Erkki Mielonen; Pelko ja pakokauhu -henkinen paine sodassa (1968)

Klassikkoteos tarjoaa talvi-ja jatkosodan etulinjatehtävissä palvelleen ja haavoittuneenkin majuri Erkki Mielosen sekä elävän tuntuista kuvausta siitä, miten rintamaolot vaikuttivat kestämiseen että työelämäänkin sovellettavissa olevaa näköalaa alaisten johtamiseen. Näiden pohdintojen perusteella annetaan ohjeita tulevaisuuden sotiin valmistautumisessa. Vaikka kirja on kirjoitettu aikansa osin jäykälläkin kielellä perustuen kyseisen ajan tietoon ihmismielen käyttäytymisestä, on siinä yllättävän paljon uuden tiedon valossa ymmärrettävää inhimmillistä kuvausta. Tämä tekee kirjasta helposti luettavan, joskaan kirjan loppuosan huhut ja propaganda-luvut eivät enää kuitenkaan tunnu kiinnostavilta.

Sotatilassa kuolemanpelko on todellinen, ja monenlaiset reaktiot, kuten neuroottisuus, paniikki ja pakokauhu, ovat ymmärrettäviä ilmiöitä. Näiden syitä pyritään kirjassa analysoimaan, ja laajennetaan näkökulmaa sotilasesimiesten vastuuseen alaistensa mielenterveydestä, jota perustellusti ei voida pitää ”pehmoiluna”.

Kirjailija on jatkanut myöhemmässä elämässä johtamistaidon tutkimista ja opettamista, ja saanut kirjallisesta työstään puolustusvomien hopeisen ansiomitalin.

Kiinnostuin kirjasta, koska se toimii sellaisena aikalaiskuvauksena, joka pystyy täyttämään sitä surullista aukkoa, joka oman, ja usein muidenkin, keskusteluista veteraani-isien kanssa jäi puuttumaan. Vaikka olen syntynyt yli 20 vuotta jatkosodan päättymisen jälkeen, tiedän kuinka isäni poismenoon asti ovat voimakkaina pyrkineet esiin muistonsa hevoslääkintämiehenä kahdesta sodasta, mutta ulkokohtaisesti ilman niiden tunnetason käsittelyä ja itseensä sallivasti suhtautuvaa pohdintaa. Lieneekö siinä etäältä katsovassa, ontossa kerronnassa myös selitys sille, miksi hänelle ei kehittynyt uhkailevaa, ylivirittynyttä levottomuutta ja päihteille jonkin verran addiktoitumista pahempia psyykkisiä oireita; trauma oli ulkoistettu tavoittamattomaksi jääden koskaan jäsentymättä osaksi minuutta.

Tämä rintamakokemusten erillinen saarekkeisuus mielessä varmaankin aiheutti kertomusten toistamisen pakon, olivathan ne kuitenkin kauheita ja faktisia tapahtumia ikääntyvälle ihmiselle, jonka mieli myös olisi aikaa myöden halunnut eheytyä. Tavoittamattomina ne ovat neuraalisesti,  hormonaalisesti ja kognitiivisesti siirtyneet seuraavan polven, ja muuntuen sitä seuraavan polven tunnetaakaksi. Olikin mielenkiintoista huomata vertaavansa sotilaiden kokemia vireystilan heikon säätelyn oireita tämän päivän lisääntyviin nuorten psyykkisiin, esim. ADHD-diagnoosin, oireisiin.

Lääketiede on vahvistanut kehon ja mielen välisen yhteyden saumattomaksi, sisäkkäiseksi. Pelkästään epätasapainoisella, ”hukkuvan” hengitystekniikalla, joka liittyy vireystilan säätelyn vaikeuksiin ja kehon liialliseen jännitykseen, ihminen lisää ahdistusta tai levottomuutta mielessään.

Jos sodasta palanneet olisivat aikanaan saaneet nykyisin saatavilla olevaa apua, ja perheet varhaista puuttumista, tarvittaisiin niitä nyt ehkä vähemmän. Lapsi kun elää todeksi vanhempiensa todellisuutta myös kehollisesti.

Tämä kirjan lukeminen nosti myös paikoitellen surua esiin. Toisaalta annettiin ymmärtää että henkisesti luhistuvat olivat ns. normaaleja ihmisiä, toisaalta se selitettiin joidenkin yksilöiden persoonan heikommilla rakenteilla. Onko inhimmillisen heikkouden ja avuttomuuden myöntäminen siinä määrin kiellettyä, että sitä pitää ulkoistaa ns. biologisiin tekijöhin? Eikö ennemmin olisi epänormaalia selvitä oireetta sodasta?

Joissain kohtaa tuli esiin myös käsitys sotilaan tarkoitushakuisesta tarpeesta liioiltella oireitaan esim. taloudellisista syistä johtuen tai saadakseen sääliä ja huomiota. (Aika luonnollista jos menetti vaikka näkönsä tai raajansa.) Tässä kohtaa ajattelen omaa ylpeää isääni, jonka oli vaikea ottaa vastaan apua. Ei saanut olla muista riippuvainen. Tämä ilmiö tulee muuten hyvin esiin lyhytelokuvassa Kovat miehet, vuodelta 1999; mitään ei myönnetä eikä periksi anneta vaikka henki olisi vaarassa. Ei saa puhua eikä näyttää tunteita. Elokuva naurattaa, mutta nauru kääntyy suruksi yhteyden puuttumisesta.

Kun minä sain kuusivuotiaana luodin silmääni, silloinkaan ei menty sairaalaan ambulanssilla. Se olisi ollut liian näkyvää tarvitsevuutta. Kun tapauksesta vastuussa oleva olisi tarjonnut korvausta, isäni kieltäytyi. Minä olisin halunnut ehkä kerrankin jonkin uuden vaatteen, eikä niitä sisarusten vanhoja, tai vaikka oman polkupyörän, jolla ajaa muutaman kilometrin matka maitolaiturille koulukyytiä oodottamaan.

Tietynlaisessa kovuudessa ja liiallisessa periksiantamattomuudessa, jo aiemmin historiassa ilmenevänä kuin vasta talvi-ja jatkosodan ajalta, on ehkä myös se syy ihmistä itseään vastaan kääntyvään suorittamisen pakkoon; ohitetaan helposti oman jaksamisen rajat kyseenalaistamatta perimmäisiä syitä omaan asennoitumiseen. Siihen tulee itsekin sorruttua -”eihän sitä tiedä kuinka kauaa tässä enää eletään”.

Omasta avuttomuuden tunteesta on tullut uusi vihollinen, jota edelleen jollain lailla väistellään. Lempeä sallivuus saisi katsomaan itseä ja kohtalotoveria armahtavasti.

Otteita kirjasta (omat kommentit lihavoituina):

Sotilasolosuhteille ominaisia tyytymättömyyden syitä

”Rintamapalvelu ehkäisee syvimpien animaalisten tarpeiden normaalin tyydyttymisen, mistä aiheutuu diffuusi, selvää konkreettista kohdetta vailla oleva tyytymättömyys, joka usein purkautuu lähimpään esillä olevaan hetken ärsykkeeseen.” Materiaaliset syyt saattavat tietenkin olla primäärejä, mutta niiden merkitystä ei saa yliarvioida. Usein juuri mukavimmissa oloissa elävät selustajoukot saattavat olla tyytymättömimpiä ruokaan, lomatilanteeseen, parakkeihinsa, kaikkeen. Kun tyytymättömyys esitetään valitteluina, se tavallisesti kohdistuu erilaisiin aineellisiin tekijöihin. Sama on todettu rauhanajan työelämässä, vaikka syyt ovatkin syvemmällä.

Vastuunalaisen esimiehen asennoituminen eri teitä saamiinsa informaatioihin muodostuu pakostakin kaksijakoiseksi: hänen on varottava liiallista hyväuskoisuutta, kuunneltava kriittisesti voidakseen erottaa sekundäärit pintasyyt todellisista primääreistä syistä, toisaalta kuunneltava alttiisti, oltava valmis ottamaan vastaan myös ikäviä tiedotuksia; vaikeinta lienee olla pettämättä itseään, alistua tarvittaessa harjoittamaan itsekritiikkiä, milloin saadut informaatiot osoittavat esimiehen omasssa toiminnassa olleen heikkouksia. ”Kylmän, mutta samalla ennakkoluulottoman harkintakyvyn säilyttäminen on siis tarpeen.”

Sotaolosuhteiden aiheuttamien tarvepatoutumien suhteen ”varaventtiilien” (nykyisin vastaisi ehkä sublimaation käsitettä; viettiyllyke purkautuu sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla) käyttämisen mahdollisuutta tulisi tutkia. ”Tyytymättömyyden syiden selvityskeino palvelisi yhteisössä piilevää jännityksen purkamistarvetta.”

Antamalla niin rivimiehille kuin eriasteisille alijohtajilleen tilaisuuden esittää mielipiteitä esimies tavallaan puhkoi ”henkireikiä” organisaation sisällä oleviin esteisiin ja mahdollisti täten tyytymättömyyspaineen purkautumisen suoraan ylöspäin. Haitalliset korviketavat vähenivät.

Komentaja ryhtyi alijohtajineen poistamaan suurimpia epäkohteita ja puutteita. Esimiehet koettiin näin alaisistaan huolehtijoiksi, ei vaatimusten esittäjiksi. Tätä todisti palveluhalun paraneminen sekä purnauksen oleellinen väheneminen.

Tyytymättömyyttä voidaan käyttää salaisen, hiljaa tapahtuvan kiihotuksen pohjana -mikä ei hevin onnistu jos perustyytymättömyyttä ei ole.

Sielullisen jännityksen kasvu

Ihminen on alttiina tarpeiden ristiriidoille. Tämä sisäinen ristiriita eli neuroosit ovat nykyajan ihmisen tyypillinen sairaus (Oliko luolamiehellä vähemmän tarpeita?). Sisäinen jännitystila, jota vasten paniikki-ilmiötä tulee tarkastella, pyrkii tavalla tai toisella purkautumaan. Sodassa itsesäilytystarve kehottaa pakoon, velvollisuudentuntoon perustuva itsetehostustarve sotilaskurin ohella kannustaa suorittamaan annettun tehtävän.

Kun jännitys on liian korkea, ilmenee primitiivireaktio, jolle ihmiset ovat eri tavalla alttiita.

Sen uhriksi joutuu helpoimmin tunteiltaan epävakaa, joilla on synnynnäinen vika hermojärjestelmän rakenteessa. Nämä ”räjähtelevät” sangen helposti normaaleissakin oloissa jopa mitättömien ärsykkeiden vaikutuksesta; vallitsee alituinen epäsuhde ärsykkeen ja reaktion välillä. ( Nykyisin tiedetään, että aivojen limbinen järjestelmä reagoi uhkaan tai traumaan vapauttamalla hormoneja, jotka valmistavat taisteluun. Jos pakeneminen ei ole mahdollista, ihminen lamaantuu, reagoi kuin eläin, joka leikkii kuollutta säilyäkseen hengissä. Fyysisiä merkkejä tästä ylivireisyydestä ovat ahdistus, paniikki, lihasten jäykkyys, heikkous, uupumus, keskittymisongelmat, unihäiriöt, kiihtynyt hengitys, kohonnut syke, kohonnut verenpaine, laajentuneet pupillit, kalpea iho, hikoilu, nihkeä iho ja heikentynyt ruuansulatus. Tunnetason merkkejä ovat liiallinen puolustautuminen, emotionaalinen reagoivuus ja ylivalppaus. Kehon ylivireystila johtaa ylivalppauteen, voimistuneisiin aistimuksiin ja mieleen tunkeutuviin kuviin, laaja-alaisiin emotionaalisiin reaktioihin ja häiriöihin kognitiivisessa työstämisessä. Tuo nihkeä iho muuten palvelee tärkeintä päämäärää eli eloonjäämistä; hikisestä ihosta on vaikeampi saada otetta).

Kehittynyt ihminen hallitsee itsensä vaikeissakin tilanteissa. (Aikuinen on omaksunut tunteidensa säätelyä vanhemmiltaan, kun hänen on pitänyt rauhoittua ja oppia sanoittamaan voimakkaita tunteitaan. Jos temperamentti ja kasvuolosuhteet eivät kohtaa tarpeeksi hyvin, lapsi voi jäädä herkemmäksi, syttyä pienemmästä ärsykkeestä voimakkaammin ja palautua tavanomaista hitaammin. Mitä enemmän on stressiä ja kuormitusta, sitä haastavampaa on itsensä rauhoittamisen oppiminen. No, voihan sitä opetella aikuisenakin). ”On vain muistettava että ”kehittyneisyys” ei ole samaa kuin älykkyys, vaan paljon laajempi, koko persoonallisuutta koskeva käsite. Niinpä vireä-älyiset, mutta epätasapainoiset henkilöt saattavat henkisesti luhistua odottamattoman helposti, kuten kokemus on osoittanut. Primitiivireaktiolla on tietysti myös suuntansa, päämääränsä, sodassa yleensä pois pelon kohteesta. Ulkonaisesti voi reaktio silti olla erilainen: pako taaksepäin, hysteerinen reaktio tai jopa silmitön ryntäys päin vihollista. (Sympaattisen hermoston aktivoitumista).

Ennen primitiivireaktion tapahtumista edeltää perusaffektiivisuuden asteittainen kohoaminen, alentuva sielullinen taso, regressio.

Jos korkeampi keskus estyy toimimasta ja yhteys alempiin keskuksiin katkeaa, tulevat jälkimmäiset itsenäisiksi ja toimivat niiden toimintamuotoja vastaavalla tavalla. Esimiehen on tunnistettava vastaavat taantumisilmiöt, koska ne ennakoivat lopullista henkisen luhistumisen uhkaa.

Pelkoon voi tottua: samana toistuvasti esiintyvä kohde menettää vaikutustaan. Objektittoman tuskan ollessa kyseessä syntyy ”ikuinen kehä” mikä johtaa alempien persoonallisuuden keskusten itsevaltiuteen aiheuttaen todellisuutta vastaamattomia ärsykkeitä, hallusinaatioita. Mielikuvat valtaavat alaa todellisuuden kustannuksella lisäten tuskan tunnetta.

Johtajan on osattava erottaa pelko, tuska ja kauhu ja niihin liittyvät käytösilmiöt toisistaan. Pelko on luonnollista, eikä estä toimimasta johodonmukaisesti, tuska on merkki primitiivireaktioiden uhasta.

Muinaiskreikkalaisten sarvipäinen, pukinjalkainen Pan-Jumala säesteli huilullaan nymfien karkeloa, mutta saattoi aiheuttaa myös äkillistä, ”paanista kauhua”. Täten paniikki on ymmärretty maagiseksi, käisttämättömäksi ilmiöksi, jonka puhkeamista ei voi ennalta arvata. Sillä on kuitenkin selvät alkuoireet.Sitä esiintyy kaikissa armeijoissa, myös hengeltään erinomaisessa ja hyvin johdetussa joukkoyksikössä, esimerkiksi yhtäkkiä suljettuun tilaan jouduttaessa.

Yksilöllisyyden katoaminen

Jos johtajalampaan eli kellokkaan eteen asetetaan este, se hyppää yli. Jos este poistetaan, hyppää perässä tulevan lauman jokainen jäsen silti samassa kohdassa.

Kehittynempi yksilö seuraa tilannetta ja tekee omat johtopäätöksensä. Perusaffektiivisuuden noustessa ihminen tulee alttiimmaksi toisten esimerkille ja jäljittelee harkitsemattomasti. Siksi yksi pakenija rintamalla tempaa helposti koko joukon mukaansa.

Henkisen luhistumisen muodoista

Stressaavissa taistelutilanteissa vähällä unella ja ruualla kokeneenkin, tastelukuntoisen säilyttäneen sotilaan välillä yli-inhimmilliseltä tuntuva henkisen rentoutumisen kyky, ”hurtti huolettomuus huomisesta” on kulunut loppuun. Hänestä tulee apaattinen, ja se näkyy näennäisenä pelkojen vähenemisenä ja välinpitämättömyytenä. Luhistumisen edetessä toiminnasta tulee mekaanista, unenomaista ja puheesta lapsenomaista. Havaintokyky ja muisti heikkenevät. (Merkkejä alivireydestä ovat lysähtänyt ja romahtanut olemus, kogniitivinen kyvyttömyys, turtuminen, alistuminen, matala energiataso, ei tunteita eikä ilmeitä. Itsetunto laskee, on turta olo -”minusta ei ole mihinkään”). Myös pakkoajatuksia -ja tekoja ilmenee. Itsesyytös, masennus, jatkuva sielullisen energian ja itseluottamuksen puute vaihtelevat ylikireän ärtyneisyyden ja kritikointihalun kanssa. Joutuminen uudenlaisiin, nopeita ratkaisuja ja itsenäistä toimintaa vaativiin tilanteisiin nopeuttaa luhistumista. Hermostollinen heikkous hidastaa toipumista, ja vaikuttaa tilan muuttumista psykiatrista hoitoa vaativaksi tuskaneuroosiksi tai depressioksi.

Lopppuunkulumistapauksissa auttaa kunnollinen lepo, vahvistava ravinto ja rohkaiseva kohtelu, sairaalahoitoa tarvitessa yös rauhoittavat lääkkeet.

Pyskiatrista hoitoa vaativasta neuroosista tämän väliaikaisen luhistumisen erottaa potilaan aktiivinen halu toipua. Potilaan hoidossa sanaa luhistuminen tulisi välttää. Sotilaslääketieteellinen Aikakauslehti kirjoittaa v.1967 että Yhdysvaltain armeija on omaksunut yleisnimen ”combat exhaustion”, jolle tulisi löytää suomenkielinen vastine peittämään myös kaikki sodanaikaiset neuroottiset reaktiot ja neuroosit.

Raja loppuunkulumisen ja neuroosin välillä on selvä, mutta liukuva; turhanaikaisella sairaalassa makuuttamisella tai väärällä, myönteisen rohkaisun korvaavalla säälittelyllä voi ensinmainittu kehittyä neuroosiksi, kun tällaista potilasta suorastaan opetetaan huomaamaan tilastaan saatava hyöty.

Oireiden perusteella neuroosien luokittelu on vaikeaa. Tuskaneuroosin oireet ovat samankaltaiset kuin loppuunkulumistapauksissa, vain voimakkaammat. Ilmenee heikkoutta pakenemiseen, joskus myös päätöntä uhkarohkeutta. Itsehillinnän kato näkyy puistatusmaisena vapinana tai paikoilleen jäykistymisenä. Pyskosomaattiset oireet, pahoinvointi, huimaus ja tuskallinen reumatismi, alkavat vaivata, ja mies on siirrettävä taakse.

Heikoimmilla oireiden painopiste on somaattisissa oireissa, puhtaasti psyykkiset oireet vastustuskykyisimmillä. ( Nykyisin tiedetään että ihminen on luonnostaan psykofyysinen olento, somatisointi ei tee hänestä vahvempaa tai heikompaa, vaan ihmisen.) Heidän sosiaaliset vastavoimansa kykenevät vastarintaan; pelkoa hävetään näyttämästä eikä avoin pelko tule kysymykseen.

Luhistuminen on kunniakkaampaa kuin pakeneminen. Depressiota saattaa esiintyä paranemista ehkäisevänä jälkioireena loppuunkulumistapauksissa.

Hysteerisesti reagoivilla, luhistuvilla ilmenee puolestaan myös teatraalista naurua, epäaitoa huumoria ja liioittelua, jotka ovat pakotie helpompaan, todellisista vaikeuksista jyrkästi eroavaan olotilaan. Hysteria voi myös tarttua. (Empatia perustuu peilisoluihin, neuroneihin, jotka löydettiin 90-luvulla. Ne reagoivat myös liikkeisiin, sekä nähtyihin että tehtyihin. Ne auttavat ymmärtämään toisten ihmisten aikeita sisäisen simulaation välityksellä, koska nähdyt ja itse tehdyt liikkeet liittyvät samantapaisiin aivoaktivaatioihin. Toisten toimintojen ymmärtäminen luo perustan ihmisten väliselle kommunikaatiolle.Aivoilla on siis sama reaktio kumpaankin tilanteeseen,liikkeen näkemiseen ja tekemiseen, mikä selittää oppimisen matkimisen, jäljittelyn ja jopa empatian kautta. Tämä johtuu siitä että ihminen kokee toisen ihmisen toiminnan kuin omanaan, mikä auttaa ymmärtämään muita.) Erilaiset halvausilmiöt, jäsenten jäykistyminen, näön tai kuulonheikkeneminen, vaikeatkin puheviat, ovat toiminnallisia häiriötä, jotka usein liittyvät hysteriaan. Aiempina vuosina näitä ns. konversiotapauksia pidettiin toivottomina, esim halvaustila saattoi jäädä pysyväksi. (Suurin osa konversio-oireista on luonteeltaan ohimeneviä. Konversio-oireiden keskeisenä syynä stressiä tai psyykkisiä ristiriitoja. )

Kunkin reaktion biologinen mielekkyys on nähtävissä ja tarpeiden dynamiikan valossa ymmärrettävissä. Se mahdollisti poispääsyn pelon kohteesta, ja myöhemmin vastapainoksi tuotti taloudellista etua sairaskorvausten muodossa.

Rakenteelliset tekijät

Niin meillä kuin muuallakin henkisen luhistumisen ja hermostollisten häiriötilojen syynä pidettiin poikkeavaa hermostollista rakennetta (vajaamielisyys, kehityksellinen jälkeenjääneisyys, hysteerinen persoonallisuuden rakenne).

82 prosentilla psyykkiseen häiriötilaan joutuneella oli tavalla tai toisella epänormaali hermostorakenne. ”Sotapsykiatrian eräs tärkeimmistä kokemuksista on, että kysymys reagointialttiudesta on suuressa määrin samaistettava kysymykseen älykkyystasosta.” (Donner)

Olisi siis parempi etukäteen testata koko sotilasmateriaali.

Amerikkalaiset ovat kyllä korostaneet, ettei tarvitse olla alunperin poikkeava, vaan ujo, passiivinen yksilö, joka ei kykene heijastamaan aggressivisuuttaan viholliseen ja näin purkamaan omaa sodan aiheuttamaa henkistä jännittyneisyyttään. Siviilielämässähn oletetaan henkilön pystyvän kontrolloimaan omat aggressiiviset impulssinsa, mutta sotatilanteessa edellytetään tappavan niin monta vihollista kuin mahdollista. (Veteraanin uhkailevaa tai väkivaltaista käytöstä selittää siis se että, aggressivisesta käytöksestä tulee automaattista kun se toistuu ja siihen tottuu).

Pakollinen toimettomuus edistää neuroottisuutta. Englannin armeijan pommituskoneiden apumiehistö oli alttiimpi neurooseille kuin jatkuvassa toiminnassa oleva miehistö. Neuroosit puhkeavat rintamalla ennenkaikkea odotusjännityksen aikana.

”Luhistumistapausten syitä tutkittaessa on perhesiteet todettu merkittäväksi tekijäryhmäksi.” Koti-ikävä voi olla pakottava tarve, jonka jatkuva tyydyttämättömyys voi aiheutua neuroosin primääriseksi syyksi. Yksityishuolien osuus kasvaa nopeasti.

Paine lisääntyy sitä pahemmin, kun juuri hiljaisina aikoina asianomaisella on nin vartiopaikkojen yksinäisyydessä kuin tapahtumaköyhinä välihetkinäkin tilaisuus mielessään loputtomiin hautoa ja vatvoa pulmiaan. (Alivirittynyt tila siis). Tämä voi olla perussyy asemasodan aikaiseen psykiatristen sairastapausten hämmästyttävään määrään.

Esimies voi kuunnella, ja antaa alaisensa purkautua, rohkaista tai antaa käyttökelpoisia neuvoja. Kysymys on yksilön ja koko joukon taistelukunnon ylläpitämisestä ja turvaamisesta, tämän vuoksi esimiehen suorittama mielenterveystyö on tärkeä puoli taistelutoiminnan johtamista.

Normaali suomalainen mies ei hevin tule häiritsemään esimiestään henkilökohtaisilla huolillaan. Milloin hän tulee on se sellaisenaan suuri luottamuksen osoitus.

Ehkäisytoimenpiteistä

Huolehditaan siitä,että luonteeltaan vajaakuntoiset sijoitetaan kykyjään vastaaviin tehtäviin. Rintamaesimies voi myös tehdä ennaltaehkäisevää työtä. Hidastelu pahentaa sotilaan oireita. huolestuttavassa tilanteessa ei sairastunutta pidä siirtää perusyksikkönsä huoltoporrasta taaemmaksi ennen tilanteen tasaantumista, etenkin jos mies on aiemmin suhtautunut vaikeuksiinsa hysteerisesti.

Lievissä tapauksissa riittä parin päivän lepo ja säännöllinen ruokailu, kevyt askartelu, ei ainakaan raskasta huoltopalvelua. Rauhaton kuljeskelu on estettävä, koska silloin asianomainen vain kerää kiihottavia ärsykkeitä, ja hermostuttaa kertomuksillaan toisia.

Jatkosodassamme saatiin kesällä Karjalan Kannaksella hermosairaiden hoitolaitoksesta erittäin positiivisia kokemuksia. 2/3 potilaista palautettiin 3-4 päivän hoidon jälkeen rintamapalveluun kelpaavina takaisin. Akuutteja tapauksia varten tulisi tämän kokemuksen perusteella olla 1-2 psykiatria ja riittävästi henkilökuntaa tukenaan.

Alainen voi tulla luottamuksellisesti kertomaan pelostaan: ”Hermot eivät taida kestää tätä sotaa.” Rauhallinen keskustelun ja rohkaisevien keskustelujen jälkeen päädyttiin ”koetetaan nyt vielä yrittää”-tulokseen. (Merkkejä parasympaattisen hermoston aktivoitumisesta eli palautumisesta ovat hitaampi, syvempi hengitys, hitaampi syke, alentunut verenpaine, punastunut, lämmin ihonväri ja parantunut ruuansulatus).

Tunne kuulumisesta luotettavaan, tuttuun porukkaan on tärkeää. Passiivinen päättämättömyys sekä silmiinpistävä avuttomuus, hermostuttava hosuminen, ja epäröinti ratkaisevissa tilanteissa synnyttävät voimakkaan turvattomuuden tunteen.

Tähdennettäköön vielä passiivisen toimettomuuden ratkaisevaa merkitystä, jonka sallimiseen kätkeytyy usein paniikin perussyy.

On myös viritettävä pelolle vastakkaisia sosiaalisia tarpeita. Tunnustuksia olisi muistettava antaa auliimmin kuin yleensä tapahtuu, esimerkiksi tiedotuslehdessä, tehokkaimpana välitön, reilu yksilölle tai joukolle annettu suora tunnustus.

Pakokauhun ennaltaehkäisemisessä on tärkeä luoda kiinteä joukko ja lujittaa sosiaalista vastuuntuntoa. Tietyt taistelutilanteissa tarvittavat toimintatavat juurrutetaan vaistomaisiksi. Jokaiselle miehelle on annettava oma tehtävä, joka on osa laajempaa tehtäväkokonaisuutta. Ylempien esimiesten näyttäytyminen kriittisinä hetkinä voi vaikuttaa edullisesti, koska heidän katsotaan voivan tehdä mahdollisimman paljon tilanteen hyväksi. Näin vähenee myös unohdetuksi joutumisen pelko.

Levoton, kuriton liikehtiminen on estettävä ja se on korvattava johdetulla ja tarkoituksenmukaisella toiminnalla. Rauhallisen optimimismin leimaamalla esimiehen käytöksellä voi olla jännityskylläisissä tilanteissa melkeinpä suggestiivinen vaikutus. Milloin rauhallisuuteen yhdistyy todellinen vapauttava laukaisija, huumori, on vaikutus sitä tehokkaampi. (Nauraminen erittää dopamiinia, mielihyvähormonia).

Satu Vaarula, Rosenterapeutti, fysioterapeutti

hyvinvoi.net

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s