Sotatrauman ylisukupolvinen ilmeneminen kehollisesti kolmannessa polvessa

1. Johdanto

Sotatrauman ylisukupolvisuus on aiheena hyvin tuore ja kiinnostava erityisesti kehollisesta näkökulmasta. Kuulun itse -vastoin ikäisiäni- toiseen sukupolveen talvi- ja jatkosodassa taistelleen veteraani-isäni jälkeen. Tulin käsitelleeksi aihetta pitkään kehollisten terapiamenetelmien kautta. Prosessi päättyi Sodan murtamat -dokumenttielokuvan haastatteluun sekä Rintama hiljeni -sota jatkui kotona -kirjan kirjoittamiseen. Minun sotani oli ohi kun näin unen, jossa minut ammuttiin kuoliaaksi. Pahin pelkoni oli toteutunut. Olin isäni kautta samaistunut oman kehoni vahingoittumisen pelkoon. Rauha alkoi ja pystyin hellittämään. Trauma oli eheytynyt ja tullut yhteisöllisesti jaetuksi.

Ilmapiiri maassamme on muuttunut avoimemmaksi ja keskustelevammaksi, myös sotien vaikutusten suhteen. Sodan murtamat -dokumentissa kerron seitsemän muun haastateltavan tavoin miten omassa kokemusmaailmassani sotatrauma näyttäytyi lapsuuden kodissa. Isämme lähtivät puolustamaan rauhaa, mutta toivat kotiin rauhattomuuden. Trauma oli heidän mielessään todellisena. Välillä näytti siltä kuin he edelleen olisivat etulinjassa rintamalla vihollista vastassa. Niinhän he olivatkin, tunnetasolla. Pitkään jatkuva uhan ja turvattomuuden tunne luo kehoon mannerlaattamaisen jännityksen. Sen suojan turvin on edetty etulinjassakin. Vaikka uhka poistuu, jännitys jää kehoon, ja leviää näennäisesti rauhallisella kotirintamallakin. Me emme perineet traumaa suoraan omaksi kokemukseksemme, vaikka samaistuimmekin yksityiskohtaisesti kuvattuihin tilanteisiin rintamalta. Nekin lapset, joiden isät vaikenivat täysin kokemistaan traumoista, oppivat torjumaan omia tunteita kuten myös kehon tuntemuksia ja oireita. Se oli luonnollista, koska muuta mallia ei ollut. Mitä varhaisemmin lapsen täytyy suojautua lihasjännityksellä, sitä syvemmin keho oppii sen.

”Sotapolkuni” päässä olen pohtinut miten sotatrauma mahtaakaan muuntua kolmannessa ja neljännessä polvessa. Keskustelin tästä aiheesta Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen opiskelijan kanssa joulukuussa 2021. Haastattelu ”Kuinka monta sukupolvea rauha maksaa?” julkaistiin hänen ainejärjestönsä Groteski-lehdessä 23. helmikuuta 2022. (Kallio Lotta, 2022) Siinä pohditaan voiko Z-sukupolven ihmisissä (vv.1995-2000 syntyneet) edelleen näkyä psyykkisiä merkkejä toisesta maailmansodasta. Haastattelun tekijää kiinnosti se, kuinka pitkälle sukuihin sodan kaiut kantautuvat. Tämä keskustelu innoitti minua pohtimaan aihetta lisää. Huomasin, että siitä on saatavilla vain vähän lähdemateriaalia.

”Sotatraumojen kollektiivisia seurauksia suomalaisessa yhteiskunnassa on alettu pohtia vasta viime vuosina, joten aiheesta löytyy toistaiseksi varsin vähän analyysia (mm. Hännikäinen 1998, Kinnunen ja Kivimäki 2006, Näre ja Kirves 2008, Ronkainen 2008, Heikkinen 2012 ja Kivimäki 2013). Näistä analyyseista on puuttunut sukupolvien välistä affektiivista kehollisuutta kartoittava näkökulma.” (Parviainen Jaana, 2014)

Mielestäni sodalle tyypillinen julmuus on aina traumatisoivaa. Miten voisin tutkia sotatrauman siirtymistä kehollisena ilmiönä? Päätin selvittää haastattelun keinoin, voiko sotatrauman ylisukupolvisuuden nähdä vaikuttaneen kehollisesti. Miten haastateltavat näkevät isänsä tai äitinsä veteraani-isän vaikutuksen itsessään? Onko se vaikuttanut heihin kehollisesti? Mitä siitä on heidän mielestään seurannut? Haastateltavien kirjoittaessa tai jo palautettuaan vastauksensa, 1700 kilometrin päässä Suomesta, toisessa eurooppalaisessa valtiossa, syttyi sota Venäjän hyökätessä Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan ja maan itäosaan 24. helmikuuta 2022. Aiheesta tuli entistäkin ajankohtaisempi.

2. Sotatrauman taustaa

”He käpertyivät heille osoitetuille paikoille pieneen kippuraan, kuin sikö äitinsä kohtuun, ikäänkuin tuo asento suojaisi heitä kaikelta siltä kauhealta, johon he nyt ovat joutuneet. He makaavat siinä kuin kuolleina pelosta ja järkytyksestä, eräät puristavat yhä kivääriä kouristuksenomaisesti.” (Kivimäki Ville, 2013)

Sotatrauma-ilmiö on tunnistettu ensimmäisestä maailmansodasta alkaen, (vv.1914–1915) jolloin Iso-Britannian armeijassa otettiin Shell shock- eli kranaattishokki-termi käyttöön. Sieltä se levisi nopeasti sotilaiden arkipuheeseen. Suomeksi termi käännettiin talvisodan aikana (vuosina 1939-1940) ”tärähtämiseksi”. Termi ”tärähtänyt” vakiintui Suomessa tarkoittamaan sodassa traumatisoitunutta sotilasta. (Helakallio-Ranta Päivi, 2017)

Talvisodan syttymisen jälkeen sotilaiden psyykkinen pahoinvointi tuli yllätyksenä armeijan lääkintähuollolle. Sotaan liittyvä psykiatria oli lähes kokonaan laiminlyöty aiemmin. Tämän vuoksi hoito oli improvisoitua, siitä puuttui perinpohjainen psykiatrinen keskustelu ja tutkimustyö.

”Tuohon aikaan Suomen yliopistomaailmassa ja lääketieteessä, myös psykiatriassa, vaikutteet tulivat Saksasta. Saksalainen perinne korosti sotatraumoja matalan älykkyyden ja perimän aiheuttamiksi. Häiriöt psyykessä johtuivat saksalaisten psykiatrien mielestä sotilaiden heikosta tai sairaasta luonteesta. Tämä käsitys vakiintui myös Suomessa.” (Helakallio-Ranta Päivi, 2017)

Sota jätti raskaan perinnön myös koteihin. Rintamalta palanneet miehet kärsivät usein unettomuudesta tai painajaisista. Sotatraumojen käsittelyä vaikeutti se, että niiden olemassaoloa vähäteltiin. Sodista puhuttiin isänmaalliseen sävyyn ja sankaritarinoita korostettiin.

Eniten psykiatrisia potilaita tuli jatkosodan (vv.1941-1944) aikana olleista taisteluista. Joulukuussa vuonna 1944 sotasairaalat muutettiin sotavammasairaaloiksi, joissa oli psykiatrisia osastoja. Monet veteraanit vaikenivat häpeän vuoksi ja turvautuivat hoidon sijaan aseveljiltä saatuun vertaistukeen.

”Mieleltään järkkyneet sotilaat olivat tässä mielessä historiattomia: he olivat kuin väkivaltaisia merkityskatkoksia kansakunnan eheässä lineaarisessa historiassa.” (Kivmäki Ville, 2013)

”Moraalisesti arveluttava ja häpeällinen psyykkinen häiriö haluttiin kieltää ja eristää itse sotakokemuksista. Ajateltiin, että jos mieleltään normaali mies voi murtua, myös jotain peruuttamattoman pahaa voi tapahtua koko yhteisölle. Sotaa ei voi kuitenkaan käydä ilman riskiä traumatisoitumisesta. Miten sotaa voidaan käydä, jos miehisyyden mitta oli sotasankaruus. Eheä sankaruus ei sodassa ole mahdollista, toteaa Ville Kivimäki.” (Helakaillio-Ranta Päivi, 2017)

Moni suomalainen on noiden sotien seurauksena kantanut tunnetaakkaa isän tai sukulaisen vuosien poissaolosta tai kaatumisesta, lottien kokemista järkytyksistä, kotirintaman naisten ja lasten vaikeuksista, niinikään myös sotaorpoudesta, sotalapseks lähtemisestä, evakkoudesta, muukalaisuuden tunteesta ja ikävästä takaisin menetettyyn Karjalaan. Sodan jälkeen masennus näyttäytyi alivirittyneenä saamattomuutena. Häpeää ja muita tunteita torjuttiin kiltteydellä, uhrautumisella, työllä ja alkoholilla. Mykkien veteraanien puolisot vaikenivat, ja lapset usein sisäistivät kannattelijan roolin. Heitä kannattelemassa ei ollut ehkä ketään.

3. Taakkasiirtymän taustaa

Psykiatrian dosentti Martti Siirala loi taakkasiirtymän käsitteen alunperin 1960-luvulla. Sillä tarkoitetaan vaimennettujen ja työstämättömien traumaattisten kokemusten siirtyvää perintöä sukupolvelta toiselle.

”Siitä lähtien kun lapsi syntyy tähän maailmaan, niin vastaanotto, joka hänen osanaan on, välittää häneen lähiyhteisön ja sen mukana myös kansakunnan, sukupolvien saatossa syntyneet elämänkäytännöt, suhtautumiset, käsitykset ihmisestä ja ihmisyydestä. Kun ne joissain suvussa ovat kulkeneet monta sukupolvea, eikä missään vaiheessa ole tapahtunut erityistä havahtumista siihen, mikä niissä on erityisen vääristynyttä tai harhaista, ne muuttuvat yhä mykemmiksi, yhä itsestäänselvemmin elämää hallitsevaksi laeiksi.” (Uurtimo Yrjö, 2000)

”Nykyisin samaa ilmiötä kuvataan ylisukupolvisina traumoina. Pirjo Tuhkasaari (2014) määrittelee ilmiön näin: Ylisukupolvisuudella tarkoitetaan niitä tiedostamattomia ja tietoisia sukupolvelta toiselle siirtyviä intrapsyykkisiä ja intersubjektiivisia kokemuksia, jotka vaikuttavat yksilön integraatioon, identiteetteihin ja rooleihin. Historia, kulttuuri, yhteiskunnalliset tekijät, ajan ilmapiiri, aikaisemmat sukupolvet, perhe ja parisuhde vaikuttavat yksilön kokemukseen omasta itsestä sekä mahdollistuviin suhteisiin molemminpuolisesti.” (Siltala Pirkko, 2016)

”Häpeän, pelon tai suvun lojaliteetin takia menneisyyden traumat ja katastrofit ovat joutuneet puhekieltoon. Nämä sulamattomat traumat kuitenkin kulkevat tiedostamattomia reittejä pitkin, siirtymien kautta sukupolvelta toiselle. Erilaisten sairauksien ja oireiden kautta ne vaativat päästä dialogiin ja ymmärretyiksi, jotta niitä voitaisiin yhdessä sulauttaa ja eheyttää.” Taakkasiirtymän jatkumista edistävät itsestäänselvyydet, yksinkertaistukset, vakiinnuttamiset, selittämiset ja sovinnaisuuksista kiinnipitäminen. (Siltala Pirkko, 2016)

4. Kehotietoisuus käsitteenä

Kehotietoisuus sisältää tietoisuutta asennosta, liikkeistä, hengityksestä, jaksamisesta ja väsymyksestä, sydämen sykkeestä ja myös liikkeen tuomista tunteista ja tunnetiloista. Kehotietoisuus on kykyä havainnoida omaa kehoa, emootioita, kehon tuntemuksia, muuttuvia tiloja, asentoja, pidäkkeitä ja jännityksiä lihaksissa, niiden vaihteluja, hengitystä ja sen muutoksia, vetäytymistä tai ojentautumista ulkomaailmaan, eli siis kaikkea mitä kehossa tapahtuu. (Maljanen Maria, 2021-2022)

Tietoisuus kehosta on läsnäoloa kaikelle, mitä omassa kehossa tapahtuu. Ajatukset ja tunteet tapahtuvat myös kehossa. Kehon ja mielen yhteyden syveneminen auttaa hyväksymään sallivasti omia tunteita. Suhde kehoon on sekä tässä hetkessä oleva, että myös jatkuva ja muuttuva.

5. Trauman kehollisuus

Trauma voi ilmetä kehossa jäätyneisyytenä, puutuneisuutena, kouristuksina ja jäykkyytenä. Luonnollinen hengittäminen on estynyttä. Voidaan myös kokea erilaisia aistimuksia kuten väristyksiä, viiltoja, poltetta ja pistoksia. Trauman siirtymistä kehollisesti ei yleensä tiedosteta, ei myöskään tapoja, joilla tunteiden kokemista kielletään itseltä ja muilta. Sairas yhteisö ei tunnista sairastunutta yksilöä.

Traumatisoituminen näkyy kehossa jatkuvana ylivireystilana ja jännityksenä. Toisaalta traumaattisesta tapahtumasta muistuttavat tilanteet, paikat tai täysin satunnaiset hajut, äänet tai toisten ihmisten kosketukset saattavat yllättäen laukaista tunkeilevat muistot esiin. Ne saattavat aiheuttaa kehossa ahdistavia tunnetiloja, mielikuvia ja hallitsematonta impulsiivista käyttäytymistä kuten selittämättömiä raivokohtauksia, kauhua ja kontrolloimattomia itkukohtauksia tai jähmettää kokonaan kehon toimintakyvyttömäksi. Traumasta kärsivän kehomuistin kaksitasoisuus tarkoittaa näin ollen sekä jatkuvaa passiivista traumatisoitunutta kehollista olotilaa että eri syklein toistuvia kohtauksia, joissa muistot hallitsemattomasti aktualisoituvat ja ne eletään läpi yhä uudelleen lähes samankaltaisina. (Parviainen Jaana, 2014)

Psykologiassa puhutaan emotionaalisesta tartunnasta, mutta emootioiden sijaan monet filosofit, yhteiskuntatieteilijät ja kulttuurintutkijat ovat alkaneet puhua affekteista. Käsitteenä se kattaa yksilöpsykologisesti latautunutta emootion käsitettä paremmin ympäristöön yhteydessä olevat keholliset tuntemukset ja mielentilat. Affektit eivät palaudu yksilöpsyykestä kumpuaviksi tunteiksi, vaan ovat luonteeltaan tilallisia ja energeettisiä: ne ovat jatkuvassa kierrossa ihmisten välillä tarttuen yksilöistä toisiin esimerkiksi jännittyneen ilmapiirin tai kosketuksen kautta. Toisten kehojen välittämät affektit voivat voimistaa myönteisesti tai kielteisesti tietoisuuttamme omista haluistamme, kivuistamme tai iloistamme. Näin affekteja ei ymmärretä vain yksilön oman sisäisen mielen kokemuksiksi vaan ne muotoutuvat ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa esimerkiksi kehollisen identifikaation, imitaation tai samaistumisen kautta. Keskeistä trauman sosiaalisen luonteen ymmärtämisen kannalta on kehollisten toimintatapojen ja asenteiden siirtyminen eleiden, asentojen, kosketusten, liikkeiden ja ilmeiden kautta erityisesti sukupolvien välillä. Traumasta kärsivien omaisten ja lähipiirin affektiivinen tartunta voi tapahtua hyvin monella eri tavalla. (Parviainen Jaana, 2014)

6. Kuvaus kehittämistehtävän toteutuksesta

Esitin aiheesta haastattelupyynnön mm. sosiaalisessa mediassa. Valitsin ne, joilla ei ollut arvioni mukaan akuuttia kriisiä, ja jotka pystyisivät vastaamaan kysymyksiin kuormittumatta liikaa mahdollisista traumatakaumista. Lähetin kirjalliset kysymykset (liite 1.) ja haastattelusopimukset (liite 2.) tammi-helmikuussa 2022 viidelle henkilölle ja sain kolme vastausta. Vastausaikaa oli noin kuukausi.

Esitin haastateltavilleni seuraavanlaisia kysymyksiä, joihin he saivat vastata omin sanoin:

1. Kuvaile millainen on suhteesi kehoosi, ja miten ymmärrät käsitteen kehollisuus?

2. Minkälainen oli suhteesi veteraaniin?

3. Onko sinun kohdallasi mielestäsi tapahtunut sotatrauman taakkasiirtymää?

4. Kuvailisitko miten tämä taakkasiirtymä on ilmennyt / ilmenee sinussa kehollisesti.

Olennaista oli saada selville tunnistavatko kolmannen polven haastateltavat sotatrauman ylisukupolvisuutta itsessään ja onko sillä kehollisia ilmenemismuotoja. Minkälaiksi he kuvaavat niitä?

Teemahaastattelu on puolistrukturoitu haastattelumenetelmä, jota käytetään laadullisen tutkimuksen aineistonkeruumenetelmänä. Teemahaastattelusta puuttuu strukturoidulle haastattelulle tyypillinen kysymysten tarkka muoto ja järjestys. Toisaalta haastattelussa on kaikille haastateltaville samat aihepiirit, jolloin teemahaastattelu ei ole täysin vapaa kuten syvähaastattelu. Haastattelu tuo myös haastateltavien näkökulman esiin. Teemahaastattelussa korostetaan haastateltavien tulkintoja asioista. Haastattelussa pyritään löytämään merkityksellisiä vastauksia tutkimuskysymyksiin liittyen. (Helakallio-Ranta Päivi, 2017)

Kahden haastateltavan äidin isä oli ollut sodassa, yhden vastaajan sekä äidin että isän isät olivat olleet rintamalla. Nämä lapsenlapset viettivät usein aikaa veteraani-isoisän kanssa ja heille jäi tästä ihmisestä myös hyviä ja lämpimiä muistoja. Kaikkien haastateltavien isoisät ovat edesmenneitä.

Kysymykseen 3. Onko kohdallasi mielestäsi tapahtunut sotatrauman taakkasiirtymää sinuun kukin vastaaja kuvasi näin:

Vastaaja 1.

”Miettiessäni sotatrauman taakkasiirtymää on käynyt selväksi että se on siirtynyt monivaiheisesti minuun. Lukuisat tarinat sodasta kuulleena, pystyi jo varhain näkemään ikäänkuin elokuvana sota-ajan tapahtumat. Tarinoita pappani kertoi rikkaasti ja melko totuudenmukaisesti. Kuitenkin halusin aina kuulla lisää ja lisää. Jossainmäärin kerronta oli kuin seikkailu. Trauman siirtyminen on kuitenkin tapahtunut arjen tapahtumien kautta. Papan ylinopea reagointi kaikkeen , suojelu, varjelu..joka kohdistui minuun välitti sen epävarmuuden ympäröivästä maailmasta. Sitäkautta kantaa mm suojelutraumaa, pahan tapahtuman ennakointia, tarvetta olla valmiina. Hermostuneisuus ja ylisuorittaminen ovat myös jossainmäärin mielestäni siirtymää.Pelot on siis ns kuitattu näillä mekanismeilla.”

Vastaaja 2.

”Sotatrauman taakkasiirtymää on siirtynyt minuun mm. seuraavin tavoin: Äitini traumatisoitui lapsena kaikesta mitä perheessä tapahtui. Hänellä ei ole diagnoosia, mutta vahvaa epävakautta ollut aina hänen käytöksessään, tunteiden vuoristorataa, draamaa, uhriutumista, marttyyriutta, toisten jatkuvaa syyllistämistä. Ajoittain jopa narsistista käytöstä. Olen mielestäni hyvin ristiriitaisesti kiintynyt lapsena, koska äitini oli välillä aivan ylisuojeleva, esti minua kiipeilemästä, pelotteli hukkumisella ym. ja ajoittain hän teki minulle fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Opin olemaan aina tuntosarvet herkillä, millä päällä äitini on. Äitini myös syyllisti minua jatkuvasti kaikesta mistä vain keksi minua syyllistää (myös muita). Minun piti olla ”häntä varten”, kuunnella hänen huoliaan pienestä asti. Vasta noin 35-vuotiaana kykenin laittamaan stopin tälle, en enää suostunut esim. siihen, että joudun kuulemaan isästäni jatkuvasti kaikkea pahaa.

Itse uskon, että äitini traumat ovat näyttäytyneet edellä kuvatulla tavalla. Hänen isänsä kohteli vaimoaan huonosti, vaimo kohteli lapsia huonosti, Väkivallan kierre siirtyi myös minua kohtaan tapahtuvaksi. Äidin oma trauma teki hänestä epävakaan, pelokkaan, tarvitsevan, uhrin ja marttyyrin, jopa narsistisen. Hän tuotti minulle häpeää myös sanallisesti, nolasi minua muiden ihmisten läsnä ollessa. Tämän vuoksi en juuri koskaan halunnut avata suutani, en koulussa enkä esim. vieraiden läsnä ollessa. Äiti puhui minun puolestani mitä itse halusi.”

Vastaaja 3.

”Itse olen hyvin suorittajakeskeinen luonneja kognitiivisesta psykoterapiasta sain diagnoosin ”vaativa persoonallisuus”. Hakeuduin terapiaan työuupumuksen ja masennuksen vuoksi. Olen tykännyt aina aikatauluttaa elämääni. Muistan, miten jo pienenä alle kouluikäisenä nautin siitä, että herätessäni tiesin, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten päivä kulkee. Silloin oli kyse rutiineista, jotka toivat turvaa ja vakautta elämään. Varhaisteini-iässä aloin itse täyttää kalenteriani aktiivisesti. Olen aina tykännyt siitä, että on paljon vauhtia ja ihmisiä ympärillä. Koen, että kehollisuus – tai lähinnä ikävien kehollisten tunteiden pakeneminen – on määrittänyt vahvasti elämääni.

Olen kaivannut läheisyyttä ja jo alakouluikäisenä tykkäsinhalailla kavereiden kanssa ja etsiä turvaa ja hyvää oloa toisista ihmisistä (myös vastakkaisesta sukupuolesta).”

Kysymykseen 4. Kuvailisitko miten tämä taakkasiirtymä on ilmennyt/ilmenee sinussa kehollisesti vastattiin näin:

Vastaaja 1.

”Papan ylinopea reagointi kaikkeen, suojelu, varjelu..joka kohdistui minuun välitti sen epävarmuudenympäröivästä maailmasta. Sitäkautta kantaa mm. suojelutraumaa, pahan tapahtuman ennakointia, tarvetta olla valmiina. Hermostuneisus ja ylisuorittaminen ovat myös jossainmäärin mielestäni siirtymää. Pitäisin suurimpana säpsähtelyä ja lihasten jännittyneisyyttä. Vahva rationaalinen mieli kuitenkin selkeästi pyrkii pakkorentouttamaan kehoa. Tahtotila tähän aiheutta kehossa velton tunteen. Painava olo kehossa siirtyy käsiteltäväksi nopeasti…tuo keholletarpeen päästä makuuasentoon, ja olla aivan paikallaan. Käsien ja jalkojen ja vielä siinä samassa jopa varpaiden ristiminen makuuasennossa on usein kehon vakiotila johon havahdun usein nukkumaan mennessäni. Tarve jähmettyä on kehossa läsnä. Kehon viesti siis pelon hetkillä on selkeästi pysähtyä / lamaantua. Tätä tietoinen mieli sitten haastaa kovasti muuttumaan…En tarkkaan tiedä mutta vaatteiden ”paino” tuntuu joskus tukahduttavan kehon. Yhdistäisin tämän myös taakkasiirtymään jotenkin, mutta väylää en osaa selittää.”

Vastaaja 2.

”Olen mielestäni hyvin ristiriitaisesti kiintynyt lapsena, koska äitini oli välillä aivan ylisuojeleva, esti minua kiipeilemästä, pelotteli hukkumisellaym. ja ajoittain hän teki minulle fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Hän tuotti minulle häpeää myös sanallisesti, nolasi minua muiden ihmisten läsnä ollessa. Olin ja olen erityisherkkä, saatoin lapsena kiukutella esim vaatteiden ja syömisen kanssa, sain näistä kiukutteluista rangaistuksena joko eristämisen, tai minua lyötiin, tukistettiin tai annettiin korvatillikka. Minua myös pakotettiin syömään ruokaa. Minua toisaalta myös lohdutettiin ruualla, sitä teki sekä äitini että äidin vanhemmat. Olen siis saanut taakkaperimänä tunnesyömisriippuvuuden, joka myös näkyy kehossani. Tämä on vuosikymmenten myötä komplisoitunut sellaiseksi, etten aina tunnista mihin stressiin syön ja välillä myös palkitsen itseäni syömisellä, kun tarvitsen energiaa jonkun asian tekemiseen.

Nuorempana olin normaalipainoinen, vaikka tällöinkin kuvittelin olevani isompi kuin oikeasti olin. Söin salaa, mutta se ei näkynyt vielä nuorempana kehossani. Olin hyvin epävarma kehostani ja naisellisuudestani. Yläkoulussa tytöt olivat vielä minun nuoruudessani pojille ”vapaata riistaa”, meitä sai kosketella rinnoista ja takapuolista, nimitellä jne ilman, että opettajat mihinkään puuttuivat. Häpeä oli myös niin suuri, ettei tuollaisista asioista halunnut puhua kotona.”

Vastaaja 3.

”Olen pelännyt pienestä asti sotaa, tulipaloa, lentokoneiden ääntä, onnettomuuksia. Muistan, että näin paljon painajaisia ja niihin herätessäni olin joskus niin kauhuissani, etten pystynyt nousemaan sängystä ja kulkemaan vanhempieni huoneeseen. Pelot ilmenivät kehon jännitystiloina (päänsäryt, silmäsäryt), tärinänä, kädet olivat kylmät yms. Nukkumisvaikeudet ovat vaivanneet minua aina.

Minut on siis kasvattanut äiti ja isä, jotka ovat hyvin erilaisissa ILMAPIIREISSÄ kasvaneet. Tämä on tuonut meidän kotiin ristiriidan: äidillä on ollut ahdistusta ja taakkaa kannettavanaan,paljon kysymyksiä siitä, miksi hänen isänsä oli sellainen kuin oli ja mitä sodassa itseasiassa tapahtui. Isänion ollut enemmän samanlainen kuin oma isänsä; menneet on menneitä, mitä niitä kaivelemaan! Katse tulevaisuuteen ja eteenpäin. Koen siis, että osa minun taakkaani on ristiriita siitä, mitä saa tuntea ja mitä ei pitäisi tuntea. Isäni on halunnut luoda vakaan, turvallisen ja iloisen ilmapiirin meille kotiin, mutta mielestäni se ei vain riitä, että haudataan asioita maahan. Siellä ne asiat edelleen ovat.

Pienestä asti pelkäsin sotaa ja lentokoneita. Näin painajaisia, joissa oli hyvin uhkaava ilmapiiri ja pelko oli läsnä. Lentokoneet tulivat kohti, ne pudottivat pommeja ja minä kyyhötin jossain metsän siimeksessä. Joskus kun sitten papan kanssa puhuin näistä viime vuosina ja luin jonkin hänen kertomansa kertomuksen (löytyi lehtiartikkeli, johon hän oli antanut haastattelun vuonna 1998), minulle tuli hyvin vahvasti tunne, että olen elänyt tämän itsekin. Ihan kuin minä olisin ollut siellä mäntyjen lomassa Rukajärven korpimetsässä ja nähnyt, kuinka lentokone kaartelee ylhäällä taivaalla. Uhkaava ääni kuului korvissani ja näin selkeästi koneen ääriviivat silmissäni ja sen värit ja muodot. Kun pappa kertoi jostakin partiomatkasta ja piikkilankaesteistä, minulla oli silmissäni aivan selkeä kuva kyseisestä tapahtumasta.

Kun helmikuussa Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kauhunsekainen pelko valtasi mieleni. Menin aivantoimintakyvyttömäksi moneksi päiväksi. Oli vahva tunne, että olen kokenut tämän joskus ennenkin. Joskus pimeässä kun olen kävellyt koiran kanssa ulkona, olen myös kokenut välähdyksenomaisesti tunnemuistoja, joissa partioidaan metsässä. Ne ovat herättäneet syvää ahdistusta.

Ajattelen, että vaikka näennäisesti isäni vanhemmat elivät lopulta pitkän ja hyvän, turvallisen ja antoisan elämän, he piilottivat paljon siitä kivusta ja tuskasta, jota olivat kokeneet sotavuosina ollessaan vasta 18–22 vuoden ikäisiä. Voisinko minä myötäelää edelleen niiden vuosien kokemuksia, sitä tuskaa ja jännitystä, surua ja epätoivoa?

Olen lukenut jo nuorena hänen kirjoittamiaan kirjeitä sodasta. Niissä kerrotaan lutikoiden myrkyttämisestä ja kuvaillaan eri tavoin, kuinka lutikat ratisevat kenkien alla yms. Olen aina kammonnut kaikenlaisia ötököitä suunnattomasti ja ötökkäpainajaiset ovat myös olleet yksi sellainen asia, joihin saatan herätä hikimärkänä.

Olen kärsinyt unettomuudesta, ylisuorittamisesta, vaativuudesta itseäni ja muita kohtaan, liiallisen venymisen aiheuttamista hallitsemattomista tunteen purkauksista ja siitä, että en voi sietää epäreiluutta työssä enkä yksityiselämässä. Koen, että sotatraumalla on merkittävä vaikutus elämässäni. Se on osittain horjuttanut turvallisuuden tunnetta, lisännyt pelkoja ja ahdistuksia ja unettomuutta sekä ollut yhtenä vaikuttajana kehollisissa kiputiloissa (päänsäryt, jäykkyydet). Minun ei aina ole myöskään helppo luottaa toisiin ihmisiin ja heidän tarkoitusperiinsä. Lapsena minulla oli myös pakko-oireista käytöstä ja edelleen kärsin usein menettämisen pelosta ja pelkään, että läheisilleni tapahtuu jotakin pahaa. Sota on ajatuksena niin kammottava, että olen jo harkinnut muuttoa Amerikkaan, jos sodan uhka Suomessa kasvaa. Kun öisin herään ulkoa kuulevaan meteliin, luulen sen aina ensimmäiseksi olevan sotalentokone. Säpsähdän ja menee hetki, ennen kuin tajuan kolinan tulevan lumiaurasta ja voin rauhoittua.

Isäni isän sotatrauman käsittelyssä minä olen pioneerin asemassa ja se on joskus pelottavaa.”

7. Johtopäätökset

Yllätyin vastausten monipuolisuudesta ja siitä, kuinka hyvin haastateltavat tiedostivat veteraani-isoisän käytöksen vaikutuksen. He osasivat laajasti kuvailla sitä, miten ylisukupolvinen sotatrauma on vaikuttanut ja osittain edelleen vaikuttaa kehollisesti. Vastauksista voi päätellä, että sillä on ollut merkittäviä vaikutuksia heidän tapaansa kokea itsensä ja elämänsä.

Kaikkia haastateltavia on lapsuudessa peloteltu ja ylisuojeltu ja he ovat kokeneet epävakautta ja epävarmuutta. Kaksi heistä on myös vahvasti samaistunut veteraanin kokemuksiin rintamalla kuin muistot olisivat heidän omia muistojaan. Tämä on näkynyt jopa samanlaisena kehon asentona kuin isoisällä. He kertovat kokeneensa pelkoa, turvattomuutta, syyllistämistä, nolaamista ja häpeän siirtoa, jopa fyysistä väkivaltaa ja eristämistä muista.

Omaan kehon suhteen he ovat kokeneet epävarmuutta, turvattomuutta, varuillaan ja valmiina oloa ja rajojen puuttumista. Aikuisina heistä on tämän seurauksena tullut ylisuorittajia, vaativia itseään kohtaan, hermostuneita tai melankolisia. Myös masentuneisuutta ja pakko-oireista käytöstä he ovat itsessään huomanneet.

Haastateltavat ovat lisäksi kokeneet lamaantumista, jähmettymistä, kipua, jäykkyyksiä, jännitystiloja, tärinää, silmäsärkyä, päänsärkyä, nukkumishäiriöitä, unettomuutta ja tukahduttavaa vaatteiden painoa. Traumatisoituminen on näkynyt fyysisen turvan hakemisena kavereista, epävarmuutena omasta kehosta ja sukupuolesta, tunnesyömisenä ja siitä johtuvana ylipainona. Kuva kehollisuudesta ja siitä nauttimisesta on vääristynyt, naiseus on koettu kärsimyksenä ja kehon tarpeet ovat helposti unohtuneet.

Näissä haastateltujen henkilöiden taakkasiirtymäksi kokemissa tapahtumissa näyttää olevan joitain yhtäläisyyksiä ns. ACE-kokemuksiin (=adverse childhood experience) eli haitallisiin ja vahingollisiin lapsuuden (alle 18v) kokemuksiin. Tällaisia ovat fyysinen pahoinpitely (lyöminen tai muu kovakourainen kohtelu), fyysinen laiminlyönti (esim. riittämätön ravinto, huolenpito ja ohjaus), henkinen pahoinpitely (nöyryytys, alistaminen, loukkaaminen), henkinen laiminlyönti (kylmä ja välinpitämätön suhtautuminen), seksuaaliväkivalta ja hyväksikäyttö, vanhempien ero tai vanhemman menetys, perheympäristö, jossa lapsi näkee väkivaltaa, jossa käytetään huumeita tai jossa jollakin perheenjäsenellä on alkoholiongelma tai vaikea mielenterveysongelma. Myös yksittäiset voimakkaat traumaattiset tapahtumat luetaan näihin kokemuksiin. (Kuvajainen Minna, Linner -Matikka Johanna, 2019)

Arveluni kyseisen trauman vaikutuksesta vireystilaan osoittautui oikeaksi. Turvattomuus ja jännittyneisyys muuttavat kehon vireystilaa, ja mieli ja keho lopulta tottuvat siihen. Uhkaavat tapahtumat saavat aikaan akuuttia stressiä. Lyhytkestoisen stressitilanteen aiheuttama neurofysiologinen aktivaatio on yleensä nopeaa ja tilapäistä. Pitkittyneen stressin vaikutukset eivät kuitenkaan välttämättä ole korjaantuvia. Tämän vuoksi uhkaavassa ympäristössä varttuvilla lapsilla stressireaktiojärjestelmät kehittyvät yliherkiksi ja voimakkaasti reagoiviksi, mikä ilmenee usein levottomuutena ja lyhytjännitteisyytenä.

Lapsuuden olosuhteet eivät siis aina suojele lapsen kasvua ja itsesäätelykyvyn kehittymistä. Eläinkokeet ovat osoittaneet, että ympäristön aiheuttamat hankitut ominaisuudet voivat jo sukusolujen epigeneettisten muutosten välityksellä vaikuttaa jälkeläisten ominaisuuksiin. Lapsi voi jo ennen syntymäänsä olla altistunut geenien muuttuneelle toiminnalle, joka vaikuttaa myöhemmin esimerkiksi tapaan reagoida stressiin. Krooninen stressi haittaa kaikkia kehityksen osa-alueita. Keho reagoi kuormitukseen liiallisella valppaudella ja ylivirittyneisyydellä. Tilan jatkuessa pitkään rauhoittumisesta tulee vaikeampaa. Nämä hermostolliset jäljet seuraavat joillakin ihmisillä aikuisuuteen asti. Keho on jo tottunut normaalia korkeampaan tai matalampaan kortisolitasoon, ja on jopa tullut riippuvaiseksi siitä, koska se on muodostunut luonnolliseksi tilaksi. Ihmisen ei ole hyvä olla kehossaan, mutta hän ei tavoita syytä miksi.

8. Pohdintaa

Trauman jälkeen maailma ei enää ole sama. Sen tietoisen työstämisen kautta yksilö, osana perhettä ja yhteisöä, voi kuitenkin eheytyä trauman integroituessa osaksi minuutta. Sukupolvien ketjussa yksilö on voinut toimia rintamataistelujen etäisenä todistajana. Hän tarvitsee näkijän ja ymmärtäjän, jotta ei siirrä traumaa muuntuneena jälkeläisilleen. Kollektiivinen, yhteisöllinen trauma eheytyy yhteydessä muihin ihmisiin. Uskon, että haastatteluun osallistuminen vahvisti haastateltavien itseymmärrystä. Samalla uteliaisuuteni tutkia aihetta lisää syveni.

”Jo nyt tiedetään, että epigeneettiset muutokset eivät välttämättä ole pysyviä, ja niissä tapahtuu vaihtelua myös yksilön sisällä. Vaikka perimään sisältyvä taipumus kohottaisi sairastavuusriskiä, kiveen hakatun kohtalon armoille heittäytymistä se ei merkitse. Omilla valmiuksilla ja valinnoilla on keskeinen rooli siinä, millaiseksi oma terveys muodostuu.” (Takkunen Minna, 2018) Vireystilan säätelyä voi kuka tahansa oppia.

Tietoisuustaitojen on osoitettu lievittävän ahdistuneisuutta, masentuneisuutta ja edistävät ihmissuhteiden hyvinvointia. Ne parantavat myös tarkkaavaisuuden ja tunteiden säätelykyä ja muuttavat näkökulmaa itseen. (Maljanen Maria, 2021-2022)

Usein alitajuiset syyt ohjaavat käytöstämme, emmekä erota omia tunteitamme muiden tunteista. Aito vuorovaikutus perustuu myös ei-sanalliseen, kehossa näkyvään viestintään. Omat rajat alkavat piirtyä itselle ja sitä kautta toisille selkeämmin. Itseilmaisu helpottuu, kehomme löytää turvan ja rauhan uudelleen. Hyvinvointi lisääntyy. Autenttinen, oma itse saa lisää tilaa, ja sen kautta kontakti omiin, todellisiin tunteisiin syvenee. Trauma katkaisee yhteyden itseen ja muihin, mutta se voi muodostua uudelleen.

Fysioterapia psykofyysisessä viitekehyksessä antaa mahdollisuuden oman kehon kokemiseen, tunnistamiseen ja hyväksymiseen. Mielestäni se on ennenkaikkea työskentelyä tunnetasolla. Vaikka traumatisoitumista ei olisi yleisesti ottaen tapahtunut, on hyvä suhtautua asiakkaaseen kuin traumatisoituneeseen. Trauma voi olla tiedostamattoman mielen alueella ja tuoda näkyville automaattisia, myös kehollisia prosesseja. Läsnä ovat enemmän tai vähemmän myös sosiaalisesti perityt affektit. Mitä yhteisön vääristymää tai vaiettua historiaa oire tai sairaus pohjimmiltaan edustaa? Asiakkaan ikä ei siis kerro siitä, kärsiikö hänkin edelleen 77 vuotta sitten loppuneiden sotien vaikutuksista. Sairauden mieli jää tavoittamatta täysin ilman näköalaa ihmisen yhteisöön. Fyysinen sairaus voi olla heijastumaa suhteessa sekä itseen että ympäristöön.

Tietoinen kehollinen läsnäolo edellyttää hyväksyvää ilmapiiriä. Turvallisuutta kokeva voi välittää turvan kokemuksen. Koettu elämä on lähtökohtana ymmärtää juuri tässä kohtaa, tätä ihmistä. Mikä hänen kehollisissa ilmiöissään, esimerkiksi aistimusten ja tunteiden torjumisessa, välinpitämättömyydessä omaa kehoa kohtaan tai vaikkapa syömishäiriössä, on ns. ratkaisuyritys? Mikä on se haaste, jota hän pohjimmiltaan pyrkii ratkaisemaan?

Ihmisen psykologisiin perustarpeisiin kuuluvat autonomia, kompetenssi ja yhteenkuuluvuus. Sotaa käyvien maiden ihmisissä ne eivät aina täyty. Lapsi ja aikuinen kokevat yhtälailla uhkaa ja turvattomuutta altistuessaan sodankäynnin arvaamattomuudelle. Erityisesti nyt, kun Ukrainan sota lisää huolta ja ahdistusta, traumatisoi ja nostaa vanhoja traumamuistoja esiin, on hyvä muistaa, että myös kehorauha voi horisontaalisesti tarttua välillämme ja eheyttää.

”Runoilija Eeva-Liisa Manner on todennut: ”Kaikki aika on ympärillä, tässä ja nyt.” Tässä hetkessä ja ajassa taaksepäin liikkuminen antaa uusia merkitysyhteyksiä niin menneisyydelle, tähän aikaan kuin tulevaisuudelle. ” (Siltala Pirkko, 2016)

Kiitollisena Isänmaasta

Satu Vaarula, fysioterapeutti

http://www.hyvinvoi.net

Tämä kirjoitus on Tamkin psykofyysisen fysioterapian täydennyskoulutuksen kehittämistehtävä, vuodelta 2022

Loppu ja alku

”Joka sodan jälkeen

jonkun pitää siivota.

Minkäänlainen järjestyshän ei synny itsestään.

Jonkun pitää työntää

tiilimurska tien sivuun,

jotta täydet ruumisvaunut

mahtuvat ajamaan.”

..”Ne, jotka tiesivät,

mistä oli kysymys,

tekevät tilaa niille,

jotka tietävät vähän,

ja vähemmän kuin vähän.

Ja lopulta eivät mitään.

Nummella, joka on peittänyt

syyt ja niiden seuraukset

jonkun pitää loikoilla

heinänkorsi hampaissaan

ja tuijotella taivasta.”

(Szymborska Wislawa, 1998)

Liitteet

Liite 1.

1. Haastattelukysymykset:

1.Kuvaile millainen on suhteesi kehoosi, ja miten ymmärrät käsitteen kehollisuus?

2.Minkälainen oli suhteesi veteraaniin?

3.Onko kohdallasi mielestäsi tapahtunut sotatrauman taakkasiirtymää sinuun?

4. Kuvailisitko miten tämä taakkasiirtymä on ilmennyt / ilmenee sinussa kehollisesti.

Liite 2.

Kirjallinen sopimus

Suostumus haastatteluun osallistumisesta

Sotatrauman ylisukupolvinen ilmeneminen kehollisesti kolmannessa polvessa, kehittämistehtävä, Satu Vaarula, TAMK kevät 2022

Minua on pyydetty haastateltavaksi kehittämistehtävään liittyvään haastatteluun, jonka tarkoituksena on saada tietoa sotatrauman taakkasiirtymän kehollisista ilmenemismuodoista.Ymmärrän, että osallistumiseni on vapaaehtoista.Tiedän,että antamani vastaukset saamiini kysymyksiin käsitellään luottamuksellisesti eikä niitä luovuteta sivullisille. Peruuttaessani suostumukseni tai keskeyttäessäni osallistumiseni tutkimukseen siihen mennessä kerättyjä tietoja käytetään osana kehittämistehtävän aineistoa. Sitoudun huolehtimaan hyvinvoinnistani niin, että jos aiheen käsittely herättää muistoja liian kuormittavasti, olen yhteydessä haastattelijaan, sekä tahoon, josta voin saada tarvittavaa tukea.

Lähteet

Helakallio-Ranta, Päivi, 2017, Sodan pitkät jäljet:: ylisukupolviset sotatraumat, opinnäytetyö Laurea AMK. Viitattu 28.2.2022

Kallio, Lotta 2022, Kuinka monta sukupolvea rauha maksaa? Groteski-Magazine. Viitattu 25.2.2022

Kuinka monta sukupolvea rauha maksaa?

Kivimäki, Ville, 2013 Murtuneet mielet, taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945, WSOY, s. 27, 403

Kuvajainen, Minna, Linner-Matikka, Johanna, 2019, ACE-tutkimukset ja traumainformoitu työ, viitattu 15.4.2022

Maljanen, Maria, 2021-2022, Kehotietoisuudesta ja sen harjoittamisesta, Tamk, psykofyysisen fysioterapian täydennyskoulutus

Parviainen, Jaana, 2014 Kehomuisti: Traumaperäisistä stressihäiriöistä kollektiivisiin traumoihin, Tampereen yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta.Viitattu 4.4.2022

https://trepo.tuni.fi/handle/10024/100300

Siltala, Pirkko, 2016, Taakkasiirtymä, Hermes oy, s.7, 31, 126, 127

Szymborska, Wislawa, Ihmisiä sillalla, WSOY 1998, s.106

Takkunen, Minna 2018, Vaikuttavatko vaarin sotakokemukset tämän lasten ja lastenlasten terveyteen? Tutkijoiden mukaan stressaavien kokemusten vaikutukset voivat periytyä geenien välityksellä sukupolvelta toiselle, viitattu 17.4.2022

Uurtimo, Yrjö, Siirala Martti, 2000, On puhuttava siitä mistä vaikenemme, Martti Siiralan ajatuksia elämästä, Tammi, s.26

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s