”Kun ihmiset, joita rakastamme tai joiden kanssa meillä on syvä yhteys, lakkaavat välittämästä, lakkaavat olemasta kiinnostuneita, lakkaavat investoimasta suhteeseen ja taistelemasta sen puolesta, luottamus alkaa horjua ja loukkaantuminen alkaa tihkua suhteeseen.
Vetäytyminen laukaisee häpeän, ja aktivoi suurimmat pelkomme -pelon hylätyksi tulemisesta, arvottomuudesta, ja siitä, ettemme ole rakkauden arvoisia.
Se, mikä voi tehdä tästä salamyhkäisestä petoksesta paljon vaarallisemman kuin valhe tai syrjähyppy on, ettemme pysty suoraan osoittamaan, mikä tekee kipeää -ei ole olemassa yhtään yksittäistä tapausta, mitään ilmiselvää todistetta luottamuksen särkymisestä.”
Luottamus ei ole suurieleistä, se syntyy hitaasti. Petetyksi tulemisen kokemuskin syntyy usein hitaasti. Luottamus on haavoittuvuuden seurausta, se kasvaa ajan kanssa ja edellyttää vaivannäköä, keskittymistä ja sitoutumista.
Rittämättömyyden tunne syntyy, kun olemme joutuneet kokemaan liikaa. Olemme vihaisia, peloissamme ja hyökkäämme toistemme kimppuun. Meiltä jää puuttumaan kokemus parantumisesta yhdessäolemisen kautta. Tämä näkyy myös pandemian seurauksena.
Riittämättömyyden tunne näkyy kulttuurissamme häpeänä, vertailuna ja vetäytymisenä.
Syyttäminen voi olla tapa johtaa. Nolataan ja nimitellään. Ihmiset voi saada tottelemaan pelolla, he pelkäävät tulla vähätellyiksi tai pilkatuiksi. Omanarvontunto voi olla kiinni suorituksista, kuten myös tuottavuuteen ja käskyihin alistumisesta.
Vertailu voi olla avointa tai peiteltyä -se miten ihmiset laitetaan paremmuus -tai suosituimmuusjärjestykseen, ahtaaseen muottiin, jonka takia ei tule esille yksilöiden luovuus taikka lahjakkuudet. Jokin tietynlainen olemisen tapa voi olla normi. Terve kilpailu on jotakin muuta.
Vetäytyminen on helpompaa kuin riskien ottaminen, uusien asioiden kokeileminen, ideoiden ja luovien ajatusten esiintuominen. Pysytellään hiljaa, kun tuntuu ettei kukaan välitä.
Vaatii suurta paneutumista toimia vastoin kulttuurillisia normeja, sitä ettei hyväksy riittämättömyyden tilaa normaaliksi, vallitsevaksi olotilaksi. Yksin, vetäytyneenä eläminen on pärjäämistä, mutta haavoittuvuuden myöntämiseen tarvitsemme muita ihmisiä.
Kun pelko iskee, on helpompi kontrolloida muita. Voi näyttää rohkealta, mutta oikeasti pelkää.
Kiireisenä pysyessä haavoittuvuus ei ehdi tavoittaa.
Suurta uskallusta on myös jakaa jokin oma tuotos, jotain mitä on itse luonut ja saanut aikaan. Tullessaan näin esiin on haavoittuvassa tilassa. Omanarvontunnon ei pitäisi olla kiinni siitä miten oma tuotos otetaan vastaan, mutta niin se usein kuitenkin vaan on.
”Jos minut ja työni otetaan vastaan, olen arvokas.”
”Jos minua ei nähdä, olen arvoton ja muserrun.”
Oma itsensä on vaikea olla, koska odotukset vievät siltä tilaa.
Pitäisi:
-olla täydellinen, mutta sen tavoitteleminen ei saa viedä aikaa keneltäkään
-sanoa mitä on mielessä, muttei saa loukata ketään
-näyttää viehättävältä, mutta häivyttää sitä ”väärissä” paikoissa, ettei tule sanomista
-olla rehellinen, mutta yrittää välttää ettei kukaan tunne oloaan vaivautuneeksi
-näyttää tunteensa ettei vaikuta tunteettomalta, muttei näyttää niitä liikaa ettei vaikuta liian tunteelliselta -tai jopa hysteeriseltä
Varo kuilua! (Mind the gap!) -sanonta on alunperin vuodelta 1969 kun matkustajia varoitettiin junan ja asemalaiturin väliin jäävästä kuilusta rautatieasemalla Lontossa. Se voi myös toimia muistutuksena siitä missä olemme ja missä haluaisimme olla.
Meidät on alunperin luotu yhteyteen, mutta mitä vähemmän tunnustamme ja puhumme häpeästä, sitä enemmän sillä on valtaa elämässämme. Häpeän tunnustaminen vaatii rohkeutta, mutta vie siltä voiman. Häpeän tunnistaminen ja sietäminen on prosessi. Kun on noloimmillaan, voisi suhtautua itseensä kuin lähimpään ystävään ja lohduttaa lempeästi!
Lähde: Uskalla haavoittua -Brene Brown (Viisas elämä)
Satu Vaarula
hyvinvoi.net
kehotusblog 