Valon voi sammuttaa, kipu näkee pimeässäkin

img_2991-002

Kuka päättää mihin tuuli kääntyy, kuka kutsuu veden pisaroiksi?

Tiedätkö kohdan mistä aurinko nousee huomenna, erotatko pilvet toisistaan?

Osaat laskea veden vauhdin virrassa ja sammuneiden tähtien iän, mutta ihmistä et voi koskaan selittää loppuun.

Tämä kipu, ja nämä kaikki pistot ja piikit, kouristukset ja paino kehossani ovat olleet kuin kynnet linnulla, joka taas yllättäen hypähtää viereeni, vaikka haluaisin vihdoin itse jo levätä oksalla joka kantaa.

Kun menee syvälle kipuun, menee sinne yksin. Silittäminenkin voi tuntua epämiellyttävältä ärsykkeeltä, lisäaistimukselta jota ei enää siedä. Kun kipu ylittää kahdeksan, energiatasoni nousee, ja energia kääntyy sisäänpäin. Siinä kohdassa minä ainakin itken. Jollain lailla se on niin paljon -kuin se rikkoisi minussa jotakin. Purskahdan itkuun ja se näkyy,  ja se tekee  hauraasta minusta haavoittuvan koska altistan itseni näkyväksi muille.

Kun kerron kivustani muille teen heistä kanssakulkijoita. He reagoivat siihen sen mukaan, missä kohtaa ovat itsetuntemustaan -torjuen, nauraen, tulemalla kohti -sopivasti tai ilman rajoja. Minun vointini vaikuttaa heidän vointiinsa.

Mistä voi tietää milloin ihminen paranee, ja mikä hänet parantaa?

Kun kipu helpottaa, se luiskahtaa kuin liukas peitto nukkujan yltä. Sitä ei vaan huomaa enää, ja siihen havahtuu. Välillä tulee helpotus, ja suuri lohdutus, yhtäkkisenä melkein liian iso, kuin auringonsäde joka osuu silmään. Väistän lohdutusta jota en osaakaan heti ottaa vastaan.

 

Korkean CRPn huomioita

Olen tässä ikkunapaikalla, reväistynä irti maailmastani. En hae maitoa kaupasta, en maksa laskuja, en vastaa puheluihin, en tyhjennä tiskikonetta enkä täytä vatsaani.

Silti, olen juuri nyt maailmani ytimessä. Katson ikkunasta maisemaa joka ei muutu vaikka joku lakkaa hengittämästä, vaikka joku toinen alkaa käsittämään kuinka kiitollinen hengenvedostakin saa olla.

Kyljeltä toiselle on lyhyt matka, mutta siinä mitataan sitkeyden pituus.

Nyt on pyhän yhdentekevää, ovatko lakanani  suoraan viikattuina kaapissani. En näe niitä, ja jos minua ei enää tämän jälkeen nähtäisi, ymmärrettäisi kyllä että osaan, ponnisteltuani sängyn pohjalla, arvostaa oikeaa järjestystä; itse elämä on tärkein.

Aika tuntuu menettävän tavanomaisen kulkunsa. Paradoksaalisella tavalla tavoitan lapsuuden poutapäivien auringon pitkän ketjun jolloin hetket saumattomasti seuraavat toisiaan ilman huolen mutkaa, soljuva etenevä olotila jossa mikään ei erityisemmin tartu eikä pysäytä. Minua kannatellaan huolehtimalla, saan apua pyytämällä, hoitajat oppivat ennakoimaan eivätkä kyseenalaista. Minua kunnioitetaan, minulle ei välity se kiire ja paine jonka vallassa osasto väki toimii.

Osaston rutiinit kuljettavat päivää eteenpäin. Valkoiseen pukeutuneena he perustelevat kaiken tarpeellisuuden heti aamusta, ja uskon. Aamulla kuudelta lämpö korvasta, verikokeet seitsemältä, (vitsailen ovatko Draculan liittolaisia Transsylvaniasta, hoitaja nauraa hiukan unisena) ehdin jo sanomaan sosiaaliturvatunnukseni ennenkuin kysytään. Pisto ei enää satu, alan tottua, paitsi sellaisissa kohdissa mihin on muodostunut arpea. Haluan olla katsomatta yhtäkään neulaa, etäännytän itseni niistä, enkä halua nähdä vertani; se kuuluisi sisälleni. Aamupala, tai kateus siitä että naapuri saa syödä, kahdeksalta. Saattaa se maistuakin. Ohrapuurokaan ei viikkoa pidempään yhteenmenoon. Tippaletku ja kanyyli kulkee jo itsestään mukana, nukkuessakaan ne eivät häiritse. Suihkuun sitten jos jaksaa ja iho ei ole vielä liian kuiva, ilmastoinnin takia kurkku ainakin. Taivaalliselta tuntuu jos joku rasvaa jalkani joihin en ylety, hoitajilta en sitä pyydä, vierailta kyllä.

Lääkärinkierto ennen yhtätoista, koskaan ei tiedä mitä sanotaan, ja se mitä sanotaan saattaa jäädä toteutumatta. Yritän olla rationaalinen ja selkeä. Lääkärit suhtautuvat minuun vakavan tunnollisesti, se on liikuttavaa. He haluavat auttaa, itsensäkin takia. Heidän tehtävänsä on pelastaa henkiä. He seuraavat tiedon ja taidon kautta päämääristä tärkeintä, elämän säilymistä.

Toimepiteet herättävät joissakin näennäistä kateutta -”Tuolta otetaan verikoe mutta minulta ei”, ”Tuolle lääkäri tuli juttelemaan mutta minulle ei”. Haluanko minäkin ”kaiken” että välttyisin tuntemasta pelkoa merkityksettömyydestäni, etten kokisi olevani sivuutettu oireineni?

Siirtymäkohdat ovat haastavia. Kun menen ambulanssiin, kun puen päälleni ”aistikkaan” potilaspyjaman, tuleeko minusta sairas ihminen vai olenko ihminen jolla on sairaus? Minä en muutu toiseksi vaikka roolini muuttuu ihmisestä potilaaksi. Olen edelleen sama, vaikka potilaan asemassa.

Kun menen leikkaukseen, olen kaikkien toimien kohde ja keskipiste. Kaikki ovat sitä varten ja ottavat tosissaan minkä olen tuonut esille, ja lääketiede vahvistanut. En ole enää epävarma oletko tärkeä, ja viivakoodin vierestä voin tarkistaa kuka olen.

En ole ahdistunut, olen hyvin tietoinen.

Kun päätös leikkauksesta kerrotaan, alkaa tiivis valmistelu. Tiedän että tapahtuma on oikea ja välttämätön. Jännitys mielessä nousee, uteliaisuuskin. Ja pieni avuton pelko, joka on ollut siinä vieressä, kulkee lävitseni ja suostun siihen. Painesukat ovat huvittavat, avopaidassa olen hassulla tavallla naisellinen. Hoitaja on määrätietoinen. Nyt mennään. Ja silti; menen yksin, kuin rajalle. Tiedän etten voi ottaa seinästä kiinni ja jarruttaa. Tietoisesti valitsen irrottamisen. Joku muu tietää minusta enemmän.

Leikkauspöytä on kapea, käteni on letkuissa. Hoitajat ovat lempeitä. Joku muu pitää kehoni elossa. Kosketetaan steriilisti. Anestesialääkärille sanon ”Morjens”, kun läpinäkyvä maski keltaisilla reunoilla näkyy tulevan pääni yläpuolelta, hän naurahtaa. En sukella veteen, vaan uneeen. Se vie minut vastustamattomasti mukanaan. Minun ei tarvitse pitää mistään kiinni. Tämä ei ole huviajelu jossa junan pitää pysyä radallaan. Silti tässä on jotain hassua. Luovutan ja leijun pois tietoisuudesta.

Herään, pahoinvointi on valtava, ja kurkkuun sattuu. Tunnen olevani ahtaassa loukussa, sullottuna paketiksi. Sanon että haluan pois täältä. ”Voit liikuttaa itseäsi” hoitaja sanoo. Puhjennut umpisuoli ja infektoitunut vastaontelo. Pelästyn, sehän on vaarallista. Turtumus, ja avuttomuus.

Kipeitä päiviä osastolla. Aloitan alusta, käännän kylkeä varovasti, taivutan hiukan eteen, 30 senttiä muovista putkea vatsaontelossa ei myötäile. Olen kömpelö, vaivalloinen ja minuun sattuu koko ajan. Olen hauras, ja menettänyt kehoni sellaisena kuin se on ollut. Olen hallinnut ja määritellyt sitä tahtoni mukaan. Sairaus vie käsitykseni kehostani toiseen todellisuuteen, jossa on toisenlaiset normit. Jaan ne muiden potilaiden kanssa. Jaan kaikki äänet, ja kaiken mitä sanotaan ääneen. Kun vatsa alkaa viikon päästä toimia, olen kuin voittaja.

 

Elämän sylissä

Tunnen riemua ja kuplimista. Olen hullaantunut. Pääsen sairaalasta ulos 22 osastopäivän jälkeen. Ulko-ovelta kaksi metriä invataksiin hengitän raikasta kylmää ulkoilmaa. Ihan kuin ensimmäistä kertaa! Halusin kotiin, vaikka se vähän pelottikin, osastolla oli turvallista.

En ole ihastellut luontoa moneen viikkoon, en hengittänyt raikasta ilmaa. En ole nähnyt auringon timantteja oksissa, en tassun jälkeä lumessa, en lintuparvea puussa. Olen mennyt läpi pelottavan, ahtaan tumman olemisen. Yksin, koska kivun läpi kulkee vain yksin. Joku voi olla mukana ja kokea jotain mitä tunnen. 

Minua on kannatellut kaikki hyvä, minkä muistan.

Pysyn pystyssä vaikka kaadun, putoan mutten mene rikki.

En voi jäädä tähän. Kun kipu tulee menen sen läpi.

Menen rikki mutta kaikki minussa pysyy tallessa, minä horjun mutta olen onnekas kun voin aistia sen. Minusta tulee pieni ja hiljaa kuiskaava.

Ajattelen niitä jotka jäävät osastolle. Muistan heidät vielä myöhemminkin, ehkä aina. Me jätämme toisiimme jäljen. Me toivomme toisillemme luonnostamme hyvää paljon, ja kärsimystä vain niin vähän kuin jaksaa. Muistamme tärkeät hetket, emme päiviä. Unohdamme ja jaksamme. Jokainen eletty elämä on kokonainen, vaikka se jäisi kesken.

 

Mikä minusta tulee  pienenä?

Tämä kipu kesyttää minut. Välillä mieleni vain ryömii.

Kumarran elämää kohti.

Joskus voi olla niin kipeä että hengittämisestä tulee rukous.

Anna minun elää, sisään ja ulos.

Pitelen tippaletkua kuin rukousnauhaa.

Jokin minussa tässä kivussa pitää kiinni tyyneydestä. Minussa on se hauras tieto, että kestän, ja se riittää.

En enää palaa entiselleni. Haurauden kokemus jää osaksi minua, vaikka voima on se mikä minussa kulkee edellä.

Vaivalloinen tie pimeässä. Välillä raotan silmiäni. Yllättäen kipu tulee, se ei varoita. Voimani on siinä että jatkan, koska vain elossa tuntee kipua. Koen vaivaa koska elän.  

 

Me kohtaamme todellisesti vasta kun uskallamme olla paljaita

Ihmiset jotka eivät tunnista omaa avuttomuuttaan pelkäävät tutustua kipuuni, avautua haavoittumiselle, tulla osalliseksi kärsimyksestä.

Elämä vielä tulee antamaan siihen tilaisuuden.

Sitten he lakkaavat neuvomasta. Luopuvat liiasta reippaudesta, vakavoituvat, ja saavat siten tilaa myös ironialle.

Pystyt katsomaan kärsimystä suoraa kohti kun lakkaat toimimasta, sivuun katsomasta ja omasta tarpeestasi hallita kaikki. Luovut illuusiosta.

Elämä kuljettaa tietään. Suostumalla siihen tie näyttäytyy sujuvampana, ja ilmaisee tietonsa.

Kun tapaat sairaan ihmisen, olet häntä varten. Hän ei ole sinun vaivojasi varten. Aitoa kuuntelemista ei ole se että vaihtaa puheenaiheen omiin vaivoihin. Aitoa kohtaamista on ottaa vastaan toisen tunne, antaa sille tilansa, ja uskoa toinen todeksi.

Sinun vuorosi tulee kyllä, kun hän on vuorostaan tarpeeksi vahva kannattelemaan.

En usko jaksavani kärsimystä, jota en ole kokenut.

Kun elän siinä, huomaan voimia joista en tiennyt.

Ne tulevat esiin vain vaikemmissa hetkissä.

Luota.

Katso minua silmiin. Älä väistä. Minä elän juuri tätä hetkeä, nämä ovat minun tunteitani. Sinulla on omasi. Tule minua vastaan.

Lempeys odottaa siellä perillä, jakamisen ja näkemisen synnyttämän lohtu.

Minä pidän kiinni kaikesta kevyellä otteella.

Elämä pitää minusta kiinni vahvasti.

Todellista vapautta on tajuta ettei mitään eikä ketään voi ottaa mukaan.

Edes elämäänsä.

P1284556-001.JPG

Mainokset

Meidän sotamme

11058620_752001408254616_3540510049737603989_n-001.jpg

Menneisyys ei ole vain mennyttä vaan tässä hetkessäkin läsnä. Tätä hetkeä voi ymmärtää menneen kautta. Ei vain tietäminen, vaan myös ymmärtäminen, kasvattaa puita jonka oksilla tulevaisuuden linnut uskaltavat tunnustella ääniään. Eletyn todellisuuden kohtaaminen on se kannatteleva ilmanala, joka levittää siipemme luottamaan tulevaan.

Aikakaudet eivät vain seuraa toisiaan siirtäen edellistä pois vaikuttamasta, vaan ajassa esiin nousevat piirteet muodostuvat aiemmista. Veteen putoava pisara muodostaa renkaat suhteessa toisiinsa, ei katkonaisina.

Samoin myös me ihmiset kertaannumme toisissamme. Meitä ennen eläneet näkyvät meissä taustaan piirtyvinä ääriviivoina. Emme ole vain itsenäisiä luotuja, vaan hahmomme muotoutuu ja tulee ymmärretyksi aiempaa vasten.

Sielumme, jo ennen syntymäämme, on kuin vierashuone, jonne jokainen kävijä on käynyt jättämässä ohimenevän tai pysyvän jälkensä, hienovaraisemman tai voimakkaamman. Se, mikä on ollut olennaisesti läsnä, tai olennaisesti ei ole voinut olla läsnä, saattaa olla määräävintä.

Pieninä alkuina saatamme jo geneeneissämme kantaa aiempia traumoja. Silti sisäsyntyisesti tunnemme myötätuntoa toista ihmisolentoa kohtaan, ja luotamme ihmiseen, elämään, eläimiin ja siihen että meitä kannatellaan.

Opimme ehkä jo hyvin varhain, kuin peilistä katsoen, millaisia meidän tulee olla. Alamme kasvaa ”sopiviksi”. Sopeutuessamme etäännymme alkuperäisestä elämänvoimasta joka kantaa valoa, haluaa jokaiselle vastaantulevalle ojentaa kukan, koskettaa lempeästi, hypätä lätäkköön, ja kengänkärjellä kuunnella sitä ensimmäisen talven jään ritinää. Meissä on jotain hyvin alkuvoimaista, aitoa ja alkuperäistä joka tahtoo säilyä ja joka meissä vastustaa teennäisyyttä ja vaivaantumista. Kun vaimennamme voimaamme, sopeudumme kuin täyteläinen ruusu jonka terälehdet sadepisara kerrallaan ohentaa värittömiksi.

Suuri kauha, joka yhteiskuntaamme edelleen hämmentää, on nimeltään sotatrauma. Haemmeko jatkuvilla uudistuksilla ja muutoksilla tiedostamattomana pysyvään konfliktiin ratkaisua? Näennäisesti yritämme löytää parannusta kollektiiviseen haavaan?

Turvattomuus, kauhu ja sodan mielettömyys, jota ei ole pystytty käsittelemään -trauma joka on saatu väistymään sivuun ahkeruuden, kovan työn ja jälleenrakentamisen tieltä, on edelleen ratkaisemattomana yhteiskunnassamme. En usko että tunnistamattoman vihan energia häviää minnekään, vaan ennemmin muuttaa muotoaan sekä sisarusten eri roolien myötä että toiselta sukupolvelta kolmannelle.

Idealismi ja toisilla sodan ihannointi oli se mikä sai nuoren miehen ja naisen kirkasotsaisesti liittymään joukkoihin. Koti, uskonto ja isänmaa olivat pyhiä, mutta mielenrauha piti uhrata ja valita pahuus puolustaakseen sitä arvokasta mikä kulki perintönä suvuissa. Toisen ihmisen tappaminen sodassa ei ole luonnollista vaikka se olisi kuinka perusteltua, se ei sovi kenellekään. Sotilaan mieleen syntyy sovittamaton ristiriita kun hän suojellakseen omaa maataan ja elämäänsä äidin tai morsiamen kuva rintataskussa surmaa toisen, tuntevan ihmisen, jolla myös olisi oikeus tulevaisuuteen.

Epänormaaleissa oloissa syntyneitä normaaleja reaktioita sotilaissa ei osattu ymmärtää. Posttraumareaktiot käsitteellistettiin vasta Vietnamin sodan jälkeen. Mieleltään järkkynyt sotilas ei rintamalla saanut ymmärrystä, kotona veteraanin mielivaltainen ja äärimmäinenkin acting out oli ilmiö johon totuteltiin. Oli pakko, ja oltiin neuvottomia.

Television ohjelmatarjonta palvelee häpeän kierrätystä, lapset kertovat vinkeinä perheensisäisiä totuuksia vanhemmistaan, ja ohjelman mainoksessa sitä kutsutaan hulvattomaksi häpeäksi. Laihdutusohjelmissa ylipainoinen asetetaan tukalaan tilanteeseen julkisella arvostelulla.

Tällaiseen syyllistämiseen me olemme kasvaneet. Emme kyseenalaista mitä vastaanotamme myöskään, jos kasvatamme lapsemme pitämään väkivaltaa viihteenä.

Viha asenteena tai reaktiona lisää itseään. Emme voi hyvin jos käyttäydymme väkivaltaisesti.

Viha, joka seuraa luonnollisesti esimerkiksi rajojamme rikottaessa, saa meidät provosoitumaan ja näin tekee meistä osallisia toisen vihaisuuteen, koska meillä tiedostamattomassa on siihen yliherkkä kosketuspinta. Häpeän ja vihan tunteen kierrättäminen, uhan ja vaaran tunteen nostattaminen mediassa tai arkisessa keskustelussa, ei kuitenkaan auta ketään eikä rakenna mitään. Helpotus on väliaikainen kun neuroottinen energia tulee sidotuksi hetkellisesti. Alkuperäistä traumaan ja sen seurauksiin liittyvää haavoittuneisuutta se ei paranna.

Idealismin ihannoinnin aikakautena -kun olemme vain hyviä ja tahrattomia- voi käydä niin että viha on saatava kohdistettua vielä etäämmälle itsestä -vaikka Amerikan presidenttiin. Kuinka ”hyvältä” tuntuukaan osallistua yhteiseen impulssiin; joku toinen on tyhmä ja hullu. Kun itselleen yrittää rakentaa menestyvää imagoa egon ollessa se joka ohjaa mieltä, pahaa ei ole, ei ainakaan minussa, vaan se siirretään johonkin toiseen, ihmisryhmään tai siihen koulussa tai työpaikalla joukkovoimalla kiusattuun. Ainahan meillä on ollut ne kylähullut ja pikkurikolliset, jotka palvelevat yhteisöä taakankantajina. Kyky pahaan, ja hyvään, on meissä, ja myös kykyä muutokseen.

On ymmärrettävää että maahanmuuttajia kohtaan tunnetaan vihaa, vaikka sen seuraukset eivät olekaan hyväksyttäviä. Täyttymättömässä läheisyyden kokemisen sekä aitona ja totena näkymisen tarpeessa elämme monet. Olemme ikäänkuin jo joutuneet antamaan itsestämme liikaa, tavoitamme pettymyksemme, muttemme voi hyväksyä tätä todellisuutta ja odotamme että velka maksettaisiin jonain päivänä takaisin. Maahanmuuttajat voidaan kokea valloittajiksi -meiltä viedään, taas!

Tosiasiassa voimme vain itse hyvittää itsellemme emotionaalisen velan vapautumalla todellisiin autenttisiin tunteisiin ja sitä kautta eheyttävään suruun, joka osaaa nähdä kauneudenkin.

Vaille jäämisen kokemusta on helppo ymmärtää kun katsoo lapsia sota-ajan jälkeisissä kuvissa; aurinkoisten hymyjen taakse on saatu piilotettua villi elämänhalu, viattomat kepposet tai kiukuttelu ovat saaneet kireän isän hermostumaan, tai vain pelkkä luonnollinen tarvitsevuus tai samaan ikään kasvaminen kuin itse oli rintamalle lähtiessä, on saanut isän tuntemaan syyllisyyttä. Hän ei pysty tavoittamaan hyvää ja herkkää itseään, eikä olemaan rakastava, rauhallinen isä. Hän saattaa olla roolinsa vanki; riehuva kotityranni ei itsellekään uskottavasti voi kääntää lempeää puoltaan yhtäkkiä näkyville. Rakkaus jota ottaisi vastaan tai osoittaisi, saattaisi nostaa liian pakahduttavan surun pintaan kaikesta siitä minkä kipeästi aavistaa menettäneensä, nuoren miehen seesteinen mielerauhan tummensi raadollinen tietoisuus pahuudesta.

 

Isä

kyyneleet jotka nielit

kyyneleet jotka pysähtyivät nuoren sotilaan kasvoilla

kuivuivat ajallaan.

Sinun itkusi ei jäänyt kesken, se jatkuu minussa

Minun kyyneleeni sekoittuvat kaikkien niiden kyyneliin

joiden isät lähtivät puolustamaan rauhaa

rauhaa, lohtua ja lempeyttä, joiden varassa toteudumme ihmisinä.

Kyyneleet kuin meri, joka pesee meidät viattomiksi.

 

Satu Vaarula, rintamamiehen tytär

http://www.hyvinvoi.net

Askeliin kätketty merkitys

Olen tehnyt Haavoittunut enkeli -käsityötä vuosikausia.

Olen jättänyt sen usein sivuun, ja kaapin perällä se on ollut useamman vuoden koska en ole uskonut että saan siitä niin ilmeikkään kuin haluaisin.

Teen sitä tarkkaan, pisto kerrallaan ja alue kerrallaan, mutten saa pistoista täydellisen symmetrisiä, edes pohjan malli ei ole täydellinen.

Tuijotan pitkään eri kohtia enkä ymmärrä värisävyjen yhdistelmiä, enkä oikein usko niihin. Kiusallista on jos en saa onnistumaan kahdelle pojalle ja enkelille luonnollisia kasvonpiirteitä.

Nyt kun työ on valmis (kahdentoista vuoden jälkeen) eikä pistoakaan puutu, katson kauempaa pitkän ajan paneutumiseni tulosta.

Hyvä ihme, oivallan jotakin tärkeää!

Kaukaa katsoen kuva muodostaakin kokonaisuuden. Sävyt ovat kohdallaan, vaalea siellä missä on valoa enemmän, ja tummat sävyt jotka luovat syvyyden. Terävältä vaikuttavat voimakkaat värit tuovat kolmiulotteisuutta ja nostavat esiin vaaleiden ja kirkkaampien värien eri sävyt. Varjo nostaa esiin valoa.

Mikä onnistumisen tyytyväisyys, kaikki onkin kohdallaan. Huomaan sen vasta katsoessani etäämmältä.

Näinhän se on. Kun katsot taaksesi mennyttä elämääsi, nähdäksesi mistä olet tullut, katso sitä kauempaa.

Kun mittaat askeleitasi, älä arvioi itseäsi yksittäisten jälkiesi kautta -sovita kulkemasi koko elämäsi kirjoon, sinne mistä lähdit liikkeelle, ja niihin elämänpiireihin johon sisällyt, ja ymmärrä, että elämässä on kysymys suuremmasta kokonaisuudesta, jonka tarkoituksia ei nopeilla päätelmillä tavoita.

Älä soimaa itseäsi valinnoistasi. Olet tehnyt niitä kunkin hetken viisaudella. Et seiso paikallasi, vaan kypsyt ymmärryksesi mukana, kun suostut katsomaan totuudellisesti sitä mitä on. Älä jätä matkaa kesken, tee valintoja. Ponnista sen verran kun kulloinkin jaksat, ponnista, vaikka kuinka vähän, joskus ehkä vain ajatuksen verran.

Olet osa suurempaa kokonaisuutta, jossa merkityksesi toteutuu, vaikket näe sitä itse. Mikään ole sattumaa eikä täydellistä. Sinä ja askeleesi, sekä pimeässä ja kirkkaassa, luovat elämää. Olemme täällä toisiamme varten, jopa arjen enkelitkin tarvitsevat joskus muita.      

Satu Vaarula

http://www.hyvinvoi.net

  OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minun oikeuteni?

 

img_4210-001

Tällaisen listan löysin kirjoituspöytäni paperipinosta. Nopeasti ajateltuna tuntuu melkein nololta  -onko minulla oikeasti kaikkeen tähän oikeus? Tasapainon vuoksi voisi myös miettiä ”Minun velvollisuuksiani”.

Enhän vain jätä huomioimatta muita ottaessani oikeutettua tilaa itselleni. Entä kun toisen oikeudet ovat vastakkain omieni kanssa?                            Jaan tämän sinulle pohdittavaksi:

”Minulla on oikeus

1. Pyytää haluamaani

2. Vastata kieltävästi pyyntöihin ja vaatimuksiin, joita en voi täyttää

3. Minulla on oikeus ilmaista kaikkia -sekä myönteisiä että kielteisiä tunteitani

4. Minulla on oikeus muuttaa mieleni

5. Minulla on oikeus tehdä virheitä ja olla epätäydellinen

6. Minulla on oikeus toimia omien arvojeni ja moraalikäsitysteni mukaan

7. Minulla on oikeus sanoa ei kaikelle, mihin en koe olevani valmis, tai mikä tuntuu vaaralliselta tai loukkaa arvojani

8. Minulla on oikeus päättää omien asioitteni tärkeysjärjestyksestä

9. Minulla on oikeus olla vastaamatta muiden käytöksestä, teoista, tunteista tai ongelmista

10. Minulla on oikeus odottaa muilta rehellisyyttä

11. Minulla on oikeus suuttua rakastamalleni ihmiselle

12. Minulla on oikeus olla oma itseni

13. Minulla on oikeus pelätä ja sanoa, että minua pelottaa

14. Minulla on oikeus sanoa ”En tiedä”

15. Minulla on oikeus olla selittelemättä ja puolustelematta käytöstäni

16. Minulla on oikeus tehdä päätöksiä tunteitteni pohjalta

17. Minulla on oikeus kaivata omaa tilaa ja aikaa

18. Minulla on oikeus olla leikillinen ja kevytmielinen

19. Minulla on oikeus olla läheisiäni terveempi

20. Minulla on oikeus olla ympäristössä, jossa minua ei kohdella huonosti

21. Minulla on oikeus saada ystäviä ja viihtyä ihmisten seurassa

22. Minulla on oikeus muuttua ja kasvaa

23. Minulla on oikeus siihen että muut kunnioittavat tarpeitani ja toiveitani

24. Minulla on oikeus saada arvokasta ja kunnioittavaa kohtelua

25. Minulla on oikeus olla onnellinen”

Satu Vaarula, fysio- ja Rosen-terapeutti

hyvinvoi.net

 

”Kehosi on tiedostamaton mielesi” -Candace Pert-

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Mieli heijastuu kehoomme, ja kehon kautta voimme päästä kosketuksiin niiden mielen tilojemme kanssa jotka olemme joutuneet kieltämään, tukahduttamaan tai joiden suhteen olemme olleet välinpitämättömiä. Näin myös esim. meihin kohdistuneiden odotusten suhteen.

Perinteinen lääketiede perustuu mekanistiseen ihmiskuvaan, jonka mukaan keho ja mieli toimivat erikseen. Tämä asettaa rajat esim. stressiin liittyviin sairauksien, kuten migreenin, kroonisen väsymyksen tai ärtyneen suolen oireyhtymän, hoitoon. Lisäksi tietenkin  myös ulkoiset olosuhteet, kuten vuorovaikutussuhteet sekä tietoisuus ja tunteet, muuttavat potilaan tilaa.

Onnellisuus, ja tyytyväisyys, jopa kosketus, voivat lievittää vaikkapa infektioita ja sydänsairauksia.

Ihminen on dynaaminen, muuttuva perustuen mm.  kemiallisiin viestinviejiin, neuropeptideihin, jotka kehon nesteiden kautta kuljettavat tietoa aivoista, immuunijärjestelmästä ja hermosoluista mieleen. Näin esim. pelon tunne voidaan esittää sekä abstraktina tunteena että konkreettisesti hormoniadrenaliinimyrskynä.

Oireen tai sairauden tarkoitus on osoittaa muutos tasapainotilassa.

Aivot eivät tunnista eroa kuvitellun ja oikean uhan välillä, kuitenkin se mitä saattaisi tapahtua, muuttaa kemiallista tilaa. Jos tämä tila toistuu usein, kehon kemia muuttuu immuunijärjestelmän osalta; keho on stressitilassa, ja kyky vastustaa bakteereja ja viruksia, laskee.

Röntgenkuvat ovat osoittaneet, että on olemassa hitaan tai vähäisen luustonkasvun aikoja, jotka vastaavat lapsen kokemia yksinäisyyden tai eristyneisyyden kausia. Ilman rakkautta keho alkaa sulkea itseään.

Ohion yliopiston tutkimuksessa ruokavalion suhteesta sydänsairauksiin kaneille syötettiin ruokaa, jossa oli runsaasti kolesterolia. Yhtä ryhmää lukuunottamatta kanien valtimoissa todettiin tukkeutumia. Poikkeavassa ryhmässä hoitaja oli kiintynyt kaneihin,  piteli ja silitti niitä ennen ruokintaa.

On vaikeaa käsitellä sitä mikä on itsessä kätkettyä.

Yksi tapa tutkia on punnita rehellisesti mitä jokin sairaus vaikuttaa elämääsi, on kuvitella että joku tulee luokse äkillisen parannuskeinon kanssa; miten elämäsi muuttuisi jos yhtäkkiä voisit olla täysin terve ilman ongelmia? Mitä se herättäisi sinussa?

Sana oire, symptom, tarkoittaa kreikan kielessä: sym = yhdessä ja piptein = kaatua. Häiriötekijät ovat saattaneet olla olemassa kauan kunnes ne ”kaatuvat yhteen” ja saavat aikaan oireet.

Oireita edeltänyt tila antaa meille informaatiota siitä mitä on saattanut vaistota, mutta minkä on ohittanut.

”Oireet ovat sanoja jotka ovat jääneet loukkuun kehoon. ” Jaques Lacan

 

Kirjoittaja Satu Vaarula, fysio -ja Rosen-terapeutti, lähteenä kirja  Kehosi paljastaa mielesi, Deb Shapiro

Tutustu myös  sivustooni:      www.hyvinvoi.net

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Minun sotani

 

14264216_678168552359056_8091485393683558719_n

kulotus-paint-nimi

 

Aloin opiskella kehotietoisuutta 90-luvun lopulla ja eräässä tilanteessa tunsin alkavani voida pahoin. Minua huimasi samalla kun tunsin kovaa uupumusta kuunnellessani erään ihmisen puhetta, josta ei välittynyt ilmeiden tai tunteiden vaihteluita. Hän ilmaisi tapahtunutta rationaalisesti ilman yhteyttä siihen miten koki kertomansa. Jäin ihmettelemään kehoni reaktioita, jotka olivat niin voimakkaita että tajusin olleeni samalaisessa tilanteessa ennenkin.

Muistin jo edesmenneen isäni, joka oli aikoinaan siirtynyt asepalveluksesta vapauduttuaan jatkosotaan eläinlääkintämieheksi. Hän puhui kokemuksistaan paljon samoin, monotonisen värittömästi ilman mielenliikahduksia tai tunteenpurkauksia. Lapsena en tietenkään ymmärtänyt mistä hän puhui. Lapsi ei kykene abstraktiin ajatteluun niin että hahmottaisi paikkoja, tilanteita tai niiden seurauksia. Mieleni turtui ja koin ääretöntä pitkästymistä. Olin kuin pakotettu kuuntelemaan, kuin vankilassa ilman poispääsyä. Olin ahtaalla ja avuton.

Ilmiönä kysymyksessä on projektiivinen identifikaatio; toisen koettavaksi siirretään tunteita, impulsseja tai toiveita jotka itselle ovat ylivoimaisia, ei-hyväksyttäviä tai muuten tavoittamattomissa. Ihminen toimii niin.Tuosta toisesta tulee itselle tavoittamattomissa olevien mielentilojen kannattelija ja kantaja. Minustakin tuli, ja siitä roolista tuli osa identiteettiäni. Isäni kertoi rintamakokemuksiaan myös jo ennen minua muille sisaruksille, ehkä minä nuorimpana ja herkkänä olin se viimeinen toivo. Tuttujen kanssa hän Koskenkorvan voimalla korttia pelatessa taisi saada vähän kepeämmän näkökulman kokemuksiinsa.

Lapsena en tietoisesti jäänyt miettimään sotatarinoita, kirjoitin kyllä Paras ystäväni- kirjaan pelkääväni sotaa ja käärmeitä ja inhoavani pinaattilättyjä ja kesäkeittoa niinkuin muutkin lapset. Minä sain rintamaperintönä mieleeni vaaran ja uhan, tunnetilan, jossa piti yrittää säilyä hengissä ja varoa kaikkea koska ei tiennyt mitä voisi tapahtua. Oikeastaan synnyin siihen ja kasvoin siinä. Todellisuus oli kuin kahdessa maailmassa; käpylehmäleikit ja lapsen huolettomuus, joka tuntui ajoittain yhtä ohuelta pinnalta kuin auringon lämpö iholla -häviten pilven taakse -ja arvaaamattomuus, joka loi olemiseen turvattoman pohjavireen.

Ihmisen aivothan eivät erota todellista ja kuviteltua uhkaa. Tilanne, joka herättää vaarantunteen, saa elimistön reagoimaan kemiallisesti samoin kuin oikeassa hätätilanteessa.

Todellisuudesta tuli myös teknisesti epäluotettavaa. Viekö linja-auto kouluun oikeasti ajallaan? Se mikä näyttäytyy uskottavalta, onko sitä todella? Pureeko tuo lehmä minua? Jos istun pulkkaan jota veli vetää mopolla, voinko tällä kertaa uskoa ettei hän aja niin kovaa että putoan kyydistä? Jos isä ei ole se vahvempi jonka varassa voi olla, ja äiti pysyy kaukana ja hakee etäisyyden joka auttaa sietämään, keneltä muultakaan enää lapsi voi saada kannateltuna olemisen kokemuksen? Miten nainen jota ei ole kannateltu voi tulla äidiksi joka voi antaa lapsilleen kokemuksen siitä että saa levätä vahvemman varassa?

Öisin turvattomuus tuli pintaan. Olin yksinäinen ja valvoin, pelkäsin pimeää ja hämärässä piirtyviä varjoja. Yritin yö toisen jälkeen ratkaista miten maailma pitäisi järjestää niin ettei yötä enää olisi. En osannut ratkaista sitä.

Yritin koko lapsuuteni ja aikuisuuteni ajan, 24-vuotiaaksi asti, saada yhteyden isääni. Hän oli tavoittamattomissa, tilassa jossa kaikki rakkaus ja hyvyys on syvällä piilossa. Hän oli harvoin iloinen, hymyili joskus kärsivän kireydellä. Hänenkin oli ponnisteltava kahden maailman välillä päästyään rintamalta kaksi kuukautta jatkosodan loppumisen jälkeen; ahkeran tilallisen perheenisän ja entisen nuoren sotilaan. Ei ollut mahdollista päästää irti roolista, jossa pystyi tappamaan säilyäkseen hengissä, niin olen päätellyt. Rauhan puolustajan rauhattomuus oli jäänyt mielentilaksi, joka piti liikkeellä ja laittoi tekemäään työtä, työtä ja työtä, ja jonka sai kevenemään juomalla.

Miten voisikaan tavoittaa niin valtavaa kauhun kokemusmaailmaa johon siirtyi nuoren miehen huolettomuudesta ja sinisilmäisyydeestä, hänkin varmaan oli romanttisen ylpeästi suhtautunut isänmaan puolustamiseen. Sankari ei tunne pelkoa. Rivit olivat lähtiessä kurinalaisen suorat, mielet monella hajalla kun palasivat.

Luulen että taistelu muuttui kaiken menetyksen, kauhun ja surun tunteiden vastustamiseksi, trauma painui vähitellen tavoittamattomiin ja myös torjunnan seurauksia piti sivuuttaa. Kuin sota ei olisi ollut totta, muttei myöskään lohduttanut kodin rauha, lasten viaton leikki ja lieden lämpö. Isä ei varmaan voinut mitään sille että teki meistä lapsista kanssakärsijöitä, se oli meidän osamme vaikka sekin oli kohtuuttoman paljon, ja jätti meidät sisarukset toisillemme pohjimmiltaan vieraiksi. Miten ”se mitä ei ole” olisi jaettavissa?

Muistan selkeästi kun kehotyöskentelyn jossain vaiheessa minussa tapahtui selkeä muutos, kuin mannerlaatta olisi murtunut, ja rangan syvien lihasten tuki laukesi. En enää tarvinnut raudankovaa kannattelua kehossani. Suostumalla tunnistamaan ja erottamaan tunteet jotka minuun oli siirretty niistä jotka olivat omiani, aikuisesta minusta tuli itseni turva, ja koin olevani vapaampi ja huolettomampi, palasin ennalleni sen verran kuin mieleni jousti. Pystyin luottamaan aikuiseen itsessäni koska olin valmis uskomaan itseäni ja pitämään itsestäni huolta. Kehoni alkoi tunnistaa luottamusta jota koki.

Olen unieni kautta edelleenkin tavoittanut lapsisotilaan tehtävääni. Tilanteet ovat olleet hyvin aitoja ja yksityiskohtaisia. Olen ollut yksin vihollista vastassa, niinkuin isäni, yrittänyt ruumiskasan alla näyttää kuolleelta,  yrittänyt aseen ja yhden panoksen kanssa ratkaista  kahden kiinnisaadun venäläisen sotilaan, jotka oli määrätty valvontaani, kohtaloa. Olen katsonut korkeasta tornista viimeisenä eloonjääneenä kuinka maa peittyy panssarivaunun alle joka tulee kohti. Kaikki muut ovat jo muuttuneet maaksi. En osannut voittaa sotaa vaikka yritin.

Olen oivaltanut kuinka tosissaan aikoinaan otin tehtävän vastaan, ja miten alitajuntani kantoi tilani jotta selviäisin, kuinka viisaan hienovaraisesti se tuo pintaan muistikuvia tunteiden sävyistä, olemisen vaihtelusta ja yksityiskohtien tarkkuudesta, yhdistelee mielleyhtymiä ja järjestää tilaa mielenrauhalle.

Jokaisen luonnossa vietetyn levollisen hetken jälkeen uskon että rauha on lähempänä, ja todellinen minäni osaa löytää aitoa eheyttävää yhteyttä.

 

Ennenkuin palautuu ennalleen, on päästettävä irti.

Ennenkuin voi päästää irti, täytyy tietää mistä pitää kiinni.

Ennenkuin voi uskaltaa irrottaa otteensa, on tunnettava että totuudellisuuden kannatteleva voima ulottuu syvemmälle kuin kipu, häpeä ja yksinjääminen.

Ennekuin löytää yhteyden toiseen ihmiseen, on kohdattava itsensä.

Kaikista syvimmällä meissä on rakkaus ja rauha.

Pienissä tytöissä niityllä, pojissa jotka juoksevat huutaen pyssyt edellä isänmaa tömisten. Se jonka multiin on haudattu monta kuulematonta tarinaa.

Ota sinä vastaan oma tarinasi. Elämä kantaa.

Satu Vaarula

http://www.hyvinvoi.net

Kimalainen lentää, vaikkei tiedetä miksi

 

Menneillä viikoilla on mediassa käyty vilkkaasti keskustelua täydentävistä hoitomuodoista (ent. vaihtoehtohoidot) kuten esim. Ylen kanavalla esitetyssä ohjelmassa, jossa ilmeisen vastakkain olivat lääkäri-homeopaatti ja terveystieteiden dosentti, ilmeisesti politiikkaan pyrkivä lähihoitaja sekä oman hoitokokemuksensa kertonut entinen syöpäpotilas.
Keskustelun sävy on hämmentänyt monia itseni mukaanlukien. Toisin ajattelevaa väheksyttiin kärjistetyin sanankääntein, ja jopa toimittaja joissain kohdin sivuutti neutraalin asiallisen roolinsa. Tämäntyylinen kommunikaatio on lisääntynyt. ”Asiat eivät keskustele”, vaan runnotaan omaa näkemystä joustamatta läpi. Dialogia ei synny, joskin katsojaluvut, ja verenpainekin, taitavat kohota.
Lakiehdotus (8 vuoden takaa) täydentävistä hoidoista pitäisi ottaa käsittelyyn mahdollisimman pian. Se olisi sekä asiakkaan, virallista hoitokäytäntöä että täydentäviä hoitomuotoja edustavan etu. Tietoa lailla säädettävistä hoitomuodoista saadaan rakentavan kommunikoinnin kautta. Keskustelun sävy ei edistä asian etenemistä. Jos ykskantaan tietyt termit, kuten jälleensyntymään, enkeleihin ja yksisarvisiin uskominen tai rokotusten vastustaminen liitetään näihin kaikkiin ns.uskomushoitoihin, ei olla tutustuttu siihen mistä niissä kussakin on kyse.
Tuleeko terveydenhuollon ammattilaisesta vähemmän pätevä jos hän hankkii lisää tietoa ymmärtääkseen syvemmin miten ihminen ”toimii”? Länsimaisen lääketieteen rinnalle on tullut aikojen kuluessa täydentävien hoitojen lisäksi myös ns. virallinen vaihtoehtolääkintä; kun jokin hoitomuoto (esim.musiikkiterapia) todetaan tehokkaaksi, se siirtyy osaksi hoitokäytäntöä. Viimeksi jaetun lääketieteen Nobelin palkinnon sai tutkija, joka on ollut kehittämässä (Suomessakin esiintyvää) maruna-kasvia malarialääkkeeksi -kasvilääkintää, eikö.
Lääkärin tehtävä on luoda vastaanotolla ilmapiiri, joka rohkaisee asiakasta kertomaan ja kysymään käyttämistään täydentävistä hoidoista.Tämä vaikuttaa tietenkin potilasturvallisuuteen. Jos käsityksemme erilaisista hoidoista perustuu vääriin uskomuksiin, asiakas on se joka ei tule autetuksi. Tarvitaan tietoa ja asiallista suhtautumista.
EU:ssa joka toinen ihminen käyttää täydentäviä hoitoja, tyyppillinen käyttäjä Suomessa on yliopistotasoisen koulutuksen saanut nainen jolla on fyysisiä vaivoja. Apua haetaan myös stressiin, selittämättömiin vaivoihin, allergiaan, mielialaongelmiin sekä lääkkeistä aiheutuviin haittoihin. Täydentäviä hoitoja kritisoidaan epäselvästä informaatiosta, väärästä tiedosta, (myös lääkärin suunnalta) haittojen aliraportoinnista (valitustie on vaikea) sekä lääketieteellisen hoidon viivästymisestä. Toisaalta niiden koetaan puolestaan mahdollistavan asiakkaalle aktiivisen roolin terapiasuhteessa, jossa kokonaisvaltaisesti ja kiireettömästi tulee kohdatuksi. Esim. Amerikassa ja Saksassa on sairaaloita, joissa potilas voi itse valita virallisen hoidon rinnalle muita haluamiaan hoitoja (integratiivisen hoidon osasto).
Osallistuin itse viime vuonna integratiivisen lääketieteen tutkimusseminaariin, jonka keskuteluilmapiiri oli avoin ja yhteisöllinen. Muihin EU-maihin verrattuna Suomi on jäänyt jälkeen kansainvälisen tutkimuksen kehityksestä. Eniten täydentävät hoidot eroavat länsimaisesta lääketieteestä paranemiskäsityksen osalta, ja sitä yritetään ns. korjata energia -käsitteellä. Yhteistä, kattavaa määritelmää tälle termille ei ole vielä olemassa. Joidenkin tutkijoiden mukaan tutkimuksen tulisi kuvata todellisia hoitotilanteita, erityisesti vaikuttavuuden ja turvallisuuden kannalta. Kiintoisana seikkana hoidossa on siitä saatu kokemusvaikutus, joka ohjaa valintojamme, tiedostamattomastikin.
Sen me kaikki tiedämme, että perustarpeemme on saada arvostusta – ammattimme edustajina, keskustelijoina ja yksilöinä.

Satu Vaarula, Fysio-ja Rosen-terapeutti

http://www.hyvinvoi.net