Eräs veteraanin jälkeläinen totesi lapsen viattomuuden syväksi loukkaamiseksi sen, että joutui sietämään sodassa mieleltään järkkyneen isän käytöstä kotona, jossa olisi pitänyt saada elää rauhassa. Hän oppi rekisteröimään ja seuraamaan kaikkea, missä sodan jäljet näkyivät, vaikkei ymmärtänyt asoiden yhteyksiä tai abstrakteja ilmiöitä kuten sotaa. Hän kuitenkin aisti uhan, vaaran ja oppi pelkäämään.
Lapsen identiteetti alkaa muodostua suhtautumisesta, joka vanhemmista välittyy. ”Epävakaat ja turvattomat kasvuolosuhteet sekä henkinen laiminlyönti ovat asioita, jotka vaikuttavat identiteetin kehittymiseen ja valmiuteen kohdata iän mukana tulevia muutoshaasteita.” Markus Heinimaa
Lapsi pitää normaalina perheessä oppimaansa epänormaaliakin tapaa olla suhteessa toisiin. Hän oppii vetäytymään, jos hän toistuvasti huomaa että hänen ilmaisunsa ei tavoita ketään. Syntyy aukko, joka tarvitsee täyttymistä. Jos joutuu aivan pienestä asti piilottamaan autenttista itseään, ei kasva sellaisessa avoimen ristiriidattomassa tilassa, jossa itsen ja toisen täyden ymmärtämisen opettelu olisi mahdollista. Mentalisaatiokyky jää vajaaksi.
Häpeän tunteen ihminen peittää luonnostaan, koska se juuri on niin häpeällinen tunne. Hän joutuu pitämään myös itseään ja menneisyyttään piilossa, kuin kaikki mitä hän tekee olisi huonoa, jopa koko olemuksensa. Hyväksyntää kokevan ei tarvitse vertailla.
Epäterve häpeä voi olla niin massiivinen tunne, että ikäänkuin on sen ympäröimänä tunnistamatta sitä. Häpeän olemassaolo pitää jollain tavalla torjua, vaikka etääntymällä muista tai omista sisäisistä kokemuksistaan. Ennenkuin häpeän tunnistaa, myöntää ja opettelee vähitellen sallimaan, sen saattaa tiedostamattaan siirtää muiden koettavaksi. Häpeäntunnetta pystyy sitä paremmin välttämään mitä vähemmän tuo itseään esiin; puhumalla pinnallisesti, pidättämällä tunteitaan ja tahtoaan. Pyrkimällä miellyttämään muita ennakoi hylätyksi tulemisen riskiä ja toimii vastoin itseään. Kun torjuu hyvää, ei tarvitse kohdata surua sen tunnistamisesta mitä vaille jäi. Näkymätön ei haavoitu.
Se joka selvisi hengissä rintamalla oli voittamaton, kuoleman yläpuolella, siis ansaitusti kaikkivoipainen. Tähän viittaa resilienssitutkija Boris Cyrulnik kirjassaan Ihmeellinen kurjuus. Saavutus saattoi jäädä velvoittamaan arjen urotöihin sodan jälkeenkin, ja jaksamaan yli voimien. Ja olihan sodassa hävinnyttä maata rakennettava uudelleen. Ahkera arkiminä auttoi haavoittuneen tunneminän neuroottista torjumista. Sisäinen velvoittava ääni ei antanut tilaa luovuudelle eikä hassuttelulle, ja se ääni kaikuu perittynä, kun väsyneenäkään ei suo lepoa itselleen. Ainahan on tehtävää. Ja mitä naapuritkin sanoo.
Monet sodasta palanneet miehet saivat aikaan ”torjuntavoiton” sodan ylivoimaisesta järkytyksestä. He perustivat maatilan, saivat perheen ja elivät uudessa todellisuudessa. Silti trauma on jatkanut olemassaoloaan erillisenä haavoittuneena osana minuutta. Se on tunkeutunut ylivirittyneeseen mieleen jonkin äänen, sietämättömän tunteen tai painajaisunen seurauksena arvaamattomana käytöksenä ja väkivaltaisuutena näkyen.
Mieli voi ottaa käyttöön toistuvan traumatisoitumisen ratkaisuksi eristämisen, trauman siirtyy erilliseksi yhdeksi tai useammaksi minuuden osaksi samalla kun aikuinen osa jatkaa elämää arjessa, tekee työtä, hoitaa velvollisuutensa ja pärjää. Koska osa mielestä on ollut valjastettuna trauman säilömiseen, mies ei ole voinut olla täysin läsnä vaimolleen. Isänä hän on ollut ajoittain tai kaiken aikaa poissaoleva ja keskittynyt työhön enemmän kuin perheen huomioimiseen. Tämän ristiriidan jännitettä on laimentanut viina.
Jo pelkästään se, kuinka pahasti aiempia uskomuksia vastaan trauma on miehen asettanut, on pahentanut traumaa. Olihan selvitäkseen omaksuttava tappajan rooli, monilla iässä jolloin identitetti oli muodostumassa. Traumatisoituminen voi olla psykoosin, ADHDn sekä skitsofrenian taustalla. Jälkiä pelottavista ja uhkaavista kehomuistiin syöpyneistä tapahtumista voi periytyä geneettisesti muutoksina DNAssa. Tämä ”biologinen perintö” asettaa meidät tiedostamattomaan kollektiiiviseen yhteyteen aiempien sukupolvien kanssa veljessota mukaanlukien. Mediassa toisinaan pidetään yllä tätä uhan kokemusta kuvailemalla tapahtumia pelottavampina kuin ne itseasiassa ovatkaan. Jopa istuminen tai nostaminen saattaa olla uutisoinnin mukaan ”vaarallista”. Koska trauma syntyy suhteessa muihin, hoitamisessa on hoidettava koko yhteisöä, otettava huomioon taustalla oleva todellisuus.
On vaikeaa elää kontaktissa täyttymättömiin tarpeisiin. On helpompi kääntää ahdistuneisuus toiminnaksi, jolla laajentaa muihin itsessä esiinnoussutta vihaa. Avuttomuuden tunnetta on vaikea sietää, sekin ikäänkuin vaatii ratkaisua. Lapsi, jota ei ole rauhoitettu, joka ei ole saanut levätä aikuisen tyynnyttävässä syleilyssä niin että se olisi virittynyt oman mielen pohjavireeksi, kantaa sisällään aikuisuuteen sekä omaa että perittyä levottomuutta, joka saa helposti kipinän toisen ihmisen ylivirittymisen leimahduksesta, kuin valossa paljastunut eksynyt eläin, joka näyttää hampaansa puolustautuakseen.
Monet jälkeläiset ovat jääneet kaipaamaan hyväksyvää muistelemista, suruakin herättävää tarinointia, menneen kertomista niinkuin se todella oli. Yhteys siihen, mitä todella tapahtui, ontuu. Mieli tarvitsee syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kerrontaa, joka täyttää sielun tyhjiä reikiä. Kaikella elävällä on juurensa, ja tuskalla menneisyytensä.
Läsnäoloa on estänyt tunne siitä että aikuiset ovat ”jossain muualla”. Vanhempi, jolla on itsesäätelykykyä ja joka ei helposti lennä ulos ylivirityksen sietoikkunastaan, antaa aineksia itsehillinnän oppimiseen ja turvallisuuden kokemiseen. ”Kaikki on hyvin, vaikka olisin hätääntynyt”. Miten säädellä omia nousevia pelkoja uhasta, jos niitä ei ole kohdannut, miten rauhoittaa lasta, jos itse on ylivirittyneessä tilassa jopa nukkuessaankin?
Vihapuheen kautta saa tällä hetkellä osakseen huomiota, se on tehokas keino tulla näkyväksi.
Luodit lentävät nyt sanoina, nyrkkeinä ja puukkoina. He, jotka pelkäävät vielä suurempaa osattomuuta potkivat toisiaan kadulla, kun muita keinoja purkaa pahaa oloa ei ole löytynyt. Seuraajia löytyy. Olisipa itku aikanaan löytänyt sylin.
Haaste, joka kunkin elämässään on ratkaistava, on se, miten olla kärsimyksen kuilun äärellä. Miten sietää täyttymättömiä tarpeita? Millaisen mallin olemme siihen perineet?
Olemme antaneet eteenpäin ison tyhjiön, ja tämä testamentti on nähtävänä nuorten käytöksessä tänä päivänä. Aikanaan katseltiin vierestä veteraanin avuttomuutta itsekin avuttomina. Avun tarpeen tunnistamiseksi olisi tarvitsee myöntää heikkoutensa, se että on tullut haavoitetuksi sielustaankin. Sille, josta tuli sodassa voittamaton, se oli vaikeaa. Nyt me tiedämme jo jotain tunnetyöskentelystä.
Vaikenemalla ei voi unohtaa, vain torjua. Vain puhumalla voi jakaa muistoja. Vain hyväksymällä mennyt ja olemalla läsnä voi suhtautua toiseen myötätuntoisesti. Käsitelty trauma johtaa uudelleenohjautumiseen ja mielekkyyden löytymiseen empatiaa rakentavalla tavalla, ilman erottelua meihin ja heihin.
”Sotilaallakin pitää olla jotain johon uskoa, sanoi kotiutuva varusmies. Pitää olla mieli ja tarkoitus, jotain johon uskoa.” sanoi kenttärovasti Vesan Auren vuoden 2018 Itsenäisyyspäivän puheessaan.
Minä uskon jakamisen eheyttävään voimaan. Oman tarinani kertomisen ansiosta vuosikymmeniä kestäneet painajaiseni sodasta loppuivat.
Satu Vaarula, veteraanin tytär
kehotusblog 