Aloin opiskella kehotietoisuutta 90-luvun lopulla ja eräässä tilanteessa tunsin alkavani voida pahoin. Minua huimasi samalla kun tunsin kovaa uupumusta kuunnellessani erään ihmisen puhetta, josta ei välittynyt ilmeiden tai tunteiden vaihteluita. Hän ilmaisi tapahtunutta rationaalisesti ilman yhteyttä siihen miten koki kertomansa. Jäin ihmettelemään kehoni reaktioita, jotka olivat niin voimakkaita että tajusin olleeni samalaisessa tilanteessa ennenkin.
Muistin jo edesmenneen isäni, joka oli aikoinaan siirtynyt asepalveluksesta vapauduttuaan jatkosotaan eläinlääkintämieheksi. Hän puhui kokemuksistaan paljon samoin, monotonisen värittömästi ilman mielenliikahduksia tai tunteenpurkauksia. Lapsena en tietenkään ymmärtänyt mistä hän puhui. Lapsi ei kykene abstraktiin ajatteluun niin että hahmottaisi paikkoja, tilanteita tai niiden seurauksia. Mieleni turtui ja koin ääretöntä pitkästymistä. Olin kuin pakotettu kuuntelemaan, kuin vankilassa ilman poispääsyä. Olin ahtaalla ja avuton.
Ilmiönä kysymyksessä on projektiivinen identifikaatio; toisen koettavaksi siirretään tunteita, impulsseja tai toiveita jotka itselle ovat ylivoimaisia, ei-hyväksyttäviä tai muuten tavoittamattomissa. Ihminen toimii niin.Tuosta toisesta tulee itselle tavoittamattomissa olevien mielentilojen kannattelija ja kantaja. Minustakin tuli, ja siitä roolista tuli osa identiteettiäni. Isäni kertoi rintamakokemuksiaan myös jo ennen minua muille sisaruksille, ehkä minä nuorimpana ja herkkänä olin se viimeinen toivo. Tuttujen kanssa hän Koskenkorvan voimalla korttia pelatessa taisi saada vähän kepeämmän näkökulman kokemuksiinsa.
Lapsena en tietoisesti jäänyt miettimään sotatarinoita, kirjoitin kyllä Paras ystäväni- kirjaan pelkääväni sotaa ja käärmeitä ja inhoavani pinaattilättyjä ja kesäkeittoa niinkuin muutkin lapset. Minä sain rintamaperintönä mieleeni vaaran ja uhan, tunnetilan, jossa piti yrittää säilyä hengissä ja varoa kaikkea koska ei tiennyt mitä voisi tapahtua. Oikeastaan synnyin siihen ja kasvoin siinä. Todellisuus oli kuin kahdessa maailmassa; käpylehmäleikit ja lapsen huolettomuus, joka tuntui ajoittain yhtä ohuelta pinnalta kuin auringon lämpö iholla -häviten pilven taakse -ja arvaaamattomuus, joka loi olemiseen turvattoman pohjavireen.
Ihmisen aivothan eivät erota todellista ja kuviteltua uhkaa. Tilanne, joka herättää vaarantunteen, saa elimistön reagoimaan kemiallisesti samoin kuin oikeassa hätätilanteessa.
Todellisuudesta tuli myös teknisesti epäluotettavaa. Viekö linja-auto kouluun oikeasti ajallaan? Se mikä näyttäytyy uskottavalta, onko sitä todella? Pureeko tuo lehmä minua? Jos istun pulkkaan jota veli vetää mopolla, voinko tällä kertaa uskoa ettei hän aja niin kovaa että putoan kyydistä? Jos isä ei ole se vahvempi jonka varassa voi olla, ja äiti pysyy kaukana ja hakee etäisyyden joka auttaa sietämään, keneltä muultakaan enää lapsi voi saada kannateltuna olemisen kokemuksen? Miten nainen jota ei ole kannateltu voi tulla äidiksi joka voi antaa lapsilleen kokemuksen siitä että saa levätä vahvemman varassa?
Öisin turvattomuus tuli pintaan. Olin yksinäinen ja valvoin, pelkäsin pimeää ja hämärässä piirtyviä varjoja. Yritin yö toisen jälkeen ratkaista miten maailma pitäisi järjestää niin ettei yötä enää olisi. En osannut ratkaista sitä.
Yritin koko lapsuuteni ja aikuisuuteni ajan, 24-vuotiaaksi asti, saada yhteyden isääni. Hän oli tavoittamattomissa, tilassa jossa kaikki rakkaus ja hyvyys on syvällä piilossa. Hän oli harvoin iloinen, hymyili joskus kärsivän kireydellä. Hänenkin oli ponnisteltava kahden maailman välillä päästyään rintamalta kaksi kuukautta jatkosodan loppumisen jälkeen; ahkeran tilallisen perheenisän ja entisen nuoren sotilaan. Ei ollut mahdollista päästää irti roolista, jossa pystyi tappamaan säilyäkseen hengissä, niin olen päätellyt. Rauhan puolustajan rauhattomuus oli jäänyt mielentilaksi, joka piti liikkeellä ja laittoi tekemäään työtä, työtä ja työtä, ja jonka sai kevenemään juomalla.
Miten voisikaan tavoittaa niin valtavaa kauhun kokemusmaailmaa johon siirtyi nuoren miehen huolettomuudesta ja sinisilmäisyydeestä, hänkin varmaan oli romanttisen ylpeästi suhtautunut isänmaan puolustamiseen. Sankari ei tunne pelkoa. Rivit olivat lähtiessä kurinalaisen suorat, mielet monella hajalla kun palasivat.
Luulen että taistelu muuttui kaiken menetyksen, kauhun ja surun tunteiden vastustamiseksi, trauma painui vähitellen tavoittamattomiin ja myös torjunnan seurauksia piti sivuuttaa. Kuin sota ei olisi ollut totta, muttei myöskään lohduttanut kodin rauha, lasten viaton leikki ja lieden lämpö. Isä ei varmaan voinut mitään sille että teki meistä lapsista kanssakärsijöitä, se oli meidän osamme vaikka sekin oli kohtuuttoman paljon, ja jätti meidät sisarukset toisillemme pohjimmiltaan vieraiksi. Miten ”se mitä ei ole” olisi jaettavissa?
Muistan selkeästi kun kehotyöskentelyn jossain vaiheessa minussa tapahtui selkeä muutos, kuin mannerlaatta olisi murtunut, ja rangan syvien lihasten tuki laukesi. En enää tarvinnut raudankovaa kannattelua kehossani. Suostumalla tunnistamaan ja erottamaan tunteet jotka minuun oli siirretty niistä jotka olivat omiani, aikuisesta minusta tuli itseni turva, ja koin olevani vapaampi ja huolettomampi, palasin ennalleni sen verran kuin mieleni jousti. Pystyin luottamaan aikuiseen itsessäni koska olin valmis uskomaan itseäni ja pitämään itsestäni huolta. Kehoni alkoi tunnistaa luottamusta jota koki.
Olen unieni kautta edelleenkin tavoittanut lapsisotilaan tehtävääni. Tilanteet ovat olleet hyvin aitoja ja yksityiskohtaisia. Olen ollut yksin vihollista vastassa, niinkuin isäni, yrittänyt ruumiskasan alla näyttää kuolleelta, yrittänyt aseen ja yhden panoksen kanssa ratkaista kahden kiinnisaadun venäläisen sotilaan, jotka oli määrätty valvontaani, kohtaloa. Olen katsonut korkeasta tornista viimeisenä eloonjääneenä kuinka maa peittyy panssarivaunun alle joka tulee kohti. Kaikki muut ovat jo muuttuneet maaksi. En osannut voittaa sotaa vaikka yritin.
Olen oivaltanut kuinka tosissaan aikoinaan otin tehtävän vastaan, ja miten alitajuntani kantoi tilani jotta selviäisin, kuinka viisaan hienovaraisesti se tuo pintaan muistikuvia tunteiden sävyistä, olemisen vaihtelusta ja yksityiskohtien tarkkuudesta, yhdistelee mielleyhtymiä ja järjestää tilaa mielenrauhalle.
Jokaisen luonnossa vietetyn levollisen hetken jälkeen uskon että rauha on lähempänä, ja todellinen minäni osaa löytää aitoa eheyttävää yhteyttä.
Ennenkuin palautuu ennalleen, on päästettävä irti.
Ennenkuin voi päästää irti, täytyy tietää mistä pitää kiinni.
Ennenkuin voi uskaltaa irrottaa otteensa, on tunnettava että totuudellisuuden kannatteleva voima ulottuu syvemmälle kuin kipu, häpeä ja yksinjääminen.
Ennekuin löytää yhteyden toiseen ihmiseen, on kohdattava itsensä.
Kaikista syvimmällä meissä on rakkaus ja rauha.
Pienissä tytöissä niityllä, pojissa jotka juoksevat huutaen pyssyt edellä isänmaa tömisten. Se jonka multiin on haudattu monta kuulematonta tarinaa.
Ota sinä vastaan oma tarinasi. Elämä kantaa.
Satu Vaarula
kehotusblog 