Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2016

Kimalainen lentää, vaikkei tiedetä miksi

 

Menneillä viikoilla on mediassa käyty vilkkaasti keskustelua täydentävistä hoitomuodoista (ent. vaihtoehtohoidot) kuten esim. Ylen kanavalla esitetyssä ohjelmassa, jossa ilmeisen vastakkain olivat lääkäri-homeopaatti ja terveystieteiden dosentti, ilmeisesti politiikkaan pyrkivä lähihoitaja sekä oman hoitokokemuksensa kertonut entinen syöpäpotilas.
Keskustelun sävy on hämmentänyt monia itseni mukaanlukien. Toisin ajattelevaa väheksyttiin kärjistetyin sanankääntein, ja jopa toimittaja joissain kohdin sivuutti neutraalin asiallisen roolinsa. Tämäntyylinen kommunikaatio on lisääntynyt. ”Asiat eivät keskustele”, vaan runnotaan omaa näkemystä joustamatta läpi. Dialogia ei synny, joskin katsojaluvut, ja verenpainekin, taitavat kohota.
Lakiehdotus (8 vuoden takaa) täydentävistä hoidoista pitäisi ottaa käsittelyyn mahdollisimman pian. Se olisi sekä asiakkaan, virallista hoitokäytäntöä että täydentäviä hoitomuotoja edustavan etu. Tietoa lailla säädettävistä hoitomuodoista saadaan rakentavan kommunikoinnin kautta. Keskustelun sävy ei edistä asian etenemistä. Jos ykskantaan tietyt termit, kuten jälleensyntymään, enkeleihin ja yksisarvisiin uskominen tai rokotusten vastustaminen liitetään näihin kaikkiin ns.uskomushoitoihin, ei olla tutustuttu siihen mistä niissä kussakin on kyse.
Tuleeko terveydenhuollon ammattilaisesta vähemmän pätevä jos hän hankkii lisää tietoa ymmärtääkseen syvemmin miten ihminen ”toimii”? Länsimaisen lääketieteen rinnalle on tullut aikojen kuluessa täydentävien hoitojen lisäksi myös ns. virallinen vaihtoehtolääkintä; kun jokin hoitomuoto (esim.musiikkiterapia) todetaan tehokkaaksi, se siirtyy osaksi hoitokäytäntöä. Viimeksi jaetun lääketieteen Nobelin palkinnon sai tutkija, joka on ollut kehittämässä (Suomessakin esiintyvää) maruna-kasvia malarialääkkeeksi -kasvilääkintää, eikö.
Lääkärin tehtävä on luoda vastaanotolla ilmapiiri, joka rohkaisee asiakasta kertomaan ja kysymään käyttämistään täydentävistä hoidoista.Tämä vaikuttaa tietenkin potilasturvallisuuteen. Jos käsityksemme erilaisista hoidoista perustuu vääriin uskomuksiin, asiakas on se joka ei tule autetuksi. Tarvitaan tietoa ja asiallista suhtautumista.
EU:ssa joka toinen ihminen käyttää täydentäviä hoitoja, tyyppillinen käyttäjä Suomessa on yliopistotasoisen koulutuksen saanut nainen jolla on fyysisiä vaivoja. Apua haetaan myös stressiin, selittämättömiin vaivoihin, allergiaan, mielialaongelmiin sekä lääkkeistä aiheutuviin haittoihin. Täydentäviä hoitoja kritisoidaan epäselvästä informaatiosta, väärästä tiedosta, (myös lääkärin suunnalta) haittojen aliraportoinnista (valitustie on vaikea) sekä lääketieteellisen hoidon viivästymisestä. Toisaalta niiden koetaan puolestaan mahdollistavan asiakkaalle aktiivisen roolin terapiasuhteessa, jossa kokonaisvaltaisesti ja kiireettömästi tulee kohdatuksi. Esim. Amerikassa ja Saksassa on sairaaloita, joissa potilas voi itse valita virallisen hoidon rinnalle muita haluamiaan hoitoja (integratiivisen hoidon osasto).
Osallistuin itse viime vuonna integratiivisen lääketieteen tutkimusseminaariin, jonka keskuteluilmapiiri oli avoin ja yhteisöllinen. Muihin EU-maihin verrattuna Suomi on jäänyt jälkeen kansainvälisen tutkimuksen kehityksestä. Eniten täydentävät hoidot eroavat länsimaisesta lääketieteestä paranemiskäsityksen osalta, ja sitä yritetään ns. korjata energia -käsitteellä. Yhteistä, kattavaa määritelmää tälle termille ei ole vielä olemassa. Joidenkin tutkijoiden mukaan tutkimuksen tulisi kuvata todellisia hoitotilanteita, erityisesti vaikuttavuuden ja turvallisuuden kannalta. Kiintoisana seikkana hoidossa on siitä saatu kokemusvaikutus, joka ohjaa valintojamme, tiedostamattomastikin.
Sen me kaikki tiedämme, että perustarpeemme on saada arvostusta – ammattimme edustajina, keskustelijoina ja yksilöinä.

Satu Vaarula, Fysio-ja Rosen-terapeutti

http://www.hyvinvoi.net

Mainokset