Kiinnostuin I.K. Inhaa koskevasta kirjallisuudesta, varsinkin hänen luontokuvistaan, ja tunnistin samankaltaisuutta hänen suhteessaan luontoon. Inha kertoo unohtaneensa ihmisen jäljet ja istuneensa katselemassa ympärillään luonnon elämää tuntikausia menettäen ajantajunsa. Hän oli todellisesti läsnä luonnossa, tutki ja punnitsi maaperää, kivien muotoja ja kulumia, kuvitteli eteensä esiaikaisia maisemia.
Nobel-palkittu nigerialainen sotilasdiktatuurin vastustaja, Wole Syoinka, joka joutui näkemään kidutusta, läheistensä kuolemaa ja kärsimään maanpaosta, kertoi vankilasta vapauduttuaan kohdalleen osuneesta ukkosmyrskystä. Sen voiman hän koki vapauttavana, hän sai siitä otteen vapauteensa.”Tuntuu kuin luonto puhuisi vain minulle.”
Luonto on hänellekin neutraali, puhdas eikä siinä ole arvostuksia eikä odotuksia.
Molempia tuntui yhdistävän asettuminen luontoon, rauhoittuminen, ja irrottautuminen inhmillisistä odotuksista ja vaatimuksista.
Inhan ajan luonnonmaisemaa kuvastaa kansallisromanttinen sävy, liittyen kansallisvaltion syntymisen toiveisiin, kuten Soyinkan ajallekkin tyypillisenä oman identiteetin ja oman yhteisön vapaan olemassaolon vahvistamisen tarpeeseen. Romantiikan tapahan oli nähdä luonto ihmisen heijastumana.
Taidehistorioitsija Ville Lukkarisen mukaan juuri maisemakuvasta tuli väline vahvistamaan kansaa näkyvämmäksi. Luonto auttoi identifioitumaan.
Filosofi Jean-Jaques Rousseau oli ensimmäisiä, joka kuvaili, kirjassaaan Yksinäisen kulkijan mietteitä, ajan ja paikan tajun menettämistä luonnossa yleisinhimillisenä kokemuksena.
Inhalle vaeltaminen oli iloa, hauskaakin. Kolilla hän totesi: ”Näissä maisemissa on muutamaksi päiväksikin riittävästi hupaisaa tutkimista ja sen verran rasitustakin kuin ihminen mielestään tarvitsee kauniin näköalan vaivanpalkaksi.”
Filosofi Maurice Merleau-Pontyn mukaan ruumiimme on jatkuvassa, vastavuoroisessa ja dynaamisessa suhteessa ympäristöönsä. Luonto on jotain mihin ihminen olemuksellisesti kuuluu, minä tulee osaksi maailmaa ja maailma tulee osaksi minää. Havaitseminen on kaksipuoleista, on yhtä aikaa näkevä ja nähty, koskettava ja kosketettu.
Me olemme alunalkaen olemassa kehon kautta, ja koemme maailman sen kautta.
Kehittymme kokonaisuutena vain olemalla ruumiin kautta aktiivisessa kosketuksessa ja vuorovaikutuksessa maailmaan.
Liikuntakulttuuria tutkivan Timo Klemolan mukaan liikunta avaa mahdollisuuksiamme kohti ihmisenä kasvua. Mitä aktiivisemmin ihminen suuntautuu ympäristöönsä, sitä vahvemmin on maailmassa. Liikkeen kautta kehitymme kokonaisemmiksi myös luonnossa.
Luonnossa liikkuminen ja varsinkin vesielementin, kokeminen on hyvinvointini kannalta olennaisen tärkeää, voin jopa huonommin jos en pääse usein metsään, suolle, poluille tai veteen. Paikat, joista näkee kauas, ovat erityisen tärkeitä. Se varmaan liittyy jo selviytymisviettiin; vihollista ei näy.
Mielestäni ihminen tarvitsee arkeen rytmiä, se tarkoittaa että arki myös katkeaa. On olemassa pyhiä asioita. Luonnonrauha, jossa ei näy eikä kuulu ihmisen jäljet, on sellainen.
Metsässä ikäänkuin palaan itseeni takaisin. Huomaan sen jo muutaman minuutin kuluttua; ikäänkuin laskeudun takaisin itseeni. Keho tykkää. Verenpaine laskee ja yli -tai alivirittyneisyys tasoittuu. Hampaiden yhteenpureminen lakkaa seuraavaan aamuun mennessä, ja hengityksen laatu paranee; stressaantuneena hengittää enemmän keuhojen yläosilla, ja käyttää kaulan lihaksia liikaa apuna, jolloin hartiajännitys lisääntyy.
Metsässä alan erottaa taas omaan ääntäni maailman äänistä. Näen monenlaista kiinnostavaa, pientä ja suurta maisemaa, hauskoja yksityiskohtia, kuten ilmeikkäitä puita ja muista poikkeavia ilmiöitä. Koen esteettistä nautintoa. Luonto on osa olevaisuutta, johon kuuluminen ei koskaan kyseenalaistu niinkuin ihmisten seurassa. Minun ei tarvitse miettiä onko minulle paikkaa tai tilaa, olen sen jo sisällä. Voin tehdä mitä huvittaa, luonnon ehdoilla. Se ei vaadi, vain syleilee.
Luonto opetta hetkessä elämistä -valon ja varjon liike on alati muuttuva, hetkessä näkyvä.
Lapsena vaeltelin yksin metsässä, pelkäsinkin, mutta kotipihaan palaaminen tarjosi helpotuksen. Uimakoulussa katsoin veteen, vanha kanto vedessä näytti hirviöltä, jonka vastaisuudessa kiersin peloissani aina kaukaa. Aikuisena huomasin löytäneeni akvaarion koristeeksi täsmälleen samanalaisen puunkappaleen. Alitajunta kommunikoi luonnon kanssa.
Vesimaailmasta kiinnostuin kahdeksan vuotta sitten, kun sain lahjaksi snorkkelin, maskin ja räpylät. Kun olin pukemassa niitä, radiossa juuri silloin kerrottiin Utöyan joukkosurmasta.Itkin ja laskin pääni veteen. Koin vastineeksi hiljaista rauhaa, maailman, johon mikään paha ei ulotu. Aivan toisenlainen ulottuvuus, veden ja oman kehon äänet, liike, veden tuntu, kannattelu, vapaus.
Vedessä koen pyhiä hetkiä, olen osa lumpeiden ja ulpukoiden kauneutta, ahventen uteliasta leikkiä ja haukien valtakuntaa, jota kunnioitan.
Suojelkaamme luontoamme, se suojelee ja kasvattaa meitä, tekee meistä parempia ihmisiä.
Satu Vaarula
Fysioterapeutti, Rosenterapeutti
Lähde: Hymyilevät rannat, Kati Lintonen
kehotusblog 