Meidän sotamme

11058620_752001408254616_3540510049737603989_n-001.jpg

Menneisyys ei ole vain mennyttä vaan tässä hetkessäkin läsnä. Tätä hetkeä voi ymmärtää menneen kautta. Ei vain tietäminen, vaan myös ymmärtäminen, kasvattaa puita jonka oksilla tulevaisuuden linnut uskaltavat tunnustella ääniään. Eletyn todellisuuden kohtaaminen on se kannatteleva ilmanala, joka levittää siipemme luottamaan tulevaan.

Aikakaudet eivät vain seuraa toisiaan siirtäen edellistä pois vaikuttamasta, vaan ajassa esiin nousevat piirteet muodostuvat aiemmista. Veteen putoava pisara muodostaa renkaat suhteessa toisiinsa, ei katkonaisina.

Samoin myös me ihmiset kertaannumme toisissamme. Meitä ennen eläneet näkyvät meissä taustaan piirtyvinä ääriviivoina. Emme ole vain itsenäisiä luotuja, vaan hahmomme muotoutuu ja tulee ymmärretyksi aiempaa vasten.

Sielumme, jo ennen syntymäämme, on kuin vierashuone, jonne jokainen kävijä on käynyt jättämässä ohimenevän tai pysyvän jälkensä, hienovaraisemman tai voimakkaamman. Se, mikä on ollut olennaisesti läsnä, tai olennaisesti ei ole voinut olla läsnä, saattaa olla määräävintä.

Pieninä alkuina saatamme jo geneeneissämme kantaa aiempia traumoja. Silti sisäsyntyisesti tunnemme myötätuntoa toista ihmisolentoa kohtaan, ja luotamme ihmiseen, elämään, eläimiin ja siihen että meitä kannatellaan.

Opimme ehkä jo hyvin varhain, kuin peilistä katsoen, millaisia meidän tulee olla. Alamme kasvaa ”sopiviksi”. Sopeutuessamme etäännymme alkuperäisestä elämänvoimasta joka kantaa valoa, haluaa jokaiselle vastaantulevalle ojentaa kukan, koskettaa lempeästi, hypätä lätäkköön, ja kengänkärjellä kuunnella sitä ensimmäisen talven jään ritinää. Meissä on jotain hyvin alkuvoimaista, aitoa ja alkuperäistä joka tahtoo säilyä ja joka meissä vastustaa teennäisyyttä ja vaivaantumista. Kun vaimennamme voimaamme, sopeudumme kuin täyteläinen ruusu jonka terälehdet sadepisara kerrallaan ohentaa värittömiksi.

Suuri kauha, joka yhteiskuntaamme edelleen hämmentää, on nimeltään sotatrauma. Haemmeko jatkuvilla uudistuksilla ja muutoksilla tiedostamattomana pysyvään konfliktiin ratkaisua? Näennäisesti yritämme löytää parannusta kollektiiviseen haavaan?

Turvattomuus, kauhu ja sodan mielettömyys, jota ei ole pystytty käsittelemään -trauma joka on saatu väistymään sivuun ahkeruuden, kovan työn ja jälleenrakentamisen tieltä, on edelleen ratkaisemattomana yhteiskunnassamme. En usko että tunnistamattoman vihan energia häviää minnekään, vaan ennemmin muuttaa muotoaan sekä sisarusten eri roolien myötä että toiselta sukupolvelta kolmannelle.

Idealismi ja toisilla sodan ihannointi oli se mikä sai nuoren miehen ja naisen kirkasotsaisesti liittymään joukkoihin. Koti, uskonto ja isänmaa olivat pyhiä, mutta mielenrauha piti uhrata ja valita pahuus puolustaakseen sitä arvokasta mikä kulki perintönä suvuissa. Toisen ihmisen tappaminen sodassa ei ole luonnollista vaikka se olisi kuinka perusteltua, se ei sovi kenellekään. Sotilaan mieleen syntyy sovittamaton ristiriita kun hän suojellakseen omaa maataan ja elämäänsä äidin tai morsiamen kuva rintataskussa surmaa toisen, tuntevan ihmisen, jolla myös olisi oikeus tulevaisuuteen.

Epänormaaleissa oloissa syntyneitä normaaleja reaktioita sotilaissa ei osattu ymmärtää. Posttraumareaktiot käsitteellistettiin vasta Vietnamin sodan jälkeen. Mieleltään järkkynyt sotilas ei rintamalla saanut ymmärrystä, kotona veteraanin mielivaltainen ja äärimmäinenkin acting out oli ilmiö johon totuteltiin. Oli pakko, ja oltiin neuvottomia.

Television ohjelmatarjonta palvelee häpeän kierrätystä, lapset kertovat vinkeinä perheensisäisiä totuuksia vanhemmistaan, ja ohjelman mainoksessa sitä kutsutaan hulvattomaksi häpeäksi. Laihdutusohjelmissa ylipainoinen asetetaan tukalaan tilanteeseen julkisella arvostelulla.

Tällaiseen syyllistämiseen me olemme kasvaneet. Emme kyseenalaista mitä vastaanotamme myöskään, jos kasvatamme lapsemme pitämään väkivaltaa viihteenä.

Viha asenteena tai reaktiona lisää itseään. Emme voi hyvin jos käyttäydymme väkivaltaisesti.

Viha, joka seuraa luonnollisesti esimerkiksi rajojamme rikottaessa, saa meidät provosoitumaan ja näin tekee meistä osallisia toisen vihaisuuteen, koska meillä tiedostamattomassa on siihen yliherkkä kosketuspinta. Häpeän ja vihan tunteen kierrättäminen, uhan ja vaaran tunteen nostattaminen mediassa tai arkisessa keskustelussa, ei kuitenkaan auta ketään eikä rakenna mitään. Helpotus on väliaikainen kun neuroottinen energia tulee sidotuksi hetkellisesti. Alkuperäistä traumaan ja sen seurauksiin liittyvää haavoittuneisuutta se ei paranna.

Idealismin ihannoinnin aikakautena -kun olemme vain hyviä ja tahrattomia- voi käydä niin että viha on saatava kohdistettua vielä etäämmälle itsestä -vaikka Amerikan presidenttiin. Kuinka ”hyvältä” tuntuukaan osallistua yhteiseen impulssiin; joku toinen on tyhmä ja hullu. Kun itselleen yrittää rakentaa menestyvää imagoa egon ollessa se joka ohjaa mieltä, pahaa ei ole, ei ainakaan minussa, vaan se siirretään johonkin toiseen, ihmisryhmään tai siihen koulussa tai työpaikalla joukkovoimalla kiusattuun. Ainahan meillä on ollut ne kylähullut ja pikkurikolliset, jotka palvelevat yhteisöä taakankantajina. Kyky pahaan, ja hyvään, on meissä, ja myös kykyä muutokseen.

On ymmärrettävää että maahanmuuttajia kohtaan tunnetaan vihaa, vaikka sen seuraukset eivät olekaan hyväksyttäviä. Täyttymättömässä läheisyyden kokemisen sekä aitona ja totena näkymisen tarpeessa elämme monet. Olemme ikäänkuin jo joutuneet antamaan itsestämme liikaa, tavoitamme pettymyksemme, muttemme voi hyväksyä tätä todellisuutta ja odotamme että velka maksettaisiin jonain päivänä takaisin. Maahanmuuttajat voidaan kokea valloittajiksi -meiltä viedään, taas!

Tosiasiassa voimme vain itse hyvittää itsellemme emotionaalisen velan vapautumalla todellisiin autenttisiin tunteisiin ja sitä kautta eheyttävään suruun, joka osaaa nähdä kauneudenkin.

Vaille jäämisen kokemusta on helppo ymmärtää kun katsoo lapsia sota-ajan jälkeisissä kuvissa; aurinkoisten hymyjen taakse on saatu piilotettua villi elämänhalu, viattomat kepposet tai kiukuttelu ovat saaneet kireän isän hermostumaan, tai vain pelkkä luonnollinen tarvitsevuus tai samaan ikään kasvaminen kuin itse oli rintamalle lähtiessä, on saanut isän tuntemaan syyllisyyttä. Hän ei pysty tavoittamaan hyvää ja herkkää itseään, eikä olemaan rakastava, rauhallinen isä. Hän saattaa olla roolinsa vanki; riehuva kotityranni ei itsellekään uskottavasti voi kääntää lempeää puoltaan yhtäkkiä näkyville. Rakkaus jota ottaisi vastaan tai osoittaisi, saattaisi nostaa liian pakahduttavan surun pintaan kaikesta siitä minkä kipeästi aavistaa menettäneensä, nuoren miehen seesteinen mielerauhan tummensi raadollinen tietoisuus pahuudesta.

 

Isä

kyyneleet jotka nielit

kyyneleet jotka pysähtyivät nuoren sotilaan kasvoilla

kuivuivat ajallaan.

Sinun itkusi ei jäänyt kesken, se jatkuu minussa

Minun kyyneleeni sekoittuvat kaikkien niiden kyyneliin

joiden isät lähtivät puolustamaan rauhaa

rauhaa, lohtua ja lempeyttä, joiden varassa toteudumme ihmisinä.

Kyyneleet kuin meri, joka pesee meidät viattomiksi.

 

Satu Vaarula, rintamamiehen tytär

http://www.hyvinvoi.net

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s