Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2017

Valon voi sammuttaa, kipu näkee pimeässäkin

img_2991-002

Kuka päättää mihin tuuli kääntyy, kuka kutsuu veden pisaroiksi?

Tiedätkö kohdan mistä aurinko nousee huomenna, erotatko pilvet toisistaan?

Osaat laskea veden vauhdin virrassa ja sammuneiden tähtien iän, mutta ihmistä et voi koskaan selittää loppuun.

Tämä kipu, ja nämä kaikki pistot ja piikit, kouristukset ja paino kehossani ovat olleet kuin kynnet linnulla, joka taas yllättäen hypähtää viereeni, vaikka haluaisin vihdoin itse jo levätä oksalla joka kantaa.

Kun menee syvälle kipuun, menee sinne yksin. Silittäminenkin voi tuntua epämiellyttävältä ärsykkeeltä, lisäaistimukselta jota ei enää siedä. Kun kipu ylittää kahdeksan, energiatasoni nousee, ja energia kääntyy sisäänpäin. Siinä kohdassa minä ainakin itken. Jollain lailla se on niin paljon -kuin se rikkoisi minussa jotakin. Purskahdan itkuun ja se näkyy,  ja se tekee  hauraasta minusta haavoittuvan koska altistan itseni näkyväksi muille.

Kun kerron kivustani muille teen heistä kanssakulkijoita. He reagoivat siihen sen mukaan, missä kohtaa ovat itsetuntemustaan -torjuen, nauraen, tulemalla kohti -sopivasti tai ilman rajoja. Minun vointini vaikuttaa heidän vointiinsa.

Mistä voi tietää milloin ihminen paranee, ja mikä hänet parantaa?

Kun kipu helpottaa, se luiskahtaa kuin liukas peitto nukkujan yltä. Sitä ei vaan huomaa enää, ja siihen havahtuu. Välillä tulee helpotus, ja suuri lohdutus, yhtäkkisenä melkein liian iso, kuin auringonsäde joka osuu silmään. Väistän lohdutusta jota en osaakaan heti ottaa vastaan.

 

Korkean CRPn huomioita

Olen tässä ikkunapaikalla, reväistynä irti maailmastani. En hae maitoa kaupasta, en maksa laskuja, en vastaa puheluihin, en tyhjennä tiskikonetta enkä täytä vatsaani.

Silti, olen juuri nyt maailmani ytimessä. Katson ikkunasta maisemaa joka ei muutu vaikka joku lakkaa hengittämästä, vaikka joku toinen alkaa käsittämään kuinka kiitollinen hengenvedostakin saa olla.

Kyljeltä toiselle on lyhyt matka, mutta siinä mitataan sitkeyden pituus.

Nyt on pyhän yhdentekevää, ovatko lakanani  suoraan viikattuina kaapissani. En näe niitä, ja jos minua ei enää tämän jälkeen nähtäisi, ymmärrettäisi kyllä että osaan, ponnisteltuani sängyn pohjalla, arvostaa oikeaa järjestystä; itse elämä on tärkein.

Aika tuntuu menettävän tavanomaisen kulkunsa. Paradoksaalisella tavalla tavoitan lapsuuden poutapäivien auringon pitkän ketjun jolloin hetket saumattomasti seuraavat toisiaan ilman huolen mutkaa, soljuva etenevä olotila jossa mikään ei erityisemmin tartu eikä pysäytä. Minua kannatellaan huolehtimalla, saan apua pyytämällä, hoitajat oppivat ennakoimaan eivätkä kyseenalaista. Minua kunnioitetaan, minulle ei välity se kiire ja paine jonka vallassa osasto väki toimii.

Osaston rutiinit kuljettavat päivää eteenpäin. Valkoiseen pukeutuneena he perustelevat kaiken tarpeellisuuden heti aamusta, ja uskon. Aamulla kuudelta lämpö korvasta, verikokeet seitsemältä, (vitsailen ovatko Draculan liittolaisia Transsylvaniasta, hoitaja nauraa hiukan unisena) ehdin jo sanomaan sosiaaliturvatunnukseni ennenkuin kysytään. Pisto ei enää satu, alan tottua, paitsi sellaisissa kohdissa mihin on muodostunut arpea. Haluan olla katsomatta yhtäkään neulaa, etäännytän itseni niistä, enkä halua nähdä vertani; se kuuluisi sisälleni. Aamupala, tai kateus siitä että naapuri saa syödä, kahdeksalta. Saattaa se maistuakin. Ohrapuurokaan ei viikkoa pidempään yhteenmenoon. Tippaletku ja kanyyli kulkee jo itsestään mukana, nukkuessakaan ne eivät häiritse. Suihkuun sitten jos jaksaa ja iho ei ole vielä liian kuiva, ilmastoinnin takia kurkku ainakin. Taivaalliselta tuntuu jos joku rasvaa jalkani joihin en ylety, hoitajilta en sitä pyydä, vierailta kyllä.

Lääkärinkierto ennen yhtätoista, koskaan ei tiedä mitä sanotaan, ja se mitä sanotaan saattaa jäädä toteutumatta. Yritän olla rationaalinen ja selkeä. Lääkärit suhtautuvat minuun vakavan tunnollisesti, se on liikuttavaa. He haluavat auttaa, itsensäkin takia. Heidän tehtävänsä on pelastaa henkiä. He seuraavat tiedon ja taidon kautta päämääristä tärkeintä, elämän säilymistä.

Toimepiteet herättävät joissakin näennäistä kateutta -”Tuolta otetaan verikoe mutta minulta ei”, ”Tuolle lääkäri tuli juttelemaan mutta minulle ei”. Haluanko minäkin ”kaiken” että välttyisin tuntemasta pelkoa merkityksettömyydestäni, etten kokisi olevani sivuutettu oireineni?

Siirtymäkohdat ovat haastavia. Kun menen ambulanssiin, kun puen päälleni ”aistikkaan” potilaspyjaman, tuleeko minusta sairas ihminen vai olenko ihminen jolla on sairaus? Minä en muutu toiseksi vaikka roolini muuttuu ihmisestä potilaaksi. Olen edelleen sama, vaikka potilaan asemassa.

Kun menen leikkaukseen, olen kaikkien toimien kohde ja keskipiste. Kaikki ovat sitä varten ja ottavat tosissaan minkä olen tuonut esille, ja lääketiede vahvistanut. En ole enää epävarma oletko tärkeä, ja viivakoodin vierestä voin tarkistaa kuka olen.

En ole ahdistunut, olen hyvin tietoinen.

Kun päätös leikkauksesta kerrotaan, alkaa tiivis valmistelu. Tiedän että tapahtuma on oikea ja välttämätön. Jännitys mielessä nousee, uteliaisuuskin. Ja pieni avuton pelko, joka on ollut siinä vieressä, kulkee lävitseni ja suostun siihen. Painesukat ovat huvittavat, avopaidassa olen hassulla tavallla naisellinen. Hoitaja on määrätietoinen. Nyt mennään. Ja silti; menen yksin, kuin rajalle. Tiedän etten voi ottaa seinästä kiinni ja jarruttaa. Tietoisesti valitsen irrottamisen. Joku muu tietää minusta enemmän.

Leikkauspöytä on kapea, käteni on letkuissa. Hoitajat ovat lempeitä. Joku muu pitää kehoni elossa. Kosketetaan steriilisti. Anestesialääkärille sanon ”Morjens”, kun läpinäkyvä maski keltaisilla reunoilla näkyy tulevan pääni yläpuolelta, hän naurahtaa. En sukella veteen, vaan uneeen. Se vie minut vastustamattomasti mukanaan. Minun ei tarvitse pitää mistään kiinni. Tämä ei ole huviajelu jossa junan pitää pysyä radallaan. Silti tässä on jotain hassua. Luovutan ja leijun pois tietoisuudesta.

Herään, pahoinvointi on valtava, ja kurkkuun sattuu. Tunnen olevani ahtaassa loukussa, sullottuna paketiksi. Sanon että haluan pois täältä. ”Voit liikuttaa itseäsi” hoitaja sanoo. Puhjennut umpisuoli ja infektoitunut vastaontelo. Pelästyn, sehän on vaarallista. Turtumus, ja avuttomuus.

Kipeitä päiviä osastolla. Aloitan alusta, käännän kylkeä varovasti, taivutan hiukan eteen, 30 senttiä muovista putkea vatsaontelossa ei myötäile. Olen kömpelö, vaivalloinen ja minuun sattuu koko ajan. Olen hauras, ja menettänyt kehoni sellaisena kuin se on ollut. Olen hallinnut ja määritellyt sitä tahtoni mukaan. Sairaus vie käsitykseni kehostani toiseen todellisuuteen, jossa on toisenlaiset normit. Jaan ne muiden potilaiden kanssa. Jaan kaikki äänet, ja kaiken mitä sanotaan ääneen. Kun vatsa alkaa viikon päästä toimia, olen kuin voittaja.

 

Elämän sylissä

Tunnen riemua ja kuplimista. Olen hullaantunut. Pääsen sairaalasta ulos 22 osastopäivän jälkeen. Ulko-ovelta kaksi metriä invataksiin hengitän raikasta kylmää ulkoilmaa. Ihan kuin ensimmäistä kertaa! Halusin kotiin, vaikka se vähän pelottikin, osastolla oli turvallista.

En ole ihastellut luontoa moneen viikkoon, en hengittänyt raikasta ilmaa. En ole nähnyt auringon timantteja oksissa, en tassun jälkeä lumessa, en lintuparvea puussa. Olen mennyt läpi pelottavan, ahtaan tumman olemisen. Yksin, koska kivun läpi kulkee vain yksin. Joku voi olla mukana ja kokea jotain mitä tunnen. 

Minua on kannatellut kaikki hyvä, minkä muistan.

Pysyn pystyssä vaikka kaadun, putoan mutten mene rikki.

En voi jäädä tähän. Kun kipu tulee menen sen läpi.

Menen rikki mutta kaikki minussa pysyy tallessa, minä horjun mutta olen onnekas kun voin aistia sen. Minusta tulee pieni ja hiljaa kuiskaava.

Ajattelen niitä jotka jäävät osastolle. Muistan heidät vielä myöhemminkin, ehkä aina. Me jätämme toisiimme jäljen. Me toivomme toisillemme luonnostamme hyvää paljon, ja kärsimystä vain niin vähän kuin jaksaa. Muistamme tärkeät hetket, emme päiviä. Unohdamme ja jaksamme. Jokainen eletty elämä on kokonainen, vaikka se jäisi kesken.

 

Mikä minusta tulee  pienenä?

Tämä kipu kesyttää minut. Välillä mieleni vain ryömii.

Kumarran elämää kohti.

Joskus voi olla niin kipeä että hengittämisestä tulee rukous.

Anna minun elää, sisään ja ulos.

Pitelen tippaletkua kuin rukousnauhaa.

Jokin minussa tässä kivussa pitää kiinni tyyneydestä. Minussa on se hauras tieto, että kestän, ja se riittää.

En enää palaa entiselleni. Haurauden kokemus jää osaksi minua, vaikka voima on se mikä minussa kulkee edellä.

Vaivalloinen tie pimeässä. Välillä raotan silmiäni. Yllättäen kipu tulee, se ei varoita. Voimani on siinä että jatkan, koska vain elossa tuntee kipua. Koen vaivaa koska elän.  

 

Me kohtaamme todellisesti vasta kun uskallamme olla paljaita

Ihmiset jotka eivät tunnista omaa avuttomuuttaan pelkäävät tutustua kipuuni, avautua haavoittumiselle, tulla osalliseksi kärsimyksestä.

Elämä vielä tulee antamaan siihen tilaisuuden.

Sitten he lakkaavat neuvomasta. Luopuvat liiasta reippaudesta, vakavoituvat, ja saavat siten tilaa myös ironialle.

Pystyt katsomaan kärsimystä suoraa kohti kun lakkaat toimimasta, sivuun katsomasta ja omasta tarpeestasi hallita kaikki. Luovut illuusiosta.

Elämä kuljettaa tietään. Suostumalla siihen tie näyttäytyy sujuvampana, ja ilmaisee tietonsa.

Kun tapaat sairaan ihmisen, olet häntä varten. Hän ei ole sinun vaivojasi varten. Aitoa kuuntelemista ei ole se että vaihtaa puheenaiheen omiin vaivoihin. Aitoa kohtaamista on ottaa vastaan toisen tunne, antaa sille tilansa, ja uskoa toinen todeksi.

Sinun vuorosi tulee kyllä, kun hän on vuorostaan tarpeeksi vahva kannattelemaan.

En usko jaksavani kärsimystä, jota en ole kokenut.

Kun elän siinä, huomaan voimia joista en tiennyt.

Ne tulevat esiin vain vaikemmissa hetkissä.

Luota.

Katso minua silmiin. Älä väistä. Minä elän juuri tätä hetkeä, nämä ovat minun tunteitani. Sinulla on omasi. Tule minua vastaan.

Lempeys odottaa siellä perillä, jakamisen ja näkemisen synnyttämän lohtu.

Minä pidän kiinni kaikesta kevyellä otteella.

Elämä pitää minusta kiinni vahvasti.

Todellista vapautta on tajuta ettei mitään eikä ketään voi ottaa mukaan.

Edes elämäänsä.

P1284556-001.JPG

Mainokset