Kirjoittajan arkistot: kehotusblog

Tietoja kehotusblog

Tmi Fysioterapeutti Satu Vaarula -uteliaisuudella koko ihmistä lähelle!

Auttaa, korjata vai palvella?

Kun autat, näet elämän heikkona.

Kun korjaat, näet elämän rikkinäisenä.

Kun palvelet, näet elämän kokonaisuutena.

Korjaaminen on egon työtä, palveleminen sielun.

Palveleminen perustuu ajatukseen luonnon pyhyydestä, jossa elämä on pyhä mysteeri tuntemattomalla tarkoituksella.

Palvelemisen näkökulmasta me kaikki kuulumme yhteen; kärsimme ja iloitsemme yhdessä. Impulssi palvelemiseen nousee suoraan tästä tavasta nähdä.

Auttaminen ei lähde tasavertaisesta tilanteesta; saatamme ottaa toiselta enemmän kuin annamme; itsekunnioitusta, arvoa, itsemääräämisoikeutta ja eheyttä. Auttaja näkee toisen heikompana, tarvitsevampana ja autettava saattaa tuntevat itsensä vajaaksi.

Kun autamme, tulemme tietoisiksi omasta voimastamme. Kun palvelemme, emme tee sitä omasta voimastamme vaan itsestämme ja omasta kokemuksestamme käsin. Minun kipuni on intohimoni lähde, haavoittuneisuuteni on avain kykyyni kohdata empaattisesti.

Palvellessa tulemme tietoiseksi eheydestä ja sen voimasta, eheydestä myös muissa ja koko elämässä. Palveleminen tapahtuu kahden tasaveroisen välillä, ja antaa voimaa sekä itselle että toiselle. Korjaaminen ja auttaminen vievät voimia, palveleminen uudistaa.

Kun palvelemme, työ itsessään uudistaa meitä.

Emme voi palvella etäisyyden päästä. Korjaaminen ja auttaminen luovat etäisyyttä, ja kokemuksen erilaisuudesta. Ne ovat elämän korjaamisen strategioita.

Voimme palvella vain sitä mihin olemme kontaktissa, mitä haluamme koskettaa.

Palveleminen edellyttää tietoa siitä että ihmisyys on voimallisempaa kuin asiantuntijuus.

Emme palvele elämää siksi että se olisi rikki, vaan siksi että se on pyhä.

-Rachel Naomi Nemen; Stories that heal

Rosenmenetelmähoidossa, joka on kosketukseen perustuva kehoterapiamuoto,  terapeutti ei pyri muuttamaan mitään,  ei neuvo, arvostele eikä ohjaile. Hoidon aikana voi tutkia mahdollisuutta luopua tutuista, ja joskus suureen tarpeeseen luoduista kehollisista suojauksista ja hellittää.  Niin löytyy tilaa hengityksen syvenemiselle ja todelliselle minälle, joka kykenee aitoon kohtaamiseen.

Fysioterapeutti, Rosenterapeutti Satu Vaarula

hyvinvoi.net

 

 

Kuva 9-001.JPG

Mainokset

Rosen-menetelmä -tie eheyteen ja hyvinvointiin; Elaine L. Mayland

Otteita kirjasta:

*Lihaksella on kaksi tapaa olla -tehdä työtä tai olla tekemättä työtä.

*Se että keho tuntee kipua ja antaa meidän olla siinä kivussa, on kehon tapa huutaa apua.

*Keho kertoo selvimmin sen, mitä haluamme kätkeä.

*Rosenterapeutti on tiedostamisen ja muutoksen mahdollistaja, ei luoja -ei uutta tietoa, vaan uutta tietämistä.

*Sosiaalistumisprosessissa on runsaasti vapaata, vaistomaista kehollista ilmaisua estäviä tekijöitä; lihasjännitys jää, mutta tietoisuus siitä voi hävitä.

*Meillä on se, mitä etsimme. Se on siellä koko ajan. Jos annamme sille aikaa, se tekee itsensä tunnetuksi meille.

*Liikkuessamme tarvitsemme jännitystä. Jos pidämme jännityksen kun sitä ei enää tarvita, siitä tulee este. Jos teet hengitystä, et koskaan pääse aivan täydellisen irtipäästämisen tilaan.

*Rosen-menetelmähoito on tilan luomista omassa itsessä olemista varten, siis hyvinvointia. Terapeutti vahvistaa asiakkaan kokemuksen todellisuutta.

 

Fysoterapeutti, Rosen-terapeutti Satu Vaarula

www. hyvinvoi.net

 

P7259491-002.JPG

 

 

Kehotietoisesti läpi trauman

”Change occurs when one becomes what he is, not when he tries to become what he is not.” -Perls-

Jo vauvan varhainen kokemus siitä, miten hänen kehoaan kohdellaan, luo perustan omalle kokemukselle todellisuudesta; iholla, sisäelimissä ja lihaksissa koetut tuntemukset luovat kehomme, eli itsemme. Keho on paikka, jossa psyyke elää. Luotettava ja tarpeiden mukainen hoiva auttaa lasta oppimaan turvaa, ja opettaa pitämään pelkoa ja ahdistusta poissa.

Laiminlyödyn lapsen itsesääätelyn opettelu jää kesken.

Traumalla tarkoitetaan tarkasti määriteltynä poikkeuksellisen kuormittavaa tapahtumaa, jonka kokee uhkaavana. 

Mielikuvitus tekee elämästä rikkaan; se lisää nautintoa, tekee meistä luovia ja spontaaneja, rikastaa rakkaussuhteita, torjuu kipua ja ikävystymistä. Traumatisoitunut mieli on toivottomammassa tilassa; mieli palaa menneeseen ja psyykellä on vähemmän varaa joustaa. Ilman mielikuvitusta on vaikeampi haaveilla ja toivoa. Uusien mahdollisuuksien näkeminen auttaisi toimimaan kohti niiden löytymistä.

Trauma näkyy kuivakiskoisuutena ja eleettömyytenä; kasvojen ilmeet ovat vähäisempiä, ja se vaikeuttaa eheyttävää liittymistä toisiin ihmisiin.

Se, mikä ihmisten kesken on mennyt ”rikki”, paranee ihmisten kesken.

Suurin osa kärsimyksistämme kumpuaa niistä valheista, joita kerromme itsellemme.” -Elvin Semrad-

Voimme parantua siitä, minkä tiedämme tapahtuneen. Se edellyttää rehellisyyttä ja luottamusta itseemme; uskon itseäni ja omaa tarinaani siitä, mitä tapahtui. Olen itseni puolella. Otan vastaan oman kehoni tuntemukset sellaisena kuin ne koen.

Traumamuiston heräämisen eli takauman aikana Brocan alue aivoissa on sammuksissa. Sen tehtävä on on pukea sanoiksi ajatuksia ja tunteita; traumaa on vaikea ilmaista kielellisesti.

Ylikuormittumisen jälkeen stressihormonien palautuminen normaaliin tasoon heikkenee, ja pitkällä aikavälillä itse kunkin kehon herkimmät järjestelmät alkavat oireilla. Keho on jäänyt rekisteröimään vaaraa, lihakset jännittyvät, ihminen taistelee tai pakenee, joskus jopa jähmettyy liikkumattomaksi, koska traumaattinen kokemus on virittänyt mielen reagoimaan mahdolliseen uhkaan. Keho pitää kirjaa.

Trauma on häirinnyt itsesäätelyn kehittymistä ehkä jo varhain; on vaikea tunnistaa uhkaa ja turvaa toisistaan.

Itsesäätelyn palautuminen edellyttää kykyä rauhoittua ja keskittyä, vaikka mieleen tulee menneestäkin muistuttavia kuvia ja tuntemuksia. Avoimuus on tärkeää, salaaminen on turhaa -senkin, millä keinoilla on tähän asti selvinnyt. Häpeän tunnetta oppii sietämään.

Muutos tapahtuu kun alkaa tuntemaan tunteitaan ja tutustumaan sisäiseen maailmaansa. Erilaisia kehollisia tuntemuksia voi opetella nimeämään; ”kun minua ahdistaa, rintaani puristaa”.

Omien ajatusten ja ruumiillisten tuntemusten välille alkaa syntyä yhteyttä, ja kehon elävyys palaa. Tähän myös aivokemiallinen selitys; tietoinen läsnäolo lisää etuotsalohkon aivokuoren aktiivisuutta ja vähentää aktiivisuutta esim. tunnetasolla ylireagoivassa mantelitumakkeessa.

Kehollisin menetelmin traumasta eheytymisessä nousee esiin aistimuksia, joita trauma on jähmettänyt tai tukahduttanut. Tavoitteena on ystävystyä niiden aistimusten ja sen energian kanssa, jota aiemmin on pitänyt pelottavina tai vieraina. Kun aiemmin on saattanut lamaantua tai jäädä aloilleen, voi alkaa toimia sen mukaan, mitä tekee kun aktiivisesti huolehtii itsestään.

Fysioterapeutti, Rosen-terapeutti Satu Vaarula

hyvinvoi.net

 

Bessel Van Der Kolk: Jäljet kehossa

P5137726-001.JPG

 

 

”Ole mulle vähän aikaa hän” -tunteensiirrosta

Menneisyys kertautuu monenlaisessa inhimillisessä kanssakäymisessä. Tiedostamattamme saatamme ”kertoa” muistojamme uudelleen. Tunteensiirto eli transferenssi on elävä ja monitahoinen ilmiö vuorovaikutuksen sisällä.

Freud määritteli v.1895 transferenssin infantiilien tunteiden ja asenteiden ilmaantumiseksi uudessa muodossa terapeuttiin kohdistettuna. Greensonin (v.1964) mukaan transferenssi on tunteiden, viettien, asenteiden, fantasioiden ja puolustuskeinojen kokemista nykyhetken objektia kohtaan, ne ovat siirtoa alun perin varhaislapsuuden merkittäviin henkilöihin kohdistuneista reaktioista.

Mitä vaikeampia häiriöitä menneisyys on tuottanut, sitä mustavalkoisempaa on liikkuminen läheisyys-etäisyys-akselilla.

Transferenssi suhteessa kehityshistoriaan

Mikä saa ihmisen sitten kokemaan toisen ihmisen niin että todellinen yksilöllisyys hämärtyy, niin että toinen näyttäytyy transferenssin määrittämän alueen verran epärealistisena?

Liialliset pettymykset vaikeuttavat psyykkistä kehitystä ja aiheuttavat pysähtymiä ja vääristymiä oman itsen kehittymiselle, ja kesken jäädessään tekevät ihmisen enemmän tai vähemmän, jopa ylenmääräisen riippuvaiseksi toisesta ihmisestä. Näinollen kehittyy tarve käyttää nykyhetken objekteja lapsen tarpeiden ja pyrkimysten tyydyttämiseen ja purkamiseen, jota seuraava paine kohdistuu  lähellä oleviin ihmisiin, puolisoon, ystäviin, hoitaviin henkilöihin jne.

Syntyessään täydellisesti muista riippuvainen eriytyy 1. ikävuoden lopulla muista ihmisistä. Tämä eriytyminen saa aikaan (V. Tähkän mukaan) oman olemassaolonsa kokevan henkilön syntymän. Noin kolmen vuoden iässä hän saavuttaa itsekokemuksen tilan jossa hän on yksilö toisten yksilöiden maailmassa, omaehtoisesti olemassa oleva, jolla on myös oma sisäinen kokemusmaailma. Noin kolmen-viiden vuoden iässä hän tulee kykeneväksi kolmen hengen (äiti, isä, lapsi) suhteeseen, ja siirtyy oidipaalivaiheeseen. Nuoruusiässä lapsi menettää vanhempimielikuvansa ja saa iänmukaiset rakkausobjektinsa. Psyykkisen aikuisuuden saavuttaminen tarkoittaa suhteellista itsenäisyyttä, jolloin hänellä on keinoja ristiriitojen selvittämiseen (muitakin kuin aggressiivisuus), oma arvomaailma sekä kyky surra (luopuessaan vanhemmista), uusiutua ja rakastaa.

Jos tämä edellä kuvattu itsenäistymiskehitys ei onnistu, seuraa toistamispakkoa suhteessa tiettyihin lapsuuden tapahtumiin, jotka tulevat esille kuin ennalta määrättyinä ja vaihtoehdottomina tapoina kokea. Laatunsa ja määränsä se saa yksilöllisen kehityshistorian kautta.

Transferenssi ihmisten välillä

Transferenssi mahdollistuu terapeutin ja asiakkaan välisessä suhteessa tehden kyseisestä suhteesta hedelmällisen, mutta ihan tavallisessa, arkisessa kommunikoinnissakin tapahtuu tunteensiirtoa. Saatamme suhtautua toiseen ihmiseen, johon luotamme, kuin hän olisi joku toinen, jonka kanssa vuorovaikutus on aiemmin häiriintynyt ja jäänyt selvittämättä. Jos vaikka ihastumme tai ärsyynnymme tavattomasti jonkun henkilön seurassa, jonka tapaamme vaikka vasta ensi kertaa, saattaa tunteensiirto myös olla aktivoitunut. Sen voi saada aikaan jokin ele, ilme tai asento, kävelytyyli tai tapa puhua, joka muistuttaa jostakin tutusta, ja se voi olla positiivista tai negatiivista. Joku saattaa kohdella väheksyvästi, koska häntä on itseä satuttanut samankaltainen suhtautuminen, ja se edelleen satuttaa, mutta siirtämällä toiseen samaa tunnetta oma taakka näennäisesti helpottaa. Jollakin, joka kävelee toisen ylitse, on todennäköisesti omilla kasvoillaan kengänjäljet.

Sairastuessaan ihminen joutuu kohtaamaan oman avuttomuden tunteensa. Jos se on vaikeaa, hän saattaa käyttäytyä niin että toinen ihminen lähellä alkaa kokea olevansa neuvoton ja huolissaan. Jos on aina vaadittu paljon, tai liikaa, saattaa puristaa toisestakin mehuja. Toivottavasti  oma lähde löytyy.

Rikkinäinen puhelin”

Herkkävaistoinen saattaa tunnistaa tunteensiirron; kuin jotain ”muuta” olisi läsnä, jotain mikä ei kyseiseen hetkeen kuulu, tai vaistota kuinka häneen suhtaudutaan kuin johonkin toiseen ihmiseen. Jokin kahden ihmisen välillä on kuin sijoiltaan, tai vain tuntuu oudolta. Kommunikaatio on aina monimutkaista, varsinkin jos läsnä on ”hankalia” sukulaisia, entisiä rakkaita, ystävä, johon on menettänyt luottamuksen tai rajaton esimies työpaikalta. Jotakin on jäänyt kesken ja matka jatkuu toisen polun kautta.

Myös oman tunteensiirron tiedostaminen vakauttaa tunneilmastoa, kuin tiheässä verkossa erottaisi selvempiä lankoja ja yhteyksiä. Missä kulkee raja tuon toisen ja hänen tunteidensa, ja minun ja minun tunteineni välissä? Miksi toisen ihmisen kanssa kaikki tuntuu jotenkin helpommalta? Selkiytyminen tietenkin lisää luottamusta ja avoimuutta, ja tekee läheisyyden kokemisen ja aidon yhteyden mahdollisemmaksi.

Synnynnäinen kykymme samaistua ja ottaa osaa toisten ihmisten kokemuksiin pohjautuu heidän hermostostaan saamaamme tartuntaan. Keskeistä on, miten voimme estää tuon tartunnan, jotta emme toistuvasti joutuisi jonkun toisen hermojärjestelmän vangeiksi.” – Daniel N. Stern (2002)

 

IMG_0941-001.JPG

Uskomuksia, joille on tieteellinen perusta


 Hyvä tulee hyvän luo

Kyky suhtautua asioihin myönteisesti suojaa aivoja stressiltä merkittävästi. Noin puolet tästä taipumuksesta on geeneistä peräisin. Lapsuudessa huonoa kohtelua kokeneet ovat alttiimpia sairastumaan sydäninfarktiin ja aivohalvaukseen, varsinkin naispuoliset ihmiset. Kaltoinkohtelulla on yhteys immuunipuolustukseen, pitkään jatkuessa se voi aiheuttaa ns. hiljaisen tulehduksen elimistöön.

Tietty määrä vastoinkäymisiä harjoituttaa selviämään stressistä ja opettaa pääsemään siitä yli. Jos uhkaavia tilanteita on usein, aivojen mantelitumake, joka arvioi sosiaalisia signaaleja ja yhdistää mielen toiminnot ruumillisiin vasteisiin ja ne kytkeytyvät kulloinkin koettuihin tunteisiin, alkaa pelkistyä havainnoimaan enemmän pelkoa. Tässä tilassa kuormittava tapahtuma koetaan selvemmin ja muisto siitä jää vahvemmin mieleen. Aivot kuitenkin muovautuvat ympäristöön, ja ennakoivat aina tulevaa. Sisäinen ympäristö muuttuu hitaasti ulkoista vastaavaksi, ja aivot menettävät joustavuuttaan mukautua stressittömään tilaan. Ihminen herkistyy kuormitukselle.

Ihmiselle joka on kokenut vastoinkäymisiä, saattaa tapahtua enemmän vastoinkäymisiä. Hän tulkitsee tilanteita helpommin uhkaaviksi, ja herkistyy tunnistamaan vaaraa. Tämä on mielen keino selvitä; ensisijaisesti pysytään hengissä. On tarkoituksenmukaista että pitkittyneessä stressissä palkitsemisjärjestelmä vaimenee, eli mielihyvää, nautintoa ja iloa koetaan vähemmän samoista asioista kuin ennen, ruokakaaan ei maistu. Keho asettuu lepotilaan siihen asti kunnes uhka väistyy. Silloin kun ”mikään ei tunnu miltään” aivot ovat keskittäneet olemassa olevat voimavarat olennaiseen eli elämän jatkumiseen.

Flunssa iskee, kun viikonloppu tulee tai loma alkaa

Kun työviikko alkaa, hetkellinen kuormittuminen aktivoi immuunipuolustuksen ja valkosolujen toiminta tehostuu. Ihminen jaksaa paremmin ja terveempänä. Kun paine hellittää, vastustuskyky heikkenee. Kipeä olo perjantaina kertoo siitä että elimistö toimii tarkoituksenmukaisesti.

Paha mieli menee vierailulle vatsaan” -lapsen suusta

Psykosomaattiset ilmiöt ovat molekyylien kolinaan kätketty sinfonia.” (JK) Vastustuskyky on kudostasolle paikallistunutta aivojen toimintaa, kuin kuudes aisti. Se miten voi, muokkaa terveyttä. Tunteiden säätelyjärjestelmä toimii stressinsäätelyjärjestelmän varassa; keskushermosto säätelee kuormittumista ulottuen solutasolle asti. Fyysisillä oireilla ja masennuksella on selkeä yhteys. Masennus on itsenäinen riskitekijä sydänsairauksille. Myös epäoikeudenmukaisuuden kokeminen pitkällä aikavälillä lisää sydän-ja verisuonitautien ja ylipainoisuuden riskiä.

Aika kultaa muistot

Kuormittavilla ja traumatisoineillakin muistoilla on taipumus haalistua ajan myötä kun ikää tulee lisää. Tapahtumien kuormittavuus heikkenee. ”Nuoruus oli kultainen”.

Ihmisen keho on luotu niin että se pyrkii kaiken aikaa tasapainoon. Sinnikyys ja joustavuus on ihmiselle tyypillisempää kuin se ettei selviä ”häiriöstä”. Oman tilansa tunnistaminen on tärkeää, jotta ymmärtää itsestä huolehtimisen merkityksen. Omaan vastustuskykyyn voi vaikuttaa pyrkimällä välttämään, niin paljon kuin se on mahdollista, liikaa kuormittumista. Kaikkia huonoja uutisia ei tarvitse kuunnella eikä lukea, voi ottaa hälyääniin ja ristiriitoihin etäisyyttä, voi hakeutua itseä rauhoittaviin maisemiin, joissa oma tila vahvistuu -päivittäin voi tehdä valintoja huomioiden itseään. Sosiaalinen tuki, hellyys, hoiva, kosketus ja kosketukseen perustuvat hoitomuodot, ja sellaisten ihmisten seura, jotka kokee turvallisiksi, ehkäisevät ahdistusta ja palauttavat voimavaroja.

Satu Vaarula

Fysioterapeutti, Rosen-terapeutti

hyvinvoi.net

rosenterapeutit.fi

 

Valon voi sammuttaa, kipu näkee pimeässäkin

img_2991-002

Kuka päättää mihin tuuli kääntyy, kuka kutsuu veden pisaroiksi?

Tiedätkö kohdan mistä aurinko nousee huomenna, erotatko pilvet toisistaan?

Osaat laskea veden vauhdin virrassa ja sammuneiden tähtien iän, mutta ihmistä et voi koskaan selittää loppuun.

Tämä kipu, ja nämä kaikki pistot ja piikit, kouristukset ja paino kehossani ovat olleet kuin kynnet linnulla, joka taas yllättäen hypähtää viereeni, vaikka haluaisin vihdoin itse jo levätä oksalla joka kantaa.

Kun menee syvälle kipuun, menee sinne yksin. Silittäminenkin voi tuntua epämiellyttävältä ärsykkeeltä, lisäaistimukselta jota ei enää siedä. Kun kipu ylittää kahdeksan, energiatasoni nousee, ja energia kääntyy sisäänpäin. Siinä kohdassa minä ainakin itken. Jollain lailla se on niin paljon -kuin se rikkoisi minussa jotakin. Purskahdan itkuun ja se näkyy,  ja se tekee  hauraasta minusta haavoittuvan koska altistan itseni näkyväksi muille.

Kun kerron kivustani muille teen heistä kanssakulkijoita. He reagoivat siihen sen mukaan, missä kohtaa ovat itsetuntemustaan -torjuen, nauraen, tulemalla kohti -sopivasti tai ilman rajoja. Minun vointini vaikuttaa heidän vointiinsa.

Mistä voi tietää milloin ihminen paranee, ja mikä hänet parantaa?

Kun kipu helpottaa, se luiskahtaa kuin liukas peitto nukkujan yltä. Sitä ei vaan huomaa enää, ja siihen havahtuu. Välillä tulee helpotus, ja suuri lohdutus, yhtäkkisenä melkein liian iso, kuin auringonsäde joka osuu silmään. Väistän lohdutusta jota en osaakaan heti ottaa vastaan.

 

Korkean CRPn huomioita

Olen tässä ikkunapaikalla, reväistynä irti maailmastani. En hae maitoa kaupasta, en maksa laskuja, en vastaa puheluihin, en tyhjennä tiskikonetta enkä täytä vatsaani.

Silti, olen juuri nyt maailmani ytimessä. Katson ikkunasta maisemaa joka ei muutu vaikka joku lakkaa hengittämästä, vaikka joku toinen alkaa käsittämään kuinka kiitollinen hengenvedostakin saa olla.

Kyljeltä toiselle on lyhyt matka, mutta siinä mitataan sitkeyden pituus.

Nyt on pyhän yhdentekevää, ovatko lakanani  suoraan viikattuina kaapissani. En näe niitä, ja jos minua ei enää tämän jälkeen nähtäisi, ymmärrettäisi kyllä että osaan, ponnisteltuani sängyn pohjalla, arvostaa oikeaa järjestystä; itse elämä on tärkein.

Aika tuntuu menettävän tavanomaisen kulkunsa. Paradoksaalisella tavalla tavoitan lapsuuden poutapäivien auringon pitkän ketjun jolloin hetket saumattomasti seuraavat toisiaan ilman huolen mutkaa, soljuva etenevä olotila jossa mikään ei erityisemmin tartu eikä pysäytä. Minua kannatellaan huolehtimalla, saan apua pyytämällä, hoitajat oppivat ennakoimaan eivätkä kyseenalaista. Minua kunnioitetaan, minulle ei välity se kiire ja paine jonka vallassa osasto väki toimii.

Osaston rutiinit kuljettavat päivää eteenpäin. Valkoiseen pukeutuneena he perustelevat kaiken tarpeellisuuden heti aamusta, ja uskon. Aamulla kuudelta lämpö korvasta, verikokeet seitsemältä, (vitsailen ovatko Draculan liittolaisia Transsylvaniasta, hoitaja nauraa hiukan unisena) ehdin jo sanomaan sosiaaliturvatunnukseni ennenkuin kysytään. Pisto ei enää satu, alan tottua, paitsi sellaisissa kohdissa mihin on muodostunut arpea. Haluan olla katsomatta yhtäkään neulaa, etäännytän itseni niistä, enkä halua nähdä vertani; se kuuluisi sisälleni. Aamupala, tai kateus siitä että naapuri saa syödä, kahdeksalta. Saattaa se maistuakin. Ohrapuurokaan ei viikkoa pidempään yhteenmenoon. Tippaletku ja kanyyli kulkee jo itsestään mukana, nukkuessakaan ne eivät häiritse. Suihkuun sitten jos jaksaa ja iho ei ole vielä liian kuiva, ilmastoinnin takia kurkku ainakin. Taivaalliselta tuntuu jos joku rasvaa jalkani joihin en ylety, hoitajilta en sitä pyydä, vierailta kyllä.

Lääkärinkierto ennen yhtätoista, koskaan ei tiedä mitä sanotaan, ja se mitä sanotaan saattaa jäädä toteutumatta. Yritän olla rationaalinen ja selkeä. Lääkärit suhtautuvat minuun vakavan tunnollisesti, se on liikuttavaa. He haluavat auttaa, itsensäkin takia. Heidän tehtävänsä on pelastaa henkiä. He seuraavat tiedon ja taidon kautta päämääristä tärkeintä, elämän säilymistä.

Toimepiteet herättävät joissakin näennäistä kateutta -”Tuolta otetaan verikoe mutta minulta ei”, ”Tuolle lääkäri tuli juttelemaan mutta minulle ei”. Haluanko minäkin ”kaiken” että välttyisin tuntemasta pelkoa merkityksettömyydestäni, etten kokisi olevani sivuutettu oireineni?

Siirtymäkohdat ovat haastavia. Kun menen ambulanssiin, kun puen päälleni ”aistikkaan” potilaspyjaman, tuleeko minusta sairas ihminen vai olenko ihminen jolla on sairaus? Minä en muutu toiseksi vaikka roolini muuttuu ihmisestä potilaaksi. Olen edelleen sama, vaikka potilaan asemassa.

Kun menen leikkaukseen, olen kaikkien toimien kohde ja keskipiste. Kaikki ovat sitä varten ja ottavat tosissaan minkä olen tuonut esille, ja lääketiede vahvistanut. En ole enää epävarma oletko tärkeä, ja viivakoodin vierestä voin tarkistaa kuka olen.

En ole ahdistunut, olen hyvin tietoinen.

Kun päätös leikkauksesta kerrotaan, alkaa tiivis valmistelu. Tiedän että tapahtuma on oikea ja välttämätön. Jännitys mielessä nousee, uteliaisuuskin. Ja pieni avuton pelko, joka on ollut siinä vieressä, kulkee lävitseni ja suostun siihen. Painesukat ovat huvittavat, avopaidassa olen hassulla tavallla naisellinen. Hoitaja on määrätietoinen. Nyt mennään. Ja silti; menen yksin, kuin rajalle. Tiedän etten voi ottaa seinästä kiinni ja jarruttaa. Tietoisesti valitsen irrottamisen. Joku muu tietää minusta enemmän.

Leikkauspöytä on kapea, käteni on letkuissa. Hoitajat ovat lempeitä. Joku muu pitää kehoni elossa. Kosketetaan steriilisti. Anestesialääkärille sanon ”Morjens”, kun läpinäkyvä maski keltaisilla reunoilla näkyy tulevan pääni yläpuolelta, hän naurahtaa. En sukella veteen, vaan uneeen. Se vie minut vastustamattomasti mukanaan. Minun ei tarvitse pitää mistään kiinni. Tämä ei ole huviajelu jossa junan pitää pysyä radallaan. Silti tässä on jotain hassua. Luovutan ja leijun pois tietoisuudesta.

Herään, pahoinvointi on valtava, ja kurkkuun sattuu. Tunnen olevani ahtaassa loukussa, sullottuna paketiksi. Sanon että haluan pois täältä. ”Voit liikuttaa itseäsi” hoitaja sanoo. Puhjennut umpisuoli ja infektoitunut vastaontelo. Pelästyn, sehän on vaarallista. Turtumus, ja avuttomuus.

Kipeitä päiviä osastolla. Aloitan alusta, käännän kylkeä varovasti, taivutan hiukan eteen, 30 senttiä muovista putkea vatsaontelossa ei myötäile. Olen kömpelö, vaivalloinen ja minuun sattuu koko ajan. Olen hauras, ja menettänyt kehoni sellaisena kuin se on ollut. Olen hallinnut ja määritellyt sitä tahtoni mukaan. Sairaus vie käsitykseni kehostani toiseen todellisuuteen, jossa on toisenlaiset normit. Jaan ne muiden potilaiden kanssa. Jaan kaikki äänet, ja kaiken mitä sanotaan ääneen. Kun vatsa alkaa viikon päästä toimia, olen kuin voittaja.

 

Elämän sylissä

Tunnen riemua ja kuplimista. Olen hullaantunut. Pääsen sairaalasta ulos 22 osastopäivän jälkeen. Ulko-ovelta kaksi metriä invataksiin hengitän raikasta kylmää ulkoilmaa. Ihan kuin ensimmäistä kertaa! Halusin kotiin, vaikka se vähän pelottikin, osastolla oli turvallista.

En ole ihastellut luontoa moneen viikkoon, en hengittänyt raikasta ilmaa. En ole nähnyt auringon timantteja oksissa, en tassun jälkeä lumessa, en lintuparvea puussa. Olen mennyt läpi pelottavan, ahtaan tumman olemisen. Yksin, koska kivun läpi kulkee vain yksin. Joku voi olla mukana ja kokea jotain mitä tunnen. 

Minua on kannatellut kaikki hyvä, minkä muistan.

Pysyn pystyssä vaikka kaadun, putoan mutten mene rikki.

En voi jäädä tähän. Kun kipu tulee menen sen läpi.

Menen rikki mutta kaikki minussa pysyy tallessa, minä horjun mutta olen onnekas kun voin aistia sen. Minusta tulee pieni ja hiljaa kuiskaava.

Ajattelen niitä jotka jäävät osastolle. Muistan heidät vielä myöhemminkin, ehkä aina. Me jätämme toisiimme jäljen. Me toivomme toisillemme luonnostamme hyvää paljon, ja kärsimystä vain niin vähän kuin jaksaa. Muistamme tärkeät hetket, emme päiviä. Unohdamme ja jaksamme. Jokainen eletty elämä on kokonainen, vaikka se jäisi kesken.

 

Mikä minusta tulee  pienenä?

Tämä kipu kesyttää minut. Välillä mieleni vain ryömii.

Kumarran elämää kohti.

Joskus voi olla niin kipeä että hengittämisestä tulee rukous.

Anna minun elää, sisään ja ulos.

Pitelen tippaletkua kuin rukousnauhaa.

Jokin minussa tässä kivussa pitää kiinni tyyneydestä. Minussa on se hauras tieto, että kestän, ja se riittää.

En enää palaa entiselleni. Haurauden kokemus jää osaksi minua, vaikka voima on se mikä minussa kulkee edellä.

Vaivalloinen tie pimeässä. Välillä raotan silmiäni. Yllättäen kipu tulee, se ei varoita. Voimani on siinä että jatkan, koska vain elossa tuntee kipua. Koen vaivaa koska elän.  

 

Me kohtaamme todellisesti vasta kun uskallamme olla paljaita

Ihmiset jotka eivät tunnista omaa avuttomuuttaan pelkäävät tutustua kipuuni, avautua haavoittumiselle, tulla osalliseksi kärsimyksestä.

Elämä vielä tulee antamaan siihen tilaisuuden.

Sitten he lakkaavat neuvomasta. Luopuvat liiasta reippaudesta, vakavoituvat, ja saavat siten tilaa myös ironialle.

Pystyt katsomaan kärsimystä suoraa kohti kun lakkaat toimimasta, sivuun katsomasta ja omasta tarpeestasi hallita kaikki. Luovut illuusiosta.

Elämä kuljettaa tietään. Suostumalla siihen tie näyttäytyy sujuvampana, ja ilmaisee tietonsa.

Kun tapaat sairaan ihmisen, olet häntä varten. Hän ei ole sinun vaivojasi varten. Aitoa kuuntelemista ei ole se että vaihtaa puheenaiheen omiin vaivoihin. Aitoa kohtaamista on ottaa vastaan toisen tunne, antaa sille tilansa, ja uskoa toinen todeksi.

Sinun vuorosi tulee kyllä, kun hän on vuorostaan tarpeeksi vahva kannattelemaan.

En usko jaksavani kärsimystä, jota en ole kokenut.

Kun elän siinä, huomaan voimia joista en tiennyt.

Ne tulevat esiin vain vaikemmissa hetkissä.

Luota.

Katso minua silmiin. Älä väistä. Minä elän juuri tätä hetkeä, nämä ovat minun tunteitani. Sinulla on omasi. Tule minua vastaan.

Lempeys odottaa siellä perillä, jakamisen ja näkemisen synnyttämän lohtu.

Minä pidän kiinni kaikesta kevyellä otteella.

Elämä pitää minusta kiinni vahvasti.

Todellista vapautta on tajuta ettei mitään eikä ketään voi ottaa mukaan.

Edes elämäänsä.

P1284556-001.JPG

Meidän sotamme

11058620_752001408254616_3540510049737603989_n-001.jpg

Menneisyys ei ole vain mennyttä vaan tässä hetkessäkin läsnä. Tätä hetkeä voi ymmärtää menneen kautta. Ei vain tietäminen, vaan myös ymmärtäminen, kasvattaa puita jonka oksilla tulevaisuuden linnut uskaltavat tunnustella ääniään. Eletyn todellisuuden kohtaaminen on se kannatteleva ilmanala, joka levittää siipemme luottamaan tulevaan.

Aikakaudet eivät vain seuraa toisiaan siirtäen edellistä pois vaikuttamasta, vaan ajassa esiin nousevat piirteet muodostuvat aiemmista. Veteen putoava pisara muodostaa renkaat suhteessa toisiinsa, ei katkonaisina.

Samoin myös me ihmiset kertaannumme toisissamme. Meitä ennen eläneet näkyvät meissä taustaan piirtyvinä ääriviivoina. Emme ole vain itsenäisiä luotuja, vaan hahmomme muotoutuu ja tulee ymmärretyksi aiempaa vasten.

Sielumme, jo ennen syntymäämme, on kuin vierashuone, jonne jokainen kävijä on käynyt jättämässä ohimenevän tai pysyvän jälkensä, hienovaraisemman tai voimakkaamman. Se, mikä on ollut olennaisesti läsnä, tai olennaisesti ei ole voinut olla läsnä, saattaa olla määräävintä.

Pieninä alkuina saatamme jo geneeneissämme kantaa aiempia traumoja. Silti sisäsyntyisesti tunnemme myötätuntoa toista ihmisolentoa kohtaan, ja luotamme ihmiseen, elämään, eläimiin ja siihen että meitä kannatellaan.

Opimme ehkä jo hyvin varhain, kuin peilistä katsoen, millaisia meidän tulee olla. Alamme kasvaa ”sopiviksi”. Sopeutuessamme etäännymme alkuperäisestä elämänvoimasta joka kantaa valoa, haluaa jokaiselle vastaantulevalle ojentaa kukan, koskettaa lempeästi, hypätä lätäkköön, ja kengänkärjellä kuunnella sitä ensimmäisen talven jään ritinää. Meissä on jotain hyvin alkuvoimaista, aitoa ja alkuperäistä joka tahtoo säilyä ja joka meissä vastustaa teennäisyyttä ja vaivaantumista. Kun vaimennamme voimaamme, sopeudumme kuin täyteläinen ruusu jonka terälehdet sadepisara kerrallaan ohentaa värittömiksi.

Suuri kauha, joka yhteiskuntaamme edelleen hämmentää, on nimeltään sotatrauma. Haemmeko jatkuvilla uudistuksilla ja muutoksilla tiedostamattomana pysyvään konfliktiin ratkaisua? Näennäisesti yritämme löytää parannusta kollektiiviseen haavaan?

Turvattomuus, kauhu ja sodan mielettömyys, jota ei ole pystytty käsittelemään -trauma joka on saatu väistymään sivuun ahkeruuden, kovan työn ja jälleenrakentamisen tieltä, on edelleen ratkaisemattomana yhteiskunnassamme. En usko että tunnistamattoman vihan energia häviää minnekään, vaan ennemmin muuttaa muotoaan sekä sisarusten eri roolien myötä että toiselta sukupolvelta kolmannelle.

Idealismi ja toisilla sodan ihannointi oli se mikä sai nuoren miehen ja naisen kirkasotsaisesti liittymään joukkoihin. Koti, uskonto ja isänmaa olivat pyhiä, mutta mielenrauha piti uhrata ja valita pahuus puolustaakseen sitä arvokasta mikä kulki perintönä suvuissa. Toisen ihmisen tappaminen sodassa ei ole luonnollista vaikka se olisi kuinka perusteltua, se ei sovi kenellekään. Sotilaan mieleen syntyy sovittamaton ristiriita kun hän suojellakseen omaa maataan ja elämäänsä äidin tai morsiamen kuva rintataskussa surmaa toisen, tuntevan ihmisen, jolla myös olisi oikeus tulevaisuuteen.

Epänormaaleissa oloissa syntyneitä normaaleja reaktioita sotilaissa ei osattu ymmärtää. Posttraumareaktiot käsitteellistettiin vasta Vietnamin sodan jälkeen. Mieleltään järkkynyt sotilas ei rintamalla saanut ymmärrystä, kotona veteraanin mielivaltainen ja äärimmäinenkin acting out oli ilmiö johon totuteltiin. Oli pakko, ja oltiin neuvottomia.

Television ohjelmatarjonta palvelee häpeän kierrätystä, lapset kertovat vinkeinä perheensisäisiä totuuksia vanhemmistaan, ja ohjelman mainoksessa sitä kutsutaan hulvattomaksi häpeäksi. Laihdutusohjelmissa ylipainoinen asetetaan tukalaan tilanteeseen julkisella arvostelulla.

Tällaiseen syyllistämiseen me olemme kasvaneet. Emme kyseenalaista mitä vastaanotamme myöskään, jos kasvatamme lapsemme pitämään väkivaltaa viihteenä.

Viha asenteena tai reaktiona lisää itseään. Emme voi hyvin jos käyttäydymme väkivaltaisesti.

Viha, joka seuraa luonnollisesti esimerkiksi rajojamme rikottaessa, saa meidät provosoitumaan ja näin tekee meistä osallisia toisen vihaisuuteen, koska meillä tiedostamattomassa on siihen yliherkkä kosketuspinta. Häpeän ja vihan tunteen kierrättäminen, uhan ja vaaran tunteen nostattaminen mediassa tai arkisessa keskustelussa, ei kuitenkaan auta ketään eikä rakenna mitään. Helpotus on väliaikainen kun neuroottinen energia tulee sidotuksi hetkellisesti. Alkuperäistä traumaan ja sen seurauksiin liittyvää haavoittuneisuutta se ei paranna.

Idealismin ihannoinnin aikakautena -kun olemme vain hyviä ja tahrattomia- voi käydä niin että viha on saatava kohdistettua vielä etäämmälle itsestä -vaikka Amerikan presidenttiin. Kuinka ”hyvältä” tuntuukaan osallistua yhteiseen impulssiin; joku toinen on tyhmä ja hullu. Kun itselleen yrittää rakentaa menestyvää imagoa egon ollessa se joka ohjaa mieltä, pahaa ei ole, ei ainakaan minussa, vaan se siirretään johonkin toiseen, ihmisryhmään tai siihen koulussa tai työpaikalla joukkovoimalla kiusattuun. Ainahan meillä on ollut ne kylähullut ja pikkurikolliset, jotka palvelevat yhteisöä taakankantajina. Kyky pahaan, ja hyvään, on meissä, ja myös kykyä muutokseen.

On ymmärrettävää että maahanmuuttajia kohtaan tunnetaan vihaa, vaikka sen seuraukset eivät olekaan hyväksyttäviä. Täyttymättömässä läheisyyden kokemisen sekä aitona ja totena näkymisen tarpeessa elämme monet. Olemme ikäänkuin jo joutuneet antamaan itsestämme liikaa, tavoitamme pettymyksemme, muttemme voi hyväksyä tätä todellisuutta ja odotamme että velka maksettaisiin jonain päivänä takaisin. Maahanmuuttajat voidaan kokea valloittajiksi -meiltä viedään, taas!

Tosiasiassa voimme vain itse hyvittää itsellemme emotionaalisen velan vapautumalla todellisiin autenttisiin tunteisiin ja sitä kautta eheyttävään suruun, joka osaaa nähdä kauneudenkin.

Vaille jäämisen kokemusta on helppo ymmärtää kun katsoo lapsia sota-ajan jälkeisissä kuvissa; aurinkoisten hymyjen taakse on saatu piilotettua villi elämänhalu, viattomat kepposet tai kiukuttelu ovat saaneet kireän isän hermostumaan, tai vain pelkkä luonnollinen tarvitsevuus tai samaan ikään kasvaminen kuin itse oli rintamalle lähtiessä, on saanut isän tuntemaan syyllisyyttä. Hän ei pysty tavoittamaan hyvää ja herkkää itseään, eikä olemaan rakastava, rauhallinen isä. Hän saattaa olla roolinsa vanki; riehuva kotityranni ei itsellekään uskottavasti voi kääntää lempeää puoltaan yhtäkkiä näkyville. Rakkaus jota ottaisi vastaan tai osoittaisi, saattaisi nostaa liian pakahduttavan surun pintaan kaikesta siitä minkä kipeästi aavistaa menettäneensä, nuoren miehen seesteinen mielerauhan tummensi raadollinen tietoisuus pahuudesta.

 

Isä

kyyneleet jotka nielit

kyyneleet jotka pysähtyivät nuoren sotilaan kasvoilla

kuivuivat ajallaan.

Sinun itkusi ei jäänyt kesken, se jatkuu minussa

Minun kyyneleeni sekoittuvat kaikkien niiden kyyneliin

joiden isät lähtivät puolustamaan rauhaa

rauhaa, lohtua ja lempeyttä, joiden varassa toteudumme ihmisinä.

Kyyneleet kuin meri, joka pesee meidät viattomiksi.

 

Satu Vaarula, rintamamiehen tytär

http://www.hyvinvoi.net