Onko mahdollista kohdata toista ilman ennakkoluuloja tai odotuksia ja olettamuksia? Neutraalisti ja avoimesti, ilman toiveita. Tämä edellyttää varmaankin jonkinlaista tyhjää tilaa, sellaista, mikä tulee läsnäolon kautta. Siinä tilassa missä minä ja sinä kohtaavat pystyy kuuntelemaan toista. Yhteys kahden ihmisen välillä on ravitsevaa, ja minusta hienoimpia asioita mitä on olemassa.
Itävaltalais-israelilainen filosofi Martin Buber (1878-1956) loi perussanaparit Minä-Sinä ja Minä-Se. Hän puhui näistä minä-sinä ja minä-se suhteista, jotka molemmat toteutuvat ihmisten välillä.
Kumpi puoli vallitsee sinun elämänpiirissäsi -esineellistävä vai dialogisesti kohtaava?
Esineellistävä tapa kohdata toinen, minä-se, perustuu kantilaiseen näkemykseen ihmisen tajunnan kategorisoituneesta rakenteesta.
Se-alue rajautuu ulkoiseen; instituutioihin, joissa työskennellään, käytetään vaikutusvaltaa, organisoidaan ja kilpaillaan. Tunteet ovat minän aluetta. Ne ovat sitä sisäistä, jossa ihminen elää elämäänsä ja toipuu instituution vaikutuksesta. Tunteet eivät ole vain minussa tai sinussa, vaan välillämme.
Minä-se-suhde ei ole pahasta, vaan kuuluu elämään, mutta jos se alkaa hallita, vaikkapa avioliiton instituutiossa, ihminen Buberin mukaan menettää aktuaalisuutensa, läsnäolonsa. Valta astuu mukaan suhteeseen. Sinä hetkenä kun ihminen tyytyy esineiden ja asioiden, jotka eivät ole hänelle mitään läsnäolevaa, maailmaan, hän sortuu niiden alle.
Ihminen tarvitsee yhteyttä. Vapaa ihminen on sellainen, joka tahtoo ilman mielivaltaisuutta. Hän uskoo läsnäoloon, todelliseen minä-sinä-suhteeseen. Hän kohtaa itsenään, koko olemuksellaan, vaikka ei tiedä mitä tapahtuu.
Mielivaltainen ihminen ei usko eikä kohtaa. Hän ei tunne liittyneisyyttä, vain maailman ulkopuolellaan. Sinä tarkoittaa silloin kuluttamisen tarpeen kohdetta. Minäkeskeinen ihminen ei ota osaa aktuaalisuuteen eikä saavuta sitä. Hän asettuu erilleen muusta ja pyrkii saamaan omistukseensa siitä niin paljon kuin voi, omistamalla ja käyttämällä. Luulen että se ei tuo hänelle onnea.
Se näkee ihmiset koneina, kykenevinä suorituksiin. Hän testaa myös itseään, suorituskykyään, muttei silti tunne rajoja, jotka sen suhteen tulevat vastaan. Hän on irrallaan itsestään.
Sodassa vihollinen ei ollut ihminen, vaan se. Rintamaperintönä saimme tavan selvitä kovalla työllä. Elämästä selvittämättömästä traumasta irrallaan tuli monissa suvuissa suorittamista.
Etäännyttääkseen itsensä kuormittavasta tilanteesta ihminen voi myös työssään suhtautua toiseen kuin toinen olisi se. Silloin ei tarvitse kohdata vaikeita tilanteita vaan pitää loitolla tunteet, ja toisen ihmisen tuskakin. Se on myös keino estää itseään traumatisoitumasta lisää, eli on tavallaan suojeleva elementti, joka auttaa pitämään loitolla myös omia tunteita.
Ajoittain ihminen voi tuntea väristessään minän ja maailman välisessä vieraantuneisuudessa, aamuyön tuntien aikana suojamuurien ohentuessa, kaukana sisimmässään oikean suunnan, jota seurata, kohti todellista minää ja sinää.
Monille luonto on paikka, johon voi muodostaa läsnäolevan suhteen, joskus todellisemman kuin toiseen ihmiseen.
Kirkosta etsitään kohtaamista myös inhimmillisellä tasolla, varsinkin kun kriisi horjuttaa arkea.
Voisiko instituutiossa palvella myös minä-sinä-suhteen kautta, sopivissa rajoissa?Kontrolloiva johtamistapa ei näe asiakasta eikä työyhteisön jäsentä vuorovaikutuksellisesti täydessä mitassaan.
Terveydenhuoltoa tarvitseva ihminen haluaisi myös tulla kohdatuksi inhimmillisesti. Luonnontieteellinen sairausmalli on jo jäämässä vanhaksi, kun monitieteellinen, ihmiskuva vahvistuu tutkimustulosten valossa. Ihmiset ovat yksilöllisesti kokevia ja sitä tulee kunnioittaa. Hänelle ei voi sanoa kuinka paljon jonkun toimenpiteen kuuluu sattua tai minkälaisia oireita kuuluu olla.
Jokainen ihminen elää näissä kaksitahoisessa minässä. Mitä enemmän ihminen on läsnä, sitä enemmän hän on persoona.
Rakkaus on minän vastuuntunnetta sinästä.
Satu Vaarula
Martin Buber, Ich und Du 1923
kehotusblog 