Kehollinen luonto

 

Kiinnostuin I.K. Inhaa koskevasta kirjallisuudesta, varsinkin hänen luontokuvistaan, ja tunnistin samankaltaisuutta hänen suhteessaan luontoon. Inha kertoo unohtaneensa ihmisen jäljet ja istuneensa katselemassa ympärillään luonnon elämää tuntikausia menettäen ajantajunsa. Hän oli todellisesti läsnä luonnossa, tutki ja punnitsi maaperää, kivien muotoja ja kulumia, kuvitteli eteensä esiaikaisia maisemia.

Nobel-palkittu nigerialainen sotilasdiktatuurin vastustaja, Wole Syoinka, joka joutui näkemään kidutusta, läheistensä kuolemaa ja kärsimään maanpaosta, kertoi vankilasta vapauduttuaan kohdalleen osuneesta ukkosmyrskystä. Sen voiman hän koki vapauttavana, hän sai siitä otteen vapauteensa.”Tuntuu kuin luonto puhuisi vain minulle.”

Luonto on hänellekin neutraali, puhdas eikä siinä ole arvostuksia eikä odotuksia.

Molempia tuntui yhdistävän asettuminen luontoon, rauhoittuminen, ja irrottautuminen inhmillisistä odotuksista ja vaatimuksista.

Inhan ajan luonnonmaisemaa kuvastaa kansallisromanttinen sävy, liittyen kansallisvaltion syntymisen toiveisiin, kuten Soyinkan ajallekkin tyypillisenä oman identiteetin ja oman yhteisön vapaan olemassaolon vahvistamisen tarpeeseen. Romantiikan tapahan oli nähdä luonto ihmisen heijastumana.

Taidehistorioitsija Ville Lukkarisen mukaan juuri maisemakuvasta tuli väline vahvistamaan kansaa näkyvämmäksi. Luonto auttoi identifioitumaan.

Filosofi Jean-Jaques Rousseau oli ensimmäisiä, joka kuvaili, kirjassaaan Yksinäisen kulkijan mietteitä, ajan ja paikan tajun menettämistä luonnossa yleisinhimillisenä kokemuksena.

Inhalle vaeltaminen oli iloa, hauskaakin. Kolilla hän totesi: ”Näissä maisemissa on muutamaksi päiväksikin riittävästi hupaisaa tutkimista ja sen verran rasitustakin kuin ihminen mielestään tarvitsee kauniin näköalan vaivanpalkaksi.”

Filosofi Maurice Merleau-Pontyn mukaan ruumiimme on jatkuvassa, vastavuoroisessa ja dynaamisessa suhteessa ympäristöönsä. Luonto on jotain mihin ihminen olemuksellisesti kuuluu, minä tulee osaksi maailmaa ja maailma tulee osaksi minää. Havaitseminen on kaksipuoleista, on yhtä aikaa näkevä ja nähty, koskettava ja kosketettu.

Me olemme alunalkaen olemassa kehon kautta, ja koemme maailman sen kautta.

Kehittymme kokonaisuutena vain olemalla ruumiin kautta aktiivisessa kosketuksessa ja vuorovaikutuksessa maailmaan.

Liikuntakulttuuria tutkivan Timo Klemolan mukaan liikunta avaa mahdollisuuksiamme kohti ihmisenä kasvua. Mitä aktiivisemmin ihminen suuntautuu ympäristöönsä, sitä vahvemmin on maailmassa. Liikkeen kautta kehitymme kokonaisemmiksi myös luonnossa.

Luonnossa liikkuminen ja varsinkin vesielementin, kokeminen on hyvinvointini kannalta olennaisen tärkeää, voin jopa huonommin jos en pääse usein metsään, suolle, poluille tai veteen. Paikat, joista näkee kauas, ovat erityisen tärkeitä. Se varmaan liittyy jo selviytymisviettiin; vihollista ei näy.

Mielestäni ihminen tarvitsee arkeen rytmiä, se tarkoittaa että arki myös katkeaa. On olemassa pyhiä asioita. Luonnonrauha, jossa ei näy eikä kuulu ihmisen jäljet, on sellainen.

Metsässä ikäänkuin palaan itseeni takaisin. Huomaan sen jo muutaman minuutin kuluttua; ikäänkuin laskeudun takaisin  itseeni. Keho tykkää. Verenpaine laskee ja yli -tai alivirittyneisyys tasoittuu. Hampaiden yhteenpureminen lakkaa seuraavaan aamuun mennessä, ja hengityksen laatu paranee; stressaantuneena hengittää enemmän keuhojen yläosilla, ja käyttää kaulan lihaksia liikaa apuna, jolloin hartiajännitys lisääntyy.

Metsässä alan erottaa taas omaan ääntäni maailman äänistä. Näen monenlaista kiinnostavaa, pientä ja suurta maisemaa, hauskoja yksityiskohtia, kuten ilmeikkäitä puita ja muista poikkeavia ilmiöitä. Koen esteettistä nautintoa. Luonto on osa olevaisuutta, johon kuuluminen ei koskaan kyseenalaistu niinkuin ihmisten seurassa. Minun ei tarvitse miettiä onko minulle paikkaa tai tilaa, olen sen jo sisällä. Voin tehdä mitä huvittaa, luonnon ehdoilla. Se ei vaadi, vain syleilee.

Luonto opetta hetkessä elämistä -valon ja varjon liike on alati muuttuva, hetkessä näkyvä.

Lapsena vaeltelin yksin metsässä, pelkäsinkin, mutta kotipihaan palaaminen tarjosi helpotuksen. Uimakoulussa katsoin veteen, vanha kanto vedessä näytti hirviöltä, jonka vastaisuudessa kiersin peloissani aina kaukaa. Aikuisena huomasin löytäneeni akvaarion koristeeksi täsmälleen samanalaisen puunkappaleen. Alitajunta kommunikoi luonnon kanssa.

Vesimaailmasta kiinnostuin kahdeksan vuotta sitten, kun sain lahjaksi snorkkelin, maskin ja räpylät. Kun olin pukemassa niitä, radiossa juuri silloin kerrottiin Utöyan joukkosurmasta.Itkin ja laskin pääni veteen. Koin vastineeksi hiljaista rauhaa, maailman, johon mikään paha ei ulotu. Aivan toisenlainen ulottuvuus, veden ja oman kehon äänet, liike, veden tuntu, kannattelu, vapaus.

Vedessä koen pyhiä hetkiä, olen osa lumpeiden ja ulpukoiden kauneutta, ahventen uteliasta leikkiä ja haukien valtakuntaa, jota kunnioitan.

Suojelkaamme luontoamme, se suojelee ja kasvattaa meitä, tekee meistä parempia ihmisiä.

Satu Vaarula

Fysioterapeutti, Rosenterapeutti

http://www.hyvinvoi.net

Lähde: Hymyilevät rannat, Kati Lintonen

 

P8191018.jpgp-001.jpg

 

Mainokset

Minä ja Sinä

 

Onko mahdollista kohdata toista ilman ennakkoluuloja tai odotuksia ja olettamuksia? Neutraalisti ja avoimesti, ilman toiveita. Tämä edellyttää varmaankin jonkinlaista tyhjää tilaa, sellaista, mikä tulee läsnäolon kautta. Siinä tilassa missä minä ja sinä kohtaavat pystyy kuuntelemaan toista. Yhteys kahden ihmisen välillä on ravitsevaa, ja minusta hienoimpia asioita mitä on olemassa.

Itävaltalais-israelilainen filosofi Martin Buber (1878-1956) loi perussanaparit Minä-Sinä ja Minä-Se. Hän puhui näistä minä-sinä ja minä-se suhteista, jotka molemmat toteutuvat ihmisten välillä.

Kumpi puoli vallitsee sinun elämänpiirissäsi -esineellistävä vai dialogisesti kohtaava?

Esineellistävä tapa kohdata toinen, minä-se, perustuu kantilaiseen näkemykseen ihmisen tajunnan kategorisoituneesta rakenteesta.

Se-alue rajautuu ulkoiseen; instituutioihin, joissa työskennellään, käytetään vaikutusvaltaa, organisoidaan ja kilpaillaan. Tunteet ovat minän aluetta. Ne ovat sitä sisäistä, jossa ihminen elää elämäänsä ja toipuu instituution vaikutuksesta. Tunteet eivät ole vain minussa tai sinussa, vaan välillämme.

Minä-se-suhde ei ole pahasta, vaan kuuluu elämään, mutta jos se alkaa hallita, vaikkapa avioliiton instituutiossa, ihminen Buberin mukaan menettää aktuaalisuutensa, läsnäolonsa. Valta astuu mukaan suhteeseen. Sinä hetkenä kun ihminen tyytyy esineiden ja asioiden, jotka eivät ole hänelle mitään läsnäolevaa, maailmaan, hän sortuu niiden alle.

Ihminen tarvitsee yhteyttä. Vapaa ihminen on sellainen, joka tahtoo ilman mielivaltaisuutta. Hän uskoo läsnäoloon, todelliseen minä-sinä-suhteeseen. Hän kohtaa itsenään, koko olemuksellaan, vaikka ei tiedä mitä tapahtuu.

Mielivaltainen ihminen ei usko eikä kohtaa. Hän ei tunne liittyneisyyttä, vain maailman ulkopuolellaan. Sinä tarkoittaa silloin kuluttamisen tarpeen kohdetta. Minäkeskeinen ihminen ei ota osaa aktuaalisuuteen eikä saavuta sitä. Hän asettuu erilleen muusta ja pyrkii saamaan omistukseensa siitä niin paljon kuin voi, omistamalla ja käyttämällä. Luulen että se ei tuo hänelle onnea.

Se näkee ihmiset koneina, kykenevinä suorituksiin. Hän testaa myös itseään, suorituskykyään, muttei silti tunne rajoja, jotka sen suhteen tulevat vastaan. Hän on irrallaan itsestään.

Sodassa vihollinen ei ollut ihminen, vaan se. Rintamaperintönä saimme tavan selvitä kovalla työllä. Elämästä selvittämättömästä traumasta irrallaan tuli monissa suvuissa suorittamista.

Etäännyttääkseen itsensä kuormittavasta tilanteesta ihminen voi myös työssään suhtautua toiseen kuin toinen olisi se. Silloin ei tarvitse kohdata vaikeita tilanteita vaan pitää loitolla tunteet, ja toisen ihmisen tuskakin. Se on myös keino estää itseään traumatisoitumasta lisää, eli on tavallaan suojeleva elementti, joka auttaa pitämään loitolla myös omia tunteita.

Ajoittain ihminen voi tuntea väristessään minän ja maailman välisessä vieraantuneisuudessa, aamuyön tuntien aikana suojamuurien ohentuessa, kaukana sisimmässään oikean suunnan, jota seurata, kohti todellista minää ja sinää.

Monille luonto on paikka, johon voi muodostaa läsnäolevan suhteen, joskus todellisemman kuin toiseen ihmiseen.

Kirkosta etsitään kohtaamista myös inhimmillisellä tasolla, varsinkin kun kriisi horjuttaa arkea.

Voisiko instituutiossa palvella myös minä-sinä-suhteen kautta, sopivissa rajoissa?Kontrolloiva johtamistapa ei näe asiakasta eikä työyhteisön jäsentä vuorovaikutuksellisesti täydessä mitassaan.

Terveydenhuoltoa tarvitseva ihminen haluaisi myös tulla kohdatuksi inhimmillisesti. Luonnontieteellinen sairausmalli on jo jäämässä vanhaksi, kun monitieteellinen, ihmiskuva vahvistuu tutkimustulosten valossa. Ihmiset ovat yksilöllisesti kokevia ja sitä tulee kunnioittaa. Hänelle ei voi sanoa kuinka paljon jonkun toimenpiteen kuuluu sattua tai minkälaisia oireita kuuluu olla. 

Jokainen ihminen elää näissä kaksitahoisessa minässä. Mitä enemmän ihminen on läsnä, sitä enemmän hän on persoona.

Rakkaus on minän vastuuntunnetta sinästä.

 

Satu Vaarula

http://www.hyvinvoi.net

Martin Buber, Ich und Du 1923

P6240737-001.JPG

 

 

 

”Ruumis on ihmisen subjektiivisuuden perusta”

Psykoanalyysin isä Sigmund Freud aikanaan jakoi ihmisen mielen kolmeen osaan: tietoinen, esitietoinen ja tiedostamaton. Esitietoinen ja tiedostamaton eroavat siinä, että tiedostamattomalla ei koskaan ole pääsyä tietoiseen mieleen, mutta esitietoinen on tavallaan tulossa tietoisuuteen vaikkei vielä ole siellä tietoisessa mielessä.

Varhaisimmat, implisiittiset toiminnot kypsyvät vauvalla tallentuen oikeaan aivopuoliskoon, ja ne ovat sanoittamatonta kypsymistä.

Verbaaliset, sanoin tavoitettavat järjestelmät perustuvat näihin implisiittisiin toimintoihin, joka on siis ihmisen mielen tiedostamattoman osan biologinen perusta. Vauvan ja äidin oikeat aivopuoliskot kommunikoivat keskenään, ja vauvan mieli käsittelee nopeasti ja automaattisesti vihjeitä silmästä silmään ja kosketuksen kautta; kasvojen ilmeitä, ruumiin asentoja, eleitä, äänensävyjä ja äänteiden muodostamista.

Mentaalinen toiminta, eli yksilön kyky ymmärtää samaan aikaan mielessä sekä itse että toinen, soveltaa tätä opittua. Hyvin kehittynyt mentalisaatiokyky auttaa ymmärtämään ja asettumaan toisen ihmisen asemaan.

Oikea aivopuolisko on hallitseva emotionaalisessa viestinnässä, sekä myös mieleenpainamisessa että oppimisessa, johon kokemukset kiinnittymisestä ja tunteiden säätelystä perustuvat. Merkittävämmät kokemukset saattavat olla visuaalisesti suuntautuneita, kuten lapsen ruumiin välittämä viesti äidin silmän pilkkeessä.

Varhaisia kokemuksia voidaan säädellä niin että lapsi kokee ne turvallisiksi tai häiritseviksi. Lapsi saattaa alkaa kokemaan itsensä vähäisenä tai ylenmääräisenä suhteessaolona maailmaan nähden. Tätä häiriötä terapiasuhteessa tapahtuva tunteiden uudelleensäätelyn oppiminen voi parantaa.

Aikuisellakin suurin osa vuorovaikutuksesta pohjautuu mm. ruumiillisiin viesteihin, jotka ovat liian nopeita käännettäviksi verbaaliselle kielelle ja tietoiselle reflektiolle. Mm. tapa liikkua, verbaalisen viestinnän sävy ja nopeus määrittävät vuorovaikutuksen sisällön sävyä, mutta kasvojen ilmeillä on tärkein osuus. Muutokset toisen ihmisen tunnetiloissa tunnistetaan havaitsemalla muutosta heidän tilassaan, joka puolestaan saa aikaan sen, että tunnistaa muutoksen itsessä kinesteettisten ja somaattisten kokemusten pohjalta. Ilmeisesti kasvojen vasen puoli ilmentää tunteita enemmän kuin oikea, koska (vasemman aivopuoliskon ohjaama) oikea aivopuolisko tuottaa tarkoituksenmukaisia viestejä, mutta vasen taas paljastaa kätkettyjä henkilökohtaisia tunteita.

Samoin korvissa on eroa; oikea tunnistaa rakenteellisia puolia, ja vasen kielen musikaalista ja melodista puolta, varsinkin affektiivista intonaatiota.

Toista ihmistä ja itseään oppii tuntemaan paremmin kun oppii tunnistamaan omia kehollisia vasteita suhteessa toisen ihmisen ruumillisista vasteista tulevaan tietoon, eli kun kehotietoisuus syvenee.

Kehollisin mentelmin, kuten Rosenmenetelmähoidossa, voi tutustua omaan kehoon ja havainnoida oman kehon tuntemuksia, sekä muutoksia siinä suhteessa siihen mitä ilmaisee ja mitä tunteita nousee esiin tätä prosessia peilaavan terapeutin avustuksella. Myös tuntemuksille  sanojen tuolla puolen voi löytyä ilmaisua, ja sanoja traumaattisille kokemuksille  on mahdollista tavoittaa.

Lähde: Allan N. Schore, neuropsykoanalyyttinen näkökulma

http://hyvinvoi.net/

Satu Vaarula, ft, Rosen-terapeutti

IMG_9561-001

 

Rakkauden neljä eri muotoa

”Koko olemuksemme on omimman luonteensa puolesta yhtä suurta tarvetta, epätäydellinen, vasta johonkin valmistuva, tyhjä, kuitenkin sotkuinen, ja että se huutaa häntä, joka voi avata sen, mikä nyt on solmittu, ja solmia yhteen sellaista, mikä roikkuu irrallaan. ” C.S. Lewis (1960)

 

1. Kiintymys (Storge) on sekä  lahjarakkautta – se tarvitsee sitä, että se saa antaa, sekä myös tarverakkautta -se tarvitsee sitä, että sitä tarvitaan.

”Se ei olisi kiintymystä, jos sitä ilmaistaisiin äänekkäästi ja usein. Sen esiintuominen julkisuudessa olisi jotain samaa kuin omien huonekalujen kantaminen ulos muuttopäivänä. Ne täyttivät tehtävänsä oikein hyvin siellä, missä ne olivat.”

Kiintymys punoutuu elämäämme melkein pujahdellen ja hiipien. Se on rakkauden lajeista vaatimattomin, ja kuitenkin niin suurta, kuin äidin kiintymys lapseensa. Se ei ole olevinaan mitään, mitä se ei ole. Toisiinsa kiintyneet tuntevat toisensa, mutta heillä ei aina välttämättä ole mitään yhteistä.

Kiintymys on luonnollinen ja tavanomainen suhde, jossa voimme olla yhtä vapaita kuin yksinollessa, muttemme kuitenkaan ole yksin. Tulemme toimeen toisen ihmisen kanssa, eikä häntä kohtaan ei ole suuria odotuksia. Rakkauden muotona kiintymys on avarin ja lavein, ja vähiten nirso. Tuo toinen ihminen ei ole ”kuin luotu minua varten”, vaan oma itsensä, ja arvokkaampi kuin ehkä tulee ajatelleeksi.

Kiintymys avaa silmämme hyvyydelle, jota emme olisi huomanneet ilman sitä.

Suhteen, joka perustuu kiintymykseen, uhka on muutos. Se saa aikaan mustasukkaisuutta. Kiintymys on vaistomainen, mutta myös eläimellinen ilmiö. Sisarukset, jotka ovat kiivenneet samoihin puihin ja leikkineet samalla junaradalla, voivat alkaa pilkallisiksi kun toinen tekee löydön. Mustasukkainen on kuin koira, jolta on viety luu. Tarverakkaus haluaa vain sitä parasta mitä itse voi antaa. Jos tämä ei enää riitä, tarvitseva keksii keinon pitää toisen tarpeenalaisena. Lahjarakkaus puolestaan tekee itsensä tarpeettomaksi antamalla.

2.Ystävyys (Filia) on löyhimmässä yhteydessä hermoihimme. Se ei kiihdytä pulssia eikä saa punastumaan. Se ei ole elämän pöydän pääruokalaji. Ystävyys on rakkauden lajeista vähiten mustasukkainen; jakaminen ei ole pois omasta.

Ystävyys on vapaa kiintymykseen liittyvästä tarpeesta olla tarpeellinen. Ystävyydellä ei ole arvoa lajinsäilymiselle, mutta se luo lajin säilymiselle arvoa.

Yhteinen toiminta luo toveruutta. Ystävyys muodostuu niiden parin, kolmen ihmisen kesken, jotka jakavat vielä enemmän. Rakastatko minua -kysymys ystävyydessä merkitsee: Näetkö saman kuin minä? Välitätkö siitä? Ystävyys koskee jotakin asiaa. Niillä, jotka eivät ole matkalla minnekkään, ei ole matkatovereita.

Ystävä on liittolainen. Selkä, jonka takana ei ole ystävää, on paljas. Ystävyyden varjo on se, että se voi tehdä hyvät ihmiset paremmiksi, ja pahat ihmiset pahemmiksi. Se on helposti rajaavaa. Jokaiselle, joka ei kuulu piiriin, on näytettävä se -kuten esimerkiksi amerikkalaisittain: ”Isn´t he/she cute?” Poissulkemisen ja rajaamisen ilolle ei saisi antaa periksi, sillä se alamäki on jyrkkä.

Nainen ei voi päästä sisälle miesten metsästysporukkaan, koska piiri lakkaisi olemasta sitä mitä se on, jos hän olisi siinä sisällä. Nainen tai mies, joka luulee toisten ystävyyttä Eroksen aikaansaannokseksi, ivaa ja jarruttaa sitä, jolloin tuo ystävyys voi muuttua salaiseksi.

3. Eroottinen rakkaus on sitä, että on rakastunut. Seksuaalinen kaipaus, jossa ei ole Erosta, haluaa asiaa itseään. Eros haluaa rakastettua ihmistä. Toisen haluaminen, Venus, on himoa, ei rakkautta, koska se haluaa omistaa. Eros ei ajattele kumman mielihyvästä on kysymys, vaan se häivyttää antamisen ja vastaanottamisen välisen eron.

Eroksessa meistä tuntuu joskus, että kohoamme lentoon. Venus saattaa yhtäkkiä tökätä muistutuksen, että olemme oikeastaan karkuun päässeitä ilmapalloja. Olemme sukua sekä enkeleille, että kollikissoille.

Kun olemme eroottisen rakkauden vallassa, jaamme rakastettumme kanssa mielummin onnettomuuden, kuin että olisimme onnellisia ilman häntä.

Eroksesta ei kuitenkaan saisi tulla ainoa suhdetta ylläpitävä voima, koska se on rakkauden lajeista kuolevaisin, vaikka se korostaakin pysyvyyttä -rakastan sinua aina! Pelkkä tunne ei hoida suhteen asioita.

Jos Erosta kunnioitetaan ehdoitta, siitä tulee demoni, jonka perässä juostaan. Suhteessa tarvitaan myös hyveitä ja hyviä periaatteita, jotka luovat jatkuvuuden ja turvan suhteelle. Rakkaus on toisen ihmisen olemassaolon vahvistamista -on hyvä, että olet olemassa!

4. Lähimmäisenrakkaus alistuu, jos se haluaa pysyä sellaisena kuin se on -korkeampi kumartuessaan. Lähimmäisenrakkaus pystyy rakastamaan sellaistakin, mikä itselle ei luonnostaan ole rakastettavaa. Se on kuin taikaviini, joka kaadettaessa luo oman lasinsa.

Rakkauden ainoa ikuinen aines on rakkauden itsensä muutosta tuova läsnäolo. Rakkaus on sitoutumista toisen ihmisen kukoistukseen; haluan että Sinusta tulee paras Sinä, ja sitoudun auttamaan siinä. Se on myös toisen rakkauden tervetulleeksi toivottamista!

C.S.Lewisin teoksesta Neljä rakkautta (1960)

 

http://hyvinvoi.net/

Satu Vaarula, ft, Rosenterapeutti, kehopsykoterapiaopinnot

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minun oikeuteni

Minulla on oikeus olla oma itseni.

Minulla on oikeus ilmaista tunteitani.

Saan pyytää.

Saan kieltäytyä.

Saan muuttaa mieltäni.

Minulla on oikeus suuttua.

Saan olla epätäydellinen.

Saan toimia arvojeni mukaan.

Minulla on oikeus päättää asioideni tärkeysjärjestyksestä.

Minun ei tarvitse vastata muiden ihmisten käytöksestä, teoista, tunteista eikä ongelmista.

Minulla on oikeus odottaa muilta rehellisyyttä.

Minulla on oikeus sanoa ”en tiedä”.

Minulla on oikeus olla selittelemättä ja puolustelematta käytöstäni.

Minulla on oikeus tehdä päätöksiä tunteitteni pohjalta.

Minulla on oikeus omaan aikaan ja tilaan.

Minulla on oikeus olla leikkisä ja kevytmielinen.

Minulla on oikeus olla läheisiäni terveempi.

Minulla on oikeus saada arvostusta ja kunnioitusta.

Minulla on oikeus saada ystäviä ja viihtyä.

Minulla on oikeus muuttua.

Minulla on oikeus olla onnellinen.

 

 

Poutapäivä-001.jpg

Rintama hiljeni, kaveria ei jätetä

 

Eräs veteraanin jälkeläinen totesi lapsen viattomuuden syväksi loukkaamiseksi sen, että joutui sietämään sodassa mieleltään järkkyneen isän käytöstä kotona, jossa olisi pitänyt saada elää rauhassa. Hän oppi rekisteröimään ja seuraamaan kaikkea, missä sodan jäljet näkyivät, vaikkei ymmärtänyt asoiden yhteyksiä tai abstrakteja ilmiöitä kuten sotaa. Hän kuitenkin aisti uhan, vaaran ja oppi pelkäämään.

Lapsen identiteetti alkaa muodostua suhtautumisesta, joka vanhemmista välittyy. ”Epävakaat ja turvattomat kasvuolosuhteet sekä henkinen laiminlyönti ovat asioita, jotka vaikuttavat identiteetin kehittymiseen ja valmiuteen kohdata iän mukana tulevia muutoshaasteita.” Markus Heinimaa

Lapsi pitää normaalina perheessä oppimaansa epänormaaliakin tapaa olla suhteessa toisiin. Hän oppii vetäytymään, jos hän toistuvasti huomaa että hänen ilmaisunsa ei tavoita ketään. Syntyy aukko, joka tarvitsee täyttymistä. Jos joutuu aivan pienestä asti piilottamaan autenttista itseään, ei kasva sellaisessa avoimen ristiriidattomassa tilassa, jossa itsen ja toisen täyden ymmärtämisen opettelu olisi mahdollista. Mentalisaatiokyky jää vajaaksi.

Häpeän tunteen ihminen peittää luonnostaan, koska se juuri on niin häpeällinen tunne. Hän joutuu pitämään myös itseään ja menneisyyttään piilossa, kuin kaikki mitä hän tekee olisi huonoa, jopa koko olemuksensa. Hyväksyntää kokevan ei tarvitse vertailla.

Epäterve häpeä voi olla niin massiivinen tunne, että ikäänkuin on sen ympäröimänä tunnistamatta sitä. Häpeän olemassaolo pitää jollain tavalla torjua, vaikka etääntymällä muista tai omista sisäisistä kokemuksistaan. Ennenkuin häpeän tunnistaa, myöntää ja opettelee vähitellen sallimaan, sen saattaa tiedostamattaan siirtää muiden koettavaksi. Häpeäntunnetta pystyy sitä paremmin välttämään mitä vähemmän tuo itseään esiin; puhumalla pinnallisesti, pidättämällä tunteitaan ja tahtoaan. Pyrkimällä miellyttämään muita ennakoi hylätyksi tulemisen riskiä ja toimii vastoin itseään. Kun torjuu hyvää, ei tarvitse kohdata surua sen tunnistamisesta mitä vaille jäi. Näkymätön ei haavoitu.

Se joka selvisi hengissä rintamalla oli voittamaton, kuoleman yläpuolella, siis ansaitusti kaikkivoipainen. Tähän viittaa resilienssitutkija Boris Cyrulnik kirjassaan Ihmeellinen kurjuus. Saavutus saattoi jäädä velvoittamaan arjen urotöihin sodan jälkeenkin, ja jaksamaan yli voimien. Ja olihan sodassa hävinnyttä maata rakennettava uudelleen. Ahkera arkiminä auttoi haavoittuneen tunneminän neuroottista torjumista. Sisäinen velvoittava ääni ei antanut tilaa luovuudelle eikä hassuttelulle, ja se ääni kaikuu perittynä, kun väsyneenäkään ei suo lepoa itselleen. Ainahan on tehtävää. Ja mitä naapuritkin sanoo.

Monet sodasta palanneet miehet saivat aikaan ”torjuntavoiton” sodan ylivoimaisesta järkytyksestä. He perustivat maatilan, saivat perheen ja elivät uudessa todellisuudessa. Silti trauma on jatkanut olemassaoloaan erillisenä haavoittuneena osana minuutta. Se on tunkeutunut ylivirittyneeseen mieleen jonkin äänen, sietämättömän tunteen tai painajaisunen seurauksena arvaamattomana käytöksenä ja väkivaltaisuutena näkyen.

Mieli voi ottaa käyttöön toistuvan traumatisoitumisen ratkaisuksi eristämisen, trauman siirtyy erilliseksi yhdeksi tai useammaksi minuuden osaksi samalla kun aikuinen osa jatkaa elämää arjessa, tekee työtä, hoitaa velvollisuutensa ja pärjää. Koska osa mielestä on ollut valjastettuna trauman säilömiseen, mies ei ole voinut olla täysin läsnä vaimolleen. Isänä hän on ollut ajoittain tai kaiken aikaa poissaoleva ja keskittynyt työhön enemmän kuin perheen huomioimiseen. Tämän ristiriidan jännitettä on laimentanut viina.

Jo pelkästään se, kuinka pahasti aiempia uskomuksia vastaan trauma on miehen asettanut, on pahentanut traumaa. Olihan selvitäkseen omaksuttava tappajan rooli, monilla iässä jolloin identitetti oli muodostumassa. Traumatisoituminen voi olla psykoosin, ADHDn sekä skitsofrenian taustalla. Jälkiä pelottavista ja uhkaavista kehomuistiin syöpyneistä tapahtumista voi periytyä geneettisesti muutoksina DNAssa. Tämä ”biologinen perintö” asettaa meidät tiedostamattomaan kollektiiiviseen yhteyteen aiempien sukupolvien kanssa veljessota mukaanlukien. Mediassa toisinaan pidetään yllä tätä uhan kokemusta kuvailemalla tapahtumia pelottavampina kuin ne itseasiassa ovatkaan. Jopa istuminen tai nostaminen saattaa olla uutisoinnin mukaan ”vaarallista”. Koska trauma syntyy suhteessa muihin, hoitamisessa on hoidettava koko yhteisöä, otettava huomioon taustalla oleva todellisuus.

On vaikeaa elää kontaktissa täyttymättömiin tarpeisiin. On helpompi kääntää ahdistuneisuus toiminnaksi, jolla laajentaa muihin itsessä esiinnoussutta vihaa. Avuttomuuden tunnetta on vaikea sietää, sekin ikäänkuin vaatii ratkaisua. Lapsi, jota ei ole rauhoitettu, joka ei ole saanut levätä aikuisen tyynnyttävässä syleilyssä niin että se olisi virittynyt oman mielen pohjavireeksi, kantaa sisällään aikuisuuteen sekä omaa että perittyä levottomuutta, joka saa helposti kipinän toisen ihmisen ylivirittymisen leimahduksesta, kuin valossa paljastunut eksynyt eläin, joka näyttää hampaansa puolustautuakseen.

Monet jälkeläiset ovat jääneet kaipaamaan hyväksyvää muistelemista, suruakin herättävää tarinointia, menneen kertomista niinkuin se todella oli. Yhteys siihen, mitä todella tapahtui, ontuu. Mieli tarvitsee syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kerrontaa, joka täyttää sielun tyhjiä reikiä. Kaikella elävällä on juurensa, ja tuskalla menneisyytensä.

Läsnäoloa on estänyt tunne siitä että aikuiset ovat ”jossain muualla”. Vanhempi, jolla on itsesäätelykykyä ja joka ei helposti lennä ulos ylivirityksen sietoikkunastaan, antaa aineksia itsehillinnän oppimiseen ja turvallisuuden kokemiseen. ”Kaikki on hyvin, vaikka olisin hätääntynyt”. Miten säädellä omia nousevia pelkoja uhasta, jos niitä ei ole kohdannut, miten rauhoittaa lasta, jos itse on ylivirittyneessä tilassa jopa nukkuessaankin?

Vihapuheen kautta saa tällä hetkellä osakseen huomiota, se on tehokas keino tulla näkyväksi.

Luodit lentävät nyt sanoina, nyrkkeinä ja puukkoina. He, jotka pelkäävät vielä suurempaa osattomuuta potkivat toisiaan kadulla, kun muita keinoja purkaa pahaa oloa ei ole löytynyt. Seuraajia löytyy. Olisipa itku aikanaan löytänyt sylin.

Haaste, joka kunkin elämässään on ratkaistava, on se, miten olla kärsimyksen kuilun äärellä. Miten sietää täyttymättömiä tarpeita? Millaisen mallin olemme siihen perineet?

Olemme  antaneet eteenpäin ison tyhjiön, ja tämä testamentti on nähtävänä nuorten käytöksessä tänä päivänä. Aikanaan katseltiin vierestä veteraanin avuttomuutta itsekin avuttomina. Avun tarpeen tunnistamiseksi olisi tarvitsee myöntää heikkoutensa, se että on tullut haavoitetuksi sielustaankin. Sille, josta tuli sodassa voittamaton, se oli vaikeaa. Nyt me tiedämme jo jotain tunnetyöskentelystä.

Vaikenemalla ei voi unohtaa, vain torjua. Vain puhumalla voi jakaa muistoja. Vain hyväksymällä mennyt ja olemalla läsnä voi suhtautua toiseen myötätuntoisesti. Käsitelty trauma johtaa uudelleenohjautumiseen ja mielekkyyden löytymiseen empatiaa rakentavalla tavalla, ilman erottelua meihin ja heihin.

Sotilaallakin pitää olla jotain johon uskoa, sanoi kotiutuva varusmies. Pitää olla mieli ja tarkoitus, jotain johon uskoa.” sanoi kenttärovasti Vesan Auren vuoden 2018 Itsenäisyyspäivän puheessaan.

Minä uskon jakamisen eheyttävään voimaan. Oman tarinani kertomisen ansiosta vuosikymmeniä kestäneet painajaiseni sodasta loppuivat.

Satu Vaarula, veteraanin tytär

 

PA283354-004.JPG

Ihmisen mieli

 

Mieli on syntymästä asti olemassa suhteessa toiseen ihmiseen, ja se kehittyy vuorovaikutuksessa.

Mielen toiminnan ylläpitäminen perustuu ensisijaisesti homeostaasin ylläpitämiseen kehossa eli ruumiillisiin tarpeisiin. Mentalisaatio tarkoittaa kykyä pitää mielessä; näen itseni omin silmin, ja myös toisen silmin, oman minäni ulkopuolelta, ja näitä kahta näkökulmaa pystyn pitämään mielessäni samaan aikaan. Näinollen siedän sitä, että voin ymmärtää eri tavalla mitä toinen sanoo, ja hän voi ymmärtää eri tavalla kuin mitä minä tarkoitan.

Äiti auttaa lapsen mentalisaation kehittymistä  pystyessään sisällyttämään mieleensä lapsen tunteita, eli sietämään niitä, ja saa rauhoitettua lastaan. Hän pitää omat tunteensa erillään lapsen tunteista, eli ei esimerkiksi pelästy kun lapsi pelästyy. Ahdistus ja pelko voivat lukita mieltä, mutta rauhallisessa mielentilassa lapsi oppii uutta, pystyy tekemään realistisia havaintoja ja ajattelemaan havainnoimaansa. Mentalisaatio ei ole vain sanallista toimintaa, vaan kehon kautta välittyvää tanssia. (Shai & Belsky) Leikkiessään lapselle on läsnä sekä todellinen että kuviteltu, ja leikin kautta lapsi käsittelee todellisuutta.

Kiintymyssuhteen laadun muodostumiseen vaikuttaa se, kuinka vahvasti ja kuinka laajalla tunneskaalalla lapsi löytää oman mielensä vanhemman mielestä. Riittävän hyvät hoivakokemukset ja kehon tuntemukset lisäävät turvallisuutta. Turvaton lapsi saattaa ”jäädyttää” ja näin katkoa yhteyksiä suojatakseen mieltään. Kehosta tulevaa tietoa on silloin vähemmän.

Aikuinen minä tunnistaa tunteita, haluja ja tarpeita, ja sitä miten ne ohjaavat käyttäytymistä. Sietämällä tunteitaan ja hallitsemalla niitä pystyy suuntautumaan kohti oman minän syvyyttä ja todellista itseään, joka sietää epävarmuutta ja joustaa.

Mentalisaatiokyvyn kehittymistä edeltää  ajattelu, jonka mukaan 1.ulkoinen maailma on sama kuin mielen todellisuus. Tämä näkyy tietynlaisena ehdottomuutena käytöksessä; vain minä olen oikeassa. ”Minusta tuntuu tältä, joten asia on näin.” Oma mieli voi myös ns. saada tapahtumaan asioita.

2.Uskottelussa puolestaan itsen ja maailman suhde on päinvastainen; ne ovat erillisiä maailmoita. Taustalla tässä suhtautumisessa saattaa olla traumaperäisen dissosiaation aiheuttama tyhjyydentunne. Ihminen saattaa puhua itsestään ja tunteistaan merkityksettömästi ilman todellista yhteyttä omiin tunteisiin. Myös yhteys omaan kehoon on silloin kadoksissa.

3.Teleologisesti asennoituva tarvitsee toiselta ihmiseltä ns. todisteita. Toinen ihminen ja hänen mielensä on olemassa, mutta hänen käytökselleen luodaan odotuksia, joiden pitää toteutua ennenkuin omaan arvoon voi uskoa. Kun toinen toimii odotusteni mukaan, olen hyväksytty. Parisuhteessa tällainen ajattelu kuormittaa. Jos itsetunto on konkreettisen tiedon varassa, myös ruuasta ja ruumiinpainosta voi tulla niin konkreettisia asioita, että ne voivat edistää syömishäiriön kehittymistä. ”Olen yhtä hyvä kuin painoni.”

Läheisen tai terapeutin ei-tietävä asenne, empatia ja tuki auttavat jäsentämään omaa mieltä niin, että omanarvontunto voi muuttua vähemmän riippuvaiseksi toisen käytöksestä. Kun tiedostaa omaa automaattista ajatteluaan, sen voi kyseenalaistaa, ja alkaa reagoimaan neutraalimmin. Omien ja toisten tunteiden välille tulee selvyyttä.

Miten sitten ihminen on voinut alkaa luottamaan toiseen olentoon? Ihminen on luonnostaan varautunut uuden ja vieraan suhteen. Ihminen on kehittynyt sekä oppijaksi että opettajaksi, jonka kommunikaatio on johdonmukaista eleiden ja ilmeidenkin osalta. Se joka haluaa ilmaista jotakin, käyttää tietynlaisia signaaleja; katsekontakti, reagoimisen vastavuoroisuus ja tilanteeseen sopivat äänenpainot sekä fyysisen kontaktin luominen. Tämän ”merkatun peilaamisen” kautta annetaan ymmärtää, että kuulija on tarkoituksellinen henkilö, ja saadaan sivuutettua biologinen suoja, joka estää harhaanjohdetuksi tulemisen. Kommunikaatiokanava avautuu. Sosiaalinen oppiminen edellyttää tätä tapahtumaa.

Traumatisoituminen vaikeuttaa muutoksen sietämistä mielessä. Sosiaalisesta tiedosta tulee epäluotettavampaa, ja vuorovaikutus on jäykempää, sulkeutuneempaa ja vastavuoroisuus vaikeammin saavutettavaa. Jäätyminen reaktiona voi näkyä vaikkapa sellaisten tietorakenteiden puolustamisena, jotka ovat jo osoittautuneet vääriksi tai harhaanjohtaviksi. Kyse on sopeutumisesta, jolla suojellaan haavoittunutta mieltä. Omaa itseä suojellaan dogmaattisuudella, kognitiivisella sulkeutumisella tai konservatiivisuudella, vaikka se ei olisi muten tarpeellista. Tieto, joka haastaa omia mielipiteitä, voi herättää uhan tunnetta ja muita sietämättömiä tunteita, joilta pitää suojautua. ”Tiedollinen jäykkyys” on siis omien tunnetilojen säätelyä, sosiaalisessa mediassakin. Rationaalisuuteen ei silloin voi asiantuntijakaan vedota; riittävä tieto ei muuta tilannetta.

Vähemmän defensiivinen ihminen on avoimempi uudelle tiedolle ja ajattelunsa muuttamiselle. Oppimiselle on siis inhimilliset edellytyksensä.

Epävakaus on olemassa suhteessa muihin, se  ei ole yhden ihmisen erillinen ominaisuus. Ihminen, jolla ei ole tarpeeksi mentalisaatiokykyä, voi tiedostamattaan kokea väkivallan kokemuksellisesti oikeutetuksi, koska jotkut tunteet, kuten häpeä ja nöyryytys voivat olla niin murskaavia että koetun uhan torjumiseksi pitää toimia konkreettisesti.

Kokemus siitä että tulemme ymmärretyiksi juuri omana itsenämme, on eheyttävää. Kunnioitus, lämminhenkisyys ja empatia, suhteessa omaankin historiaan, ehkäisee yhteisössä myös esimerkiksi syntipukki-ilmiötä, jossa yksittäinen jäsen kantaa tunteita muiden puolesta. Yksin pärjäämisen kulttuuri ja vain omien voimien varassa oleminen altistaa yhteisöä kiusaamiselle, joka estää luovuutta kaikissa jäsenissään.

Terapiasuhteeseen asiakas tuo nähtäville eletyn elämänsä. Kehossa se näyttäytyy selkeimmin. Rosenmenetelmä-hoidossa on mahdollisuus kehollisten ilmiöiden kautta peilata omaa mieltään. Mielen ja kehon välinen kanava vahvistuu turvallisen, neutraalin ja luotettavan peilauksen kautta. Jokin kehon osa esimerkiksi saattaa vetäytyä sisäänpäin, hengityksen liikettä ei näy tai se on muuuttunut kapeammaksi tai pienemmäksi. Keho on ottanut kantaakseen tunteita, jotka ovat torjuttuja, ja näin jääneet tunnistamatta ja ilmaisematta. Kun keho kokee tarpeeksi turvaa, lihaksissa oleva jännite, joka pitää poissa tietoisesta mielestä tunteita, muistoja ja asenteita, hellittää. Tämän vapautumisen asiakas voi kokea hyvin helpottavana ja energisoivana.

Satu Vaarula Fysioterapeutti, Rosenterapeutti, kirjailja

Lähde: Mentalisaatio Teoriasta käytäntöön, toim. Laitinen, Ollikainen

P9232417.jpgP-001.jpg