttää viehättävältä, mutta häivyttää sitä ”väärissä” paikoissa, ettei tule sanomista

-olla rehellinen, mutta yrittää välttää ettei kukaan tunne oloaan vaivautuneeksi

-näyttää tunteensa ettei vaikuta tunteettomalta, muttei näyttää niitä liikaa ettei vaikuta liian tunteelliselta -tai jopa hysteeriseltä

Varo kuilua! (Mind the gap!) -sanonta on alunperin vuodelta 1969 kun matkustajia varoitettiin junan ja asemalaiturin väliin jäävästä kuilusta rautatieasemalla Lontossa. Se voi myös toimia muistutuksena siitä missä olemme ja missä haluaisimme olla.

Meidät on alunperin luotu yhteyteen, mutta mitä vähemmän tunnustamme ja puhumme häpeästä, sitä enemmän sillä on valtaa elämässämme. Häpeän tunnustaminen vaatii rohkeutta, mutta vie siltä voiman. Häpeän tunnistaminen ja sietäminen on prosessi. Kun on noloimmillaan, voisi suhtautua itseensä kuin lähimpään ystävään ja lohduttaa lempeästi!

Lähde: Uskalla haavoittua -Brene Brown (Viisas elämä)

Satu Vaarula

hyvinvoi.net

Luonto ihmisluonnon peilinä

Kukapa ei olisi välttynyt huomaamasta uutisointia luontoa ja sen monimuotoisuutta uhkaavasta toiminnasta Suomessa.

Luontoa epäkunnioittava toiminta ei voi pelkästään johtua taloudellisista motiiveista? Minusta se vaikuttaa liian helpolta ja pinnalliselta selitykseltä koko totuudeksi.

Tulin prosessoineeksi omaa, perittyä sotatraumaani parikymmentä vuotta ennenkuin painajaiset sodasta ja vahingoittumisen uhasta loppuivat, ja koin eheytyneeni kyseisellä elämänalueella. Pääsin jossain määrin vapaaksi minuun heijastetusta turhasta häpeästä ja syyllisyydestä, jota pienenä, puolustuskyvyttömänä lapsena vain otin vastaan, ja jota pitkän aikaan aikuisenakin oli vaikea ymmärtää. Mielen rauhoittuminen syvensi myös luontosuhdettani.

Vaativina sodan ja jälleenrakentamisen aikoina riittämättömyyden tunnetta oli yritetty torjua liiallisella suorittamisella ja työnteolla. Se näkyi myös ankaruutena itseä ja ympäristöä kohtaan. Riippuvuutta, kuten loputon, liiallinen työnteko oman jaksamisen ylittäen, on kaikki mikä näennäisesti helpottaa mutta lopulta enemmän vahingoittaa, ja josta ei tunnu pääsevän irti. Riippuvuus on keino väistää murskavaa häpeäntunnetta, mutta sen pitäminen torjuttuna kuitenkin lopulta lisää inhimmillistä kärsimystä.

Traumassa menetämme yhteyden itseemme, koska on liian kivuliasta olla oma itsensä. On tapahtunut, tai joutunut seuraamaan vierestä jotain mikä menee yli sietokyvyn ja ymmärryksen. Tästä itsensä menettämisestä tulee elämää ja olemista määrittävä tila. Tunteet pidetään erillään itsestä, koska ei tiedetä mitä niiden kanssa pitäisi tehdä. En tunne mitään, ja vetäydyn, sillä koen että minua satutetaan. En voi enää seurata luontaista vaistoani, johon minulla ei ole enää yhteyttä, joten en voi suojella itseäni.

Traumaan ei tarvita ns. kansanmurhaa, riittää että äiti tai isä aikanaan on ollut niin erillään itsestä ettei enää tunnista vaistonvaraisia tunteitaan. Vaistot eivät ohjaa käytöstä, ja siksi vanhempi esimerkiksi jättää pienen lapsensa pitkäksi aikaa toistuvasti yksin huutamaan.

Persoonan sisällä, vaikka vauroidenkin ympäröimpänä, on kuitenkin olemassa terve ihminen. Se ei vain ole päässyt esiin, koska ei ole ollut olemassa sellaista suhdetta itseen, jossa voisi olla autenttisempi, oma itsensä.

Kohtelemalla huonosti muita ihminen tuo näkyville pelkonsa tulla hylätyksi. Hylkäämällä muita hän kaiken aikaa toteuttaa pahinta pelkoaan -eli tekemällä väärin hylkää itseään.

Kaivoksilla raiskatut maat ja kalliot, jätteistä saastuneet järvet ja joet, pohjavesien likaantuminen, lajien monimuotoisuutta tuhoavat metsähakkuut, erämaisten metsien raivaaminen, kaupunkikuvasta markkinataloudelle lunastetut puistot ja levähdyspaikat, muutamia mainitakseni, nostavat tunteen avuttomuudesta. Ihmiselle tärkeän maiseman puolustamisessa suuremman ja vahvemman voiman, torjutun yhteiskunnallisen trauman edessä nääntyy. Pilaantunut maa ei maadu, eikä ihminen maadoitu.

Koska itseä on hylätty, hylätään myös äitimaa.

Satu Vaarula

hyvinvoi.net

Arki-illan rentouttava pelkoretki eli miksi turhaan katsoa jännitysleffoja tvstä

Tällainen tunne tulee intuitiivisille ihmisille joskus -pitää tehdä jokin asia, mennä johonkin paikkaan, vaikkei itse asiassa tiedä eikä ymmärrä miksi. Onko tuttua?

Iltatöiden jälkeen piti siis päästä yksin pimeään, synkkään (miksi metsä muuten olisi synkkä, miksi ei koskaan vaikkapa iloinen tai hauska, tai vain metsä?)

Lunta oli vielä kotikadullakin paljon puissa, ja ne näyttivät epätodellisesti kauniilta.

Lähdin otsalampun, puhelimen, pokkarin ja varaotsalampun kanssa tuttuun paikkaan lumikengillä kävellen. Ajattelin edelleen että olisin kuitenkin voinut istuskella kotona vaikka teetä juoden, kello oli sentään jo seitsemän.

Metsä vaan näytti sadunomaisen kauniilta. Minusta tykkylumiset puut ovat jotenkin inhimmillisen näköisiä, ne kantavat taakkoja. Kävelin pari kilometriä suon laitaan. Mietin että pitäisi toteuttaa se syksyinen idea tunnetyöskentelyyn pohjautuvasta kehotietoisesta naisten pelkoretkestä. Sammutin suon laidalla otsalampun. Mikä rauha. Sininen hämärä, valonkajoa taivaanrannassa. Hiutaleet putoilevat kasvoille, on mukavan lämmin miinus yhden asteen lämpötilassa. Seison pitkän aikaa tukevasti paikallani. Ajantaju hämärtyy, näen selvemmin. Pieniä mäntyjä, suoria isompia mäntyjä, mättäitä. Välillä mielikuvitus tekee kepposen; kuin jokin liikahtaisi pimeässä. Täällä tämä suo itsekseen yksinään pimeässä nököttää, mietin. Hah, kuinka helppoa on sijoittaa inhimillisiä piirteitä elolliseen luontoon. Nautin tästä hetkestä pimeässä. Olen elossa. Hengitän syvään. Lähden takaisin samaa reittiä ilman otsalampun valoa, koska näen missä polku kulkee. Lumikengät mahtuvat polulle hyvin. Päätänkin etten paluumatkalla käytä valoa. Kokeilen, ilman paineita, jospa uskaltaisin ja pystyisin lumen valossa kulkemaan.

Kuljen vähän matkaa. Mikä voimantunne! Tämähän on vapauttavaa ja kivaa! Minä! Ah! Vapaus pelätä rauhassa vähän, ja sitten rauhoittua. Osata rauhoittaa itsensä. Pysähtelen ja mittailen puita katseellani.

Pienessä aukeassa kohdassa on enemmän valoa. Pam! Siinä se tapahtuu! Yhtäkkiä olenkin keskellä talvisotaa! Ihmisen kokoiset hahmot ovat kumartuneina, ne ovat jäätyneitä talvisodan sotilaita. Ryssiä (kulttuurisidonnaisesti ilmaistuna). Vasemmalla puolella kaksi lumipukuun pukeutunutta on jäätynyt paikalleen kumaraan, oikealla puolella yksi. Taaempana kaksi sotilasta on vielä rinnakkain, heidän edessään uhkaavasti kiväärejä poikittain. Hetkessä olen pakokauhun vallassa. Talvisota! Aivoni menevät saman tien ylivirittyneeseen tilaan, koska uhka on todellinen, siis trauman kokeneen mielen mukaan. Seison suu auki paikallani. Ei voi olla totta! Minun pitää kertoa itselleni etteivät nuo puut ole jäätyneitä ryssiä, joiden automaattiaseet lakkasivat toimimasta kolmenkymmenen asteen pakkasessa, eivätkä kuolleita suomalaisia yksin kaukana kotoa vaan ne ovat PUITA, jotka ovat taipuneet lumen voimasta kumaraan. Usko nyt. Ne ovat PUITA. Kuusia, mäntyjä ja koivuja. Oksat eivät ole kiväärejä ojossa. Ristikkäin olevat puut eivät ole valloitetun maan kotitaloja ympäröineitä aitoja, joiden yli ketterästi miehet hyppelivät. Ne, jotka elivät.

Hitaasti uskon järkeäni ja rauhoitun. Mieleeni voimakkaasti tallentuneet uhkakuvani talvisotaan liittyen nousevat täysin yllättäen pintaan -koska mieleni oli vakaa ja valmis siihen? Jätät puut omaan rauhaan ja jatkan matkaa aikuisena minuna, joka rauhoitti kuolemanpelkoisen – myös toisten, ei vain oman itsen kuolemaa pelänneen- sisäisen lapsen. Minun isänihän aikanaan pelkäsi kahden sodan ajan kuolemaa, ja niistä lähtien, ja sen uhan tunteen perin.

Olen yllättynyt. Lasken vuosia. Koko ikäni olen nähnyt unia sodasta, painajaisia. Sitten kahdenkymmenen vuoden prosessoinnin jälkeen totean päässeeni asian yli. Siitä on jo kolme vuotta. Kolmeen vuoteen en ole nähnyt painajaisia sodasta vaikka olen haastanut itseni katselemalla sotaleffoja – ei mitään. Nyt kolme vuotta unohduksissa ollut asia nousee pintaan kuin encore. Pitihän se talvisotakin saada vihdoin päätökseen, ei vain se kesäsota.

En laita otsalamppua päälle ollenkaan. Silmät ovat tottuneet pimeään. Voihan olla että joku eläin tulee vaikka vastaan, mutta se olisi hyvin epätavallista. Ja se olisi vain eläin. Käännyn riemukkaana isommalle polulle.

On niin hyvä olla. Vaikka kyllä minä taas oivalsin että ihmisen suurin pelko on hänen alitajuntansa, luonnossakin. Se on myös kekseliäs, intuitiivinen ja nopea käänteissään. Aikaa myöden sen kanssa voi luoda rauhallisen, eheyttävän suhteen.

Kävelen kotiin päin. En katso taakseni, sillä siellä ei ole enää mitään, tai pitäisikö todeta, ketään. Rohkea uskaltaa pelätä, kun pelottaa.

Minä niin rakastan suomalaista luonnorauhaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuinka hillitä kiihtymystä omassa kehossa

Omaa vireystilaa voi opetella ymmärtämään ja  havainnoimaan, ja näin oppia arvioimaan omaa aktivaatiotasoaan.  Välineitä ylivireystilan pysäyttämiseen, hillitsemiseen ja vähentämiseen on olemassa.

Aivot voivat aiempien kokemusten kautta aktivoitua tilanteissa, jotka muistuttavat traumahetkestä, esim. paikka, haju ym. Sympaattinen haara valmistaa kehoa taistelemaan, vaikkei todellisia syitä olisikaan. Sisäinen ja ulkoinen kokemus turvallisuudesta voivat olla siis ristiriidassa.

Limbinen järjestelmä vapauttaa hormoneja, jotka valmistavat taisteluun, kun aivot reagoivat stressiin, uhkaan tai traumaan. Aivot voivat vapauttaa myös hormoneja, jotka aktivoivat samaan aikaan myös sympaattisen haaran, kuten eläimellä, joka leikkii kuollutta.

Fyysisiä merkkejä ylivireydestä:

-ahdistus, paniikki, lihasten jäykkyys, heikkous, uupumus, keskittymisongelmat, unihäiriöt, kiihtynyt hengitys, nopeampi syke, kohonnut verenpaine, laajentuneet pupillit, kalpea iho, hikoilu, nihkeä iho, heikentynyt ruuansulatus

Tunnetason merkkejä:

-liiallinen puolustautuminen, emotionaalinen reagoivuus, ylivalppaus

Merkkejä alivireydestä:

-lysähtänyt, romahtanut, olemus, matala affekti, kogniitivinen kyvyttömyys, turtuminen, alistuminen, matala energiataso

-ei tunteita, ei ilmeitä, itsetunto laskee, turta

-”minusta ei ole mihinkään”

Merkkejä parasympaattisesta aktivaatiosta eli palautumisesta:

-hitaampi, syvempi hengitys

-hitaampi syke

-alentunut verenpaine

-punastunut ihonväri

-lämmin ihonväri

-parantunut ruuansulatus

Kun säätely on puutteellista ja vireys nousee, ihminen jähmettyy, ja joutuu pako/ taistelu/ kauhu -kaaokseen, josta seuraa paniikkikohtaus. Tämä saa aikaan avuttomuuden, hiipumisen, jopa pyörtymisen.

Sietoikkuna tarkoitetaan optimaalista tilaa toimia. Se on siis tavoite.

Kehotietoisuus on sitä miten:

1.tiedostat kehosi nyt; iho, lihakset, hengitys, sisäelimet, asento, liike?

2.koet kehosi nyt; lämpötila, jännittyneisyys/rentoutuneisuus, kivut, pistely, paineentunne, koko, kosteus, pulssi, kurniva vatsa, värinä jne?

Harjoitus:

Sulje silmät kevyesti, jos tuntuu painetta, pidä katse alaspäin.

Tee havaintoja miltä sinusta tuntuu, mitä aistimuksia tunnet kehossasi.

Tee havaintoja hengityksestäsi.

Mikä osa kehoasi vie eniten huomiotasi?

Sinun ei tarvitse muuttaa mitään, ei ole yhtä oikeaa tapaa olla.

Koeta suhtautua sallivasti olemiseesi, jos joku muuttuu, anna muuttua.

Minkälaisia hienovaraisia tuntemuksia koet?

 

Kehotietoisuuden lisäämistä tulee jarruttaa, jos

1.trauma on niin massiivinen, että

kehon aistiminen kiihdyttää liikaa kontaktia traumaan

2. on niin suorituspaineisessa tilassa, että kokee liikaa paineita osaamisesta

 

Harjoituksia oman kehon rauhoittamiseen:

1.Oman kehon käyminen läpi silittämällä kevyesti mutta varmasti niin, ettei ala käsitellä lihaksia mitenkään. Jos tämä on epämiellyttävää, voi kokeilla tuntea kehonsa seinää, lattiaa tms vasten.

2. Havainnoida miten kokee kehonsa suhteessa johonkin esineeseen, tuoliin lattiaan, palloon.

* Kahtaalle suuntautunut tietoisuus on tärkeää; olen kehossani vaikka koen traumamuistojen aktivoituvan

Keinoja estää stressiä

huolehdi perustarpeistasi

-mikä vähentää stressiä vähentää myös ylivirittymistä

-pidä huolta itsestäsi, ole itsesti puolella, näin annat itsellesi signaalia että olet turvassa

-luonnossa oleminen ja luontokuvien katselu vähentää stressiä, lisää elinvoimaa ja loogista päättelykykyä, otsalohkossa toiminnanohjaus paranee

-liiku, sen seurauksena muistikeskuksesessa tapahtuu neurogeneesia; kasvutekijän määrä lisääntyy, oppimiskyky paranee, muisti paranee

-kahvia vähemmän?

-lopeta myöhässä oleminen, estä kiire -miten ? Vähennä vaativuutta itseäsi kohtaan! Et myöskään ehkä voi tai vain ehdi tehdä kaikkea mitä haluaisit -siis valitse!

-pidennä uloshengitystä

-tutustu merkkeihin joista tiedät meneväsi ylivirityksen puolelle

-asenne: rauhoita itseäsi, usein se on sisäinen lapsi, joka kokee turvattomuuden

-puhu järkevästi itsellesi

 

Fysioterapeutti, Rosenterapeutti Satu Vaarula

hyvinvoi.net

P3290942.JPG

Kehollinen luonto

 

Kiinnostuin I.K. Inhaa koskevasta kirjallisuudesta, varsinkin hänen luontokuvistaan, ja tunnistin samankaltaisuutta hänen suhteessaan luontoon. Inha kertoo unohtaneensa ihmisen jäljet ja istuneensa katselemassa ympärillään luonnon elämää tuntikausia menettäen ajantajunsa. Hän oli todellisesti läsnä luonnossa, tutki ja punnitsi maaperää, kivien muotoja ja kulumia, kuvitteli eteensä esiaikaisia maisemia.

Nobel-palkittu nigerialainen sotilasdiktatuurin vastustaja, Wole Syoinka, joka joutui näkemään kidutusta, läheistensä kuolemaa ja kärsimään maanpaosta, kertoi vankilasta vapauduttuaan kohdalleen osuneesta ukkosmyrskystä. Sen voiman hän koki vapauttavana, hän sai siitä otteen vapauteensa.”Tuntuu kuin luonto puhuisi vain minulle.”

Luonto on hänellekin neutraali, puhdas eikä siinä ole arvostuksia eikä odotuksia.

Molempia tuntui yhdistävän asettuminen luontoon, rauhoittuminen, ja irrottautuminen inhmillisistä odotuksista ja vaatimuksista.

Inhan ajan luonnonmaisemaa kuvastaa kansallisromanttinen sävy, liittyen kansallisvaltion syntymisen toiveisiin, kuten Soyinkan ajallekkin tyypillisenä oman identiteetin ja oman yhteisön vapaan olemassaolon vahvistamisen tarpeeseen. Romantiikan tapahan oli nähdä luonto ihmisen heijastumana.

Taidehistorioitsija Ville Lukkarisen mukaan juuri maisemakuvasta tuli väline vahvistamaan kansaa näkyvämmäksi. Luonto auttoi identifioitumaan.

Filosofi Jean-Jaques Rousseau oli ensimmäisiä, joka kuvaili, kirjassaaan Yksinäisen kulkijan mietteitä, ajan ja paikan tajun menettämistä luonnossa yleisinhimillisenä kokemuksena.

Inhalle vaeltaminen oli iloa, hauskaakin. Kolilla hän totesi: ”Näissä maisemissa on muutamaksi päiväksikin riittävästi hupaisaa tutkimista ja sen verran rasitustakin kuin ihminen mielestään tarvitsee kauniin näköalan vaivanpalkaksi.”

Filosofi Maurice Merleau-Pontyn mukaan ruumiimme on jatkuvassa, vastavuoroisessa ja dynaamisessa suhteessa ympäristöönsä. Luonto on jotain mihin ihminen olemuksellisesti kuuluu, minä tulee osaksi maailmaa ja maailma tulee osaksi minää. Havaitseminen on kaksipuoleista, on yhtä aikaa näkevä ja nähty, koskettava ja kosketettu.

Me olemme alunalkaen olemassa kehon kautta, ja koemme maailman sen kautta.

Kehittymme kokonaisuutena vain olemalla ruumiin kautta aktiivisessa kosketuksessa ja vuorovaikutuksessa maailmaan.

Liikuntakulttuuria tutkivan Timo Klemolan mukaan liikunta avaa mahdollisuuksiamme kohti ihmisenä kasvua. Mitä aktiivisemmin ihminen suuntautuu ympäristöönsä, sitä vahvemmin on maailmassa. Liikkeen kautta kehitymme kokonaisemmiksi myös luonnossa.

Luonnossa liikkuminen ja varsinkin vesielementin, kokeminen on hyvinvointini kannalta olennaisen tärkeää, voin jopa huonommin jos en pääse usein metsään, suolle, poluille tai veteen. Paikat, joista näkee kauas, ovat erityisen tärkeitä. Se varmaan liittyy jo selviytymisviettiin; vihollista ei näy.

Mielestäni ihminen tarvitsee arkeen rytmiä, se tarkoittaa että arki myös katkeaa. On olemassa pyhiä asioita. Luonnonrauha, jossa ei näy eikä kuulu ihmisen jäljet, on sellainen.

Metsässä ikäänkuin palaan itseeni takaisin. Huomaan sen jo muutaman minuutin kuluttua; ikäänkuin laskeudun takaisin  itseeni. Keho tykkää. Verenpaine laskee ja yli -tai alivirittyneisyys tasoittuu. Hampaiden yhteenpureminen lakkaa seuraavaan aamuun mennessä, ja hengityksen laatu paranee; stressaantuneena hengittää enemmän keuhojen yläosilla, ja käyttää kaulan lihaksia liikaa apuna, jolloin hartiajännitys lisääntyy.

Metsässä alan erottaa taas omaan ääntäni maailman äänistä. Näen monenlaista kiinnostavaa, pientä ja suurta maisemaa, hauskoja yksityiskohtia, kuten ilmeikkäitä puita ja muista poikkeavia ilmiöitä. Koen esteettistä nautintoa. Luonto on osa olevaisuutta, johon kuuluminen ei koskaan kyseenalaistu niinkuin ihmisten seurassa. Minun ei tarvitse miettiä onko minulle paikkaa tai tilaa, olen sen jo sisällä. Voin tehdä mitä huvittaa, luonnon ehdoilla. Se ei vaadi, vain syleilee.

Luonto opetta hetkessä elämistä -valon ja varjon liike on alati muuttuva, hetkessä näkyvä.

Lapsena vaeltelin yksin metsässä, pelkäsinkin, mutta kotipihaan palaaminen tarjosi helpotuksen. Uimakoulussa katsoin veteen, vanha kanto vedessä näytti hirviöltä, jonka vastaisuudessa kiersin peloissani aina kaukaa. Aikuisena huomasin löytäneeni akvaarion koristeeksi täsmälleen samanalaisen puunkappaleen. Alitajunta kommunikoi luonnon kanssa.

Vesimaailmasta kiinnostuin kahdeksan vuotta sitten, kun sain lahjaksi snorkkelin, maskin ja räpylät. Kun olin pukemassa niitä, radiossa juuri silloin kerrottiin Utöyan joukkosurmasta.Itkin ja laskin pääni veteen. Koin vastineeksi hiljaista rauhaa, maailman, johon mikään paha ei ulotu. Aivan toisenlainen ulottuvuus, veden ja oman kehon äänet, liike, veden tuntu, kannattelu, vapaus.

Vedessä koen pyhiä hetkiä, olen osa lumpeiden ja ulpukoiden kauneutta, ahventen uteliasta leikkiä ja haukien valtakuntaa, jota kunnioitan.

Suojelkaamme luontoamme, se suojelee ja kasvattaa meitä, tekee meistä parempia ihmisiä.

Satu Vaarula

Fysioterapeutti, Rosenterapeutti

http://www.hyvinvoi.net

Lähde: Hymyilevät rannat, Kati Lintonen

 

P8191018.jpgp-001.jpg

 

Minä ja Sinä

 

Onko mahdollista kohdata toista ilman ennakkoluuloja tai odotuksia ja olettamuksia? Neutraalisti ja avoimesti, ilman toiveita. Tämä edellyttää varmaankin jonkinlaista tyhjää tilaa, sellaista, mikä tulee läsnäolon kautta. Siinä tilassa missä minä ja sinä kohtaavat pystyy kuuntelemaan toista. Yhteys kahden ihmisen välillä on ravitsevaa, ja minusta hienoimpia asioita mitä on olemassa.

Itävaltalais-israelilainen filosofi Martin Buber (1878-1956) loi perussanaparit Minä-Sinä ja Minä-Se. Hän puhui näistä minä-sinä ja minä-se suhteista, jotka molemmat toteutuvat ihmisten välillä.

Kumpi puoli vallitsee sinun elämänpiirissäsi -esineellistävä vai dialogisesti kohtaava?

Esineellistävä tapa kohdata toinen, minä-se, perustuu kantilaiseen näkemykseen ihmisen tajunnan kategorisoituneesta rakenteesta.

Se-alue rajautuu ulkoiseen; instituutioihin, joissa työskennellään, käytetään vaikutusvaltaa, organisoidaan ja kilpaillaan. Tunteet ovat minän aluetta. Ne ovat sitä sisäistä, jossa ihminen elää elämäänsä ja toipuu instituution vaikutuksesta. Tunteet eivät ole vain minussa tai sinussa, vaan välillämme.

Minä-se-suhde ei ole pahasta, vaan kuuluu elämään, mutta jos se alkaa hallita, vaikkapa avioliiton instituutiossa, ihminen Buberin mukaan menettää aktuaalisuutensa, läsnäolonsa. Valta astuu mukaan suhteeseen. Sinä hetkenä kun ihminen tyytyy esineiden ja asioiden, jotka eivät ole hänelle mitään läsnäolevaa, maailmaan, hän sortuu niiden alle.

Ihminen tarvitsee yhteyttä. Vapaa ihminen on sellainen, joka tahtoo ilman mielivaltaisuutta. Hän uskoo läsnäoloon, todelliseen minä-sinä-suhteeseen. Hän kohtaa itsenään, koko olemuksellaan, vaikka ei tiedä mitä tapahtuu.

Mielivaltainen ihminen ei usko eikä kohtaa. Hän ei tunne liittyneisyyttä, vain maailman ulkopuolellaan. Sinä tarkoittaa silloin kuluttamisen tarpeen kohdetta. Minäkeskeinen ihminen ei ota osaa aktuaalisuuteen eikä saavuta sitä. Hän asettuu erilleen muusta ja pyrkii saamaan omistukseensa siitä niin paljon kuin voi, omistamalla ja käyttämällä. Luulen että se ei tuo hänelle onnea.

Se näkee ihmiset koneina, kykenevinä suorituksiin. Hän testaa myös itseään, suorituskykyään, muttei silti tunne rajoja, jotka sen suhteen tulevat vastaan. Hän on irrallaan itsestään.

Sodassa vihollinen ei ollut ihminen, vaan se. Rintamaperintönä saimme tavan selvitä kovalla työllä. Elämästä selvittämättömästä traumasta irrallaan tuli monissa suvuissa suorittamista.

Etäännyttääkseen itsensä kuormittavasta tilanteesta ihminen voi myös työssään suhtautua toiseen kuin toinen olisi se. Silloin ei tarvitse kohdata vaikeita tilanteita vaan pitää loitolla tunteet, ja toisen ihmisen tuskakin. Se on myös keino estää itseään traumatisoitumasta lisää, eli on tavallaan suojeleva elementti, joka auttaa pitämään loitolla myös omia tunteita.

Ajoittain ihminen voi tuntea väristessään minän ja maailman välisessä vieraantuneisuudessa, aamuyön tuntien aikana suojamuurien ohentuessa, kaukana sisimmässään oikean suunnan, jota seurata, kohti todellista minää ja sinää.

Monille luonto on paikka, johon voi muodostaa läsnäolevan suhteen, joskus todellisemman kuin toiseen ihmiseen.

Kirkosta etsitään kohtaamista myös inhimmillisellä tasolla, varsinkin kun kriisi horjuttaa arkea.

Voisiko instituutiossa palvella myös minä-sinä-suhteen kautta, sopivissa rajoissa?Kontrolloiva johtamistapa ei näe asiakasta eikä työyhteisön jäsentä vuorovaikutuksellisesti täydessä mitassaan.

Terveydenhuoltoa tarvitseva ihminen haluaisi myös tulla kohdatuksi inhimmillisesti. Luonnontieteellinen sairausmalli on jo jäämässä vanhaksi, kun monitieteellinen, ihmiskuva vahvistuu tutkimustulosten valossa. Ihmiset ovat yksilöllisesti kokevia ja sitä tulee kunnioittaa. Hänelle ei voi sanoa kuinka paljon jonkun toimenpiteen kuuluu sattua tai minkälaisia oireita kuuluu olla. 

Jokainen ihminen elää näissä kaksitahoisessa minässä. Mitä enemmän ihminen on läsnä, sitä enemmän hän on persoona.

Rakkaus on minän vastuuntunnetta sinästä.

 

Satu Vaarula

http://www.hyvinvoi.net

Martin Buber, Ich und Du 1923

P6240737-001.JPG

 

 

 

”Ruumis on ihmisen subjektiivisuuden perusta”

Psykoanalyysin isä Sigmund Freud aikanaan jakoi ihmisen mielen kolmeen osaan: tietoinen, esitietoinen ja tiedostamaton. Esitietoinen ja tiedostamaton eroavat siinä, että tiedostamattomalla ei koskaan ole pääsyä tietoiseen mieleen, mutta esitietoinen on tavallaan tulossa tietoisuuteen vaikkei vielä ole siellä tietoisessa mielessä.

Varhaisimmat, implisiittiset toiminnot kypsyvät vauvalla tallentuen oikeaan aivopuoliskoon, ja ne ovat sanoittamatonta kypsymistä.

Verbaaliset, sanoin tavoitettavat järjestelmät perustuvat näihin implisiittisiin toimintoihin, joka on siis ihmisen mielen tiedostamattoman osan biologinen perusta. Vauvan ja äidin oikeat aivopuoliskot kommunikoivat keskenään, ja vauvan mieli käsittelee nopeasti ja automaattisesti vihjeitä silmästä silmään ja kosketuksen kautta; kasvojen ilmeitä, ruumiin asentoja, eleitä, äänensävyjä ja äänteiden muodostamista.

Mentaalinen toiminta, eli yksilön kyky ymmärtää samaan aikaan mielessä sekä itse että toinen, soveltaa tätä opittua. Hyvin kehittynyt mentalisaatiokyky auttaa ymmärtämään ja asettumaan toisen ihmisen asemaan.

Oikea aivopuolisko on hallitseva emotionaalisessa viestinnässä, sekä myös mieleenpainamisessa että oppimisessa, johon kokemukset kiinnittymisestä ja tunteiden säätelystä perustuvat. Merkittävämmät kokemukset saattavat olla visuaalisesti suuntautuneita, kuten lapsen ruumiin välittämä viesti äidin silmän pilkkeessä.

Varhaisia kokemuksia voidaan säädellä niin että lapsi kokee ne turvallisiksi tai häiritseviksi. Lapsi saattaa alkaa kokemaan itsensä vähäisenä tai ylenmääräisenä suhteessaolona maailmaan nähden. Tätä häiriötä terapiasuhteessa tapahtuva tunteiden uudelleensäätelyn oppiminen voi parantaa.

Aikuisellakin suurin osa vuorovaikutuksesta pohjautuu mm. ruumiillisiin viesteihin, jotka ovat liian nopeita käännettäviksi verbaaliselle kielelle ja tietoiselle reflektiolle. Mm. tapa liikkua, verbaalisen viestinnän sävy ja nopeus määrittävät vuorovaikutuksen sisällön sävyä, mutta kasvojen ilmeillä on tärkein osuus. Muutokset toisen ihmisen tunnetiloissa tunnistetaan havaitsemalla muutosta heidän tilassaan, joka puolestaan saa aikaan sen, että tunnistaa muutoksen itsessä kinesteettisten ja somaattisten kokemusten pohjalta. Ilmeisesti kasvojen vasen puoli ilmentää tunteita enemmän kuin oikea, koska (vasemman aivopuoliskon ohjaama) oikea aivopuolisko tuottaa tarkoituksenmukaisia viestejä, mutta vasen taas paljastaa kätkettyjä henkilökohtaisia tunteita.

Samoin korvissa on eroa; oikea tunnistaa rakenteellisia puolia, ja vasen kielen musikaalista ja melodista puolta, varsinkin affektiivista intonaatiota.

Toista ihmistä ja itseään oppii tuntemaan paremmin kun oppii tunnistamaan omia kehollisia vasteita suhteessa toisen ihmisen ruumillisista vasteista tulevaan tietoon, eli kun kehotietoisuus syvenee.

Kehollisin mentelmin, kuten Rosenmenetelmähoidossa, voi tutustua omaan kehoon ja havainnoida oman kehon tuntemuksia, sekä muutoksia siinä suhteessa siihen mitä ilmaisee ja mitä tunteita nousee esiin tätä prosessia peilaavan terapeutin avustuksella. Myös tuntemuksille  sanojen tuolla puolen voi löytyä ilmaisua, ja sanoja traumaattisille kokemuksille  on mahdollista tavoittaa.

Lähde: Allan N. Schore, neuropsykoanalyyttinen näkökulma

http://hyvinvoi.net/

Satu Vaarula, ft, Rosen-terapeutti

IMG_9561-001