Rakkauden neljä eri muotoa

”Koko olemuksemme on omimman luonteensa puolesta yhtä suurta tarvetta, epätäydellinen, vasta johonkin valmistuva, tyhjä, kuitenkin sotkuinen, ja että se huutaa häntä, joka voi avata sen, mikä nyt on solmittu, ja solmia yhteen sellaista, mikä roikkuu irrallaan. ” C.S. Lewis (1960)

 

1. Kiintymys (Storge) on sekä  lahjarakkautta – se tarvitsee sitä, että se saa antaa, sekä myös tarverakkautta -se tarvitsee sitä, että sitä tarvitaan.

”Se ei olisi kiintymystä, jos sitä ilmaistaisiin äänekkäästi ja usein. Sen esiintuominen julkisuudessa olisi jotain samaa kuin omien huonekalujen kantaminen ulos muuttopäivänä. Ne täyttivät tehtävänsä oikein hyvin siellä, missä ne olivat.”

Kiintymys punoutuu elämäämme melkein pujahdellen ja hiipien. Se on rakkauden lajeista vaatimattomin, ja kuitenkin niin suurta, kuin äidin kiintymys lapseensa. Se ei ole olevinaan mitään, mitä se ei ole. Toisiinsa kiintyneet tuntevat toisensa, mutta heillä ei aina välttämättä ole mitään yhteistä.

Kiintymys on luonnollinen ja tavanomainen suhde, jossa voimme olla yhtä vapaita kuin yksinollessa, muttemme kuitenkaan ole yksin. Tulemme toimeen toisen ihmisen kanssa, eikä häntä kohtaan ei ole suuria odotuksia. Rakkauden muotona kiintymys on avarin ja lavein, ja vähiten nirso. Tuo toinen ihminen ei ole ”kuin luotu minua varten”, vaan oma itsensä, ja arvokkaampi kuin ehkä tulee ajatelleeksi.

Kiintymys avaa silmämme hyvyydelle, jota emme olisi huomanneet ilman sitä.

Suhteen, joka perustuu kiintymykseen, uhka on muutos. Se saa aikaan mustasukkaisuutta. Kiintymys on vaistomainen, mutta myös eläimellinen ilmiö. Sisarukset, jotka ovat kiivenneet samoihin puihin ja leikkineet samalla junaradalla, voivat alkaa pilkallisiksi kun toinen tekee löydön. Mustasukkainen on kuin koira, jolta on viety luu. Tarverakkaus haluaa vain sitä parasta mitä itse voi antaa. Jos tämä ei enää riitä, tarvitseva keksii keinon pitää toisen tarpeenalaisena. Lahjarakkaus puolestaan tekee itsensä tarpeettomaksi antamalla.

2.Ystävyys (Filia) on löyhimmässä yhteydessä hermoihimme. Se ei kiihdytä pulssia eikä saa punastumaan. Se ei ole elämän pöydän pääruokalaji. Ystävyys on rakkauden lajeista vähiten mustasukkainen; jakaminen ei ole pois omasta.

Ystävyys on vapaa kiintymykseen liittyvästä tarpeesta olla tarpeellinen. Ystävyydellä ei ole arvoa lajinsäilymiselle, mutta se luo lajin säilymiselle arvoa.

Yhteinen toiminta luo toveruutta. Ystävyys muodostuu niiden parin, kolmen ihmisen kesken, jotka jakavat vielä enemmän. Rakastatko minua -kysymys ystävyydessä merkitsee: Näetkö saman kuin minä? Välitätkö siitä? Ystävyys koskee jotakin asiaa. Niillä, jotka eivät ole matkalla minnekkään, ei ole matkatovereita.

Ystävä on liittolainen. Selkä, jonka takana ei ole ystävää, on paljas. Ystävyyden varjo on se, että se voi tehdä hyvät ihmiset paremmiksi, ja pahat ihmiset pahemmiksi. Se on helposti rajaavaa. Jokaiselle, joka ei kuulu piiriin, on näytettävä se -kuten esimerkiksi amerikkalaisittain: ”Isn´t he/she cute?” Poissulkemisen ja rajaamisen ilolle ei saisi antaa periksi, sillä se alamäki on jyrkkä.

Nainen ei voi päästä sisälle miesten metsästysporukkaan, koska piiri lakkaisi olemasta sitä mitä se on, jos hän olisi siinä sisällä. Nainen tai mies, joka luulee toisten ystävyyttä Eroksen aikaansaannokseksi, ivaa ja jarruttaa sitä, jolloin tuo ystävyys voi muuttua salaiseksi.

3. Eroottinen rakkaus on sitä, että on rakastunut. Seksuaalinen kaipaus, jossa ei ole Erosta, haluaa asiaa itseään. Eros haluaa rakastettua ihmistä. Toisen haluaminen, Venus, on himoa, ei rakkautta, koska se haluaa omistaa. Eros ei ajattele kumman mielihyvästä on kysymys, vaan se häivyttää antamisen ja vastaanottamisen välisen eron.

Eroksessa meistä tuntuu joskus, että kohoamme lentoon. Venus saattaa yhtäkkiä tökätä muistutuksen, että olemme oikeastaan karkuun päässeitä ilmapalloja. Olemme sukua sekä enkeleille, että kollikissoille.

Kun olemme eroottisen rakkauden vallassa, jaamme rakastettumme kanssa mielummin onnettomuuden, kuin että olisimme onnellisia ilman häntä.

Eroksesta ei kuitenkaan saisi tulla ainoa suhdetta ylläpitävä voima, koska se on rakkauden lajeista kuolevaisin, vaikka se korostaakin pysyvyyttä -rakastan sinua aina! Pelkkä tunne ei hoida suhteen asioita.

Jos Erosta kunnioitetaan ehdoitta, siitä tulee demoni, jonka perässä juostaan. Suhteessa tarvitaan myös hyveitä ja hyviä periaatteita, jotka luovat jatkuvuuden ja turvan suhteelle. Rakkaus on toisen ihmisen olemassaolon vahvistamista -on hyvä, että olet olemassa!

4. Lähimmäisenrakkaus alistuu, jos se haluaa pysyä sellaisena kuin se on -korkeampi kumartuessaan. Lähimmäisenrakkaus pystyy rakastamaan sellaistakin, mikä itselle ei luonnostaan ole rakastettavaa. Se on kuin taikaviini, joka kaadettaessa luo oman lasinsa.

Rakkauden ainoa ikuinen aines on rakkauden itsensä muutosta tuova läsnäolo. Rakkaus on sitoutumista toisen ihmisen kukoistukseen; haluan että Sinusta tulee paras Sinä, ja sitoudun auttamaan siinä. Se on myös toisen rakkauden tervetulleeksi toivottamista!

C.S.Lewisin teoksesta Neljä rakkautta (1960)

 

http://hyvinvoi.net/

Satu Vaarula, ft, Rosenterapeutti, kehopsykoterapiaopinnot

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minun oikeuteni

Minulla on oikeus olla oma itseni.

Minulla on oikeus ilmaista tunteitani.

Saan pyytää.

Saan kieltäytyä.

Saan muuttaa mieltäni.

Minulla on oikeus suuttua.

Saan olla epätäydellinen.

Saan toimia arvojeni mukaan.

Minulla on oikeus päättää asioideni tärkeysjärjestyksestä.

Minun ei tarvitse vastata muiden ihmisten käytöksestä, teoista, tunteista eikä ongelmista.

Minulla on oikeus odottaa muilta rehellisyyttä.

Minulla on oikeus sanoa ”en tiedä”.

Minulla on oikeus olla selittelemättä ja puolustelematta käytöstäni.

Minulla on oikeus tehdä päätöksiä tunteitteni pohjalta.

Minulla on oikeus omaan aikaan ja tilaan.

Minulla on oikeus olla leikkisä ja kevytmielinen.

Minulla on oikeus olla läheisiäni terveempi.

Minulla on oikeus saada arvostusta ja kunnioitusta.

Minulla on oikeus saada ystäviä ja viihtyä.

Minulla on oikeus muuttua.

Minulla on oikeus olla onnellinen.

 

 

Poutapäivä-001.jpg

Rintama hiljeni, kaveria ei jätetä

 

Eräs veteraanin jälkeläinen totesi lapsen viattomuuden syväksi loukkaamiseksi sen, että joutui sietämään sodassa mieleltään järkkyneen isän käytöstä kotona, jossa olisi pitänyt saada elää rauhassa. Hän oppi rekisteröimään ja seuraamaan kaikkea, missä sodan jäljet näkyivät, vaikkei ymmärtänyt asoiden yhteyksiä tai abstrakteja ilmiöitä kuten sotaa. Hän kuitenkin aisti uhan, vaaran ja oppi pelkäämään.

Lapsen identiteetti alkaa muodostua suhtautumisesta, joka vanhemmista välittyy. ”Epävakaat ja turvattomat kasvuolosuhteet sekä henkinen laiminlyönti ovat asioita, jotka vaikuttavat identiteetin kehittymiseen ja valmiuteen kohdata iän mukana tulevia muutoshaasteita.” Markus Heinimaa

Lapsi pitää normaalina perheessä oppimaansa epänormaaliakin tapaa olla suhteessa toisiin. Hän oppii vetäytymään, jos hän toistuvasti huomaa että hänen ilmaisunsa ei tavoita ketään. Syntyy aukko, joka tarvitsee täyttymistä. Jos joutuu aivan pienestä asti piilottamaan autenttista itseään, ei kasva sellaisessa avoimen ristiriidattomassa tilassa, jossa itsen ja toisen täyden ymmärtämisen opettelu olisi mahdollista. Mentalisaatiokyky jää vajaaksi.

Häpeän tunteen ihminen peittää luonnostaan, koska se juuri on niin häpeällinen tunne. Hän joutuu pitämään myös itseään ja menneisyyttään piilossa, kuin kaikki mitä hän tekee olisi huonoa, jopa koko olemuksensa. Hyväksyntää kokevan ei tarvitse vertailla.

Epäterve häpeä voi olla niin massiivinen tunne, että ikäänkuin on sen ympäröimänä tunnistamatta sitä. Häpeän olemassaolo pitää jollain tavalla torjua, vaikka etääntymällä muista tai omista sisäisistä kokemuksistaan. Ennenkuin häpeän tunnistaa, myöntää ja opettelee vähitellen sallimaan, sen saattaa tiedostamattaan siirtää muiden koettavaksi. Häpeäntunnetta pystyy sitä paremmin välttämään mitä vähemmän tuo itseään esiin; puhumalla pinnallisesti, pidättämällä tunteitaan ja tahtoaan. Pyrkimällä miellyttämään muita ennakoi hylätyksi tulemisen riskiä ja toimii vastoin itseään. Kun torjuu hyvää, ei tarvitse kohdata surua sen tunnistamisesta mitä vaille jäi. Näkymätön ei haavoitu.

Se joka selvisi hengissä rintamalla oli voittamaton, kuoleman yläpuolella, siis ansaitusti kaikkivoipainen. Tähän viittaa resilienssitutkija Boris Cyrulnik kirjassaan Ihmeellinen kurjuus. Saavutus saattoi jäädä velvoittamaan arjen urotöihin sodan jälkeenkin, ja jaksamaan yli voimien. Ja olihan sodassa hävinnyttä maata rakennettava uudelleen. Ahkera arkiminä auttoi haavoittuneen tunneminän neuroottista torjumista. Sisäinen velvoittava ääni ei antanut tilaa luovuudelle eikä hassuttelulle, ja se ääni kaikuu perittynä, kun väsyneenäkään ei suo lepoa itselleen. Ainahan on tehtävää. Ja mitä naapuritkin sanoo.

Monet sodasta palanneet miehet saivat aikaan ”torjuntavoiton” sodan ylivoimaisesta järkytyksestä. He perustivat maatilan, saivat perheen ja elivät uudessa todellisuudessa. Silti trauma on jatkanut olemassaoloaan erillisenä haavoittuneena osana minuutta. Se on tunkeutunut ylivirittyneeseen mieleen jonkin äänen, sietämättömän tunteen tai painajaisunen seurauksena arvaamattomana käytöksenä ja väkivaltaisuutena näkyen.

Mieli voi ottaa käyttöön toistuvan traumatisoitumisen ratkaisuksi eristämisen, trauman siirtyy erilliseksi yhdeksi tai useammaksi minuuden osaksi samalla kun aikuinen osa jatkaa elämää arjessa, tekee työtä, hoitaa velvollisuutensa ja pärjää. Koska osa mielestä on ollut valjastettuna trauman säilömiseen, mies ei ole voinut olla täysin läsnä vaimolleen. Isänä hän on ollut ajoittain tai kaiken aikaa poissaoleva ja keskittynyt työhön enemmän kuin perheen huomioimiseen. Tämän ristiriidan jännitettä on laimentanut viina.

Jo pelkästään se, kuinka pahasti aiempia uskomuksia vastaan trauma on miehen asettanut, on pahentanut traumaa. Olihan selvitäkseen omaksuttava tappajan rooli, monilla iässä jolloin identitetti oli muodostumassa. Traumatisoituminen voi olla psykoosin, ADHDn sekä skitsofrenian taustalla. Jälkiä pelottavista ja uhkaavista kehomuistiin syöpyneistä tapahtumista voi periytyä geneettisesti muutoksina DNAssa. Tämä ”biologinen perintö” asettaa meidät tiedostamattomaan kollektiiiviseen yhteyteen aiempien sukupolvien kanssa veljessota mukaanlukien. Mediassa toisinaan pidetään yllä tätä uhan kokemusta kuvailemalla tapahtumia pelottavampina kuin ne itseasiassa ovatkaan. Jopa istuminen tai nostaminen saattaa olla uutisoinnin mukaan ”vaarallista”. Koska trauma syntyy suhteessa muihin, hoitamisessa on hoidettava koko yhteisöä, otettava huomioon taustalla oleva todellisuus.

On vaikeaa elää kontaktissa täyttymättömiin tarpeisiin. On helpompi kääntää ahdistuneisuus toiminnaksi, jolla laajentaa muihin itsessä esiinnoussutta vihaa. Avuttomuuden tunnetta on vaikea sietää, sekin ikäänkuin vaatii ratkaisua. Lapsi, jota ei ole rauhoitettu, joka ei ole saanut levätä aikuisen tyynnyttävässä syleilyssä niin että se olisi virittynyt oman mielen pohjavireeksi, kantaa sisällään aikuisuuteen sekä omaa että perittyä levottomuutta, joka saa helposti kipinän toisen ihmisen ylivirittymisen leimahduksesta, kuin valossa paljastunut eksynyt eläin, joka näyttää hampaansa puolustautuakseen.

Monet jälkeläiset ovat jääneet kaipaamaan hyväksyvää muistelemista, suruakin herättävää tarinointia, menneen kertomista niinkuin se todella oli. Yhteys siihen, mitä todella tapahtui, ontuu. Mieli tarvitsee syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä, kerrontaa, joka täyttää sielun tyhjiä reikiä. Kaikella elävällä on juurensa, ja tuskalla menneisyytensä.

Läsnäoloa on estänyt tunne siitä että aikuiset ovat ”jossain muualla”. Vanhempi, jolla on itsesäätelykykyä ja joka ei helposti lennä ulos ylivirityksen sietoikkunastaan, antaa aineksia itsehillinnän oppimiseen ja turvallisuuden kokemiseen. ”Kaikki on hyvin, vaikka olisin hätääntynyt”. Miten säädellä omia nousevia pelkoja uhasta, jos niitä ei ole kohdannut, miten rauhoittaa lasta, jos itse on ylivirittyneessä tilassa jopa nukkuessaankin?

Vihapuheen kautta saa tällä hetkellä osakseen huomiota, se on tehokas keino tulla näkyväksi.

Luodit lentävät nyt sanoina, nyrkkeinä ja puukkoina. He, jotka pelkäävät vielä suurempaa osattomuuta potkivat toisiaan kadulla, kun muita keinoja purkaa pahaa oloa ei ole löytynyt. Seuraajia löytyy. Olisipa itku aikanaan löytänyt sylin.

Haaste, joka kunkin elämässään on ratkaistava, on se, miten olla kärsimyksen kuilun äärellä. Miten sietää täyttymättömiä tarpeita? Millaisen mallin olemme siihen perineet?

Olemme  antaneet eteenpäin ison tyhjiön, ja tämä testamentti on nähtävänä nuorten käytöksessä tänä päivänä. Aikanaan katseltiin vierestä veteraanin avuttomuutta itsekin avuttomina. Avun tarpeen tunnistamiseksi olisi tarvitsee myöntää heikkoutensa, se että on tullut haavoitetuksi sielustaankin. Sille, josta tuli sodassa voittamaton, se oli vaikeaa. Nyt me tiedämme jo jotain tunnetyöskentelystä.

Vaikenemalla ei voi unohtaa, vain torjua. Vain puhumalla voi jakaa muistoja. Vain hyväksymällä mennyt ja olemalla läsnä voi suhtautua toiseen myötätuntoisesti. Käsitelty trauma johtaa uudelleenohjautumiseen ja mielekkyyden löytymiseen empatiaa rakentavalla tavalla, ilman erottelua meihin ja heihin.

Sotilaallakin pitää olla jotain johon uskoa, sanoi kotiutuva varusmies. Pitää olla mieli ja tarkoitus, jotain johon uskoa.” sanoi kenttärovasti Vesan Auren vuoden 2018 Itsenäisyyspäivän puheessaan.

Minä uskon jakamisen eheyttävään voimaan. Oman tarinani kertomisen ansiosta vuosikymmeniä kestäneet painajaiseni sodasta loppuivat.

Satu Vaarula, veteraanin tytär

 

PA283354-004.JPG

Ihmisen mieli

 

Mieli on syntymästä asti olemassa suhteessa toiseen ihmiseen, ja se kehittyy vuorovaikutuksessa.

Mielen toiminnan ylläpitäminen perustuu ensisijaisesti homeostaasin ylläpitämiseen kehossa eli ruumiillisiin tarpeisiin. Mentalisaatio tarkoittaa kykyä pitää mielessä; näen itseni omin silmin, ja myös toisen silmin, oman minäni ulkopuolelta, ja näitä kahta näkökulmaa pystyn pitämään mielessäni samaan aikaan. Näinollen siedän sitä, että voin ymmärtää eri tavalla mitä toinen sanoo, ja hän voi ymmärtää eri tavalla kuin mitä minä tarkoitan.

Äiti auttaa lapsen mentalisaation kehittymistä  pystyessään sisällyttämään mieleensä lapsen tunteita, eli sietämään niitä, ja saa rauhoitettua lastaan. Hän pitää omat tunteensa erillään lapsen tunteista, eli ei esimerkiksi pelästy kun lapsi pelästyy. Ahdistus ja pelko voivat lukita mieltä, mutta rauhallisessa mielentilassa lapsi oppii uutta, pystyy tekemään realistisia havaintoja ja ajattelemaan havainnoimaansa. Mentalisaatio ei ole vain sanallista toimintaa, vaan kehon kautta välittyvää tanssia. (Shai & Belsky) Leikkiessään lapselle on läsnä sekä todellinen että kuviteltu, ja leikin kautta lapsi käsittelee todellisuutta.

Kiintymyssuhteen laadun muodostumiseen vaikuttaa se, kuinka vahvasti ja kuinka laajalla tunneskaalalla lapsi löytää oman mielensä vanhemman mielestä. Riittävän hyvät hoivakokemukset ja kehon tuntemukset lisäävät turvallisuutta. Turvaton lapsi saattaa ”jäädyttää” ja näin katkoa yhteyksiä suojatakseen mieltään. Kehosta tulevaa tietoa on silloin vähemmän.

Aikuinen minä tunnistaa tunteita, haluja ja tarpeita, ja sitä miten ne ohjaavat käyttäytymistä. Sietämällä tunteitaan ja hallitsemalla niitä pystyy suuntautumaan kohti oman minän syvyyttä ja todellista itseään, joka sietää epävarmuutta ja joustaa.

Mentalisaatiokyvyn kehittymistä edeltää  ajattelu, jonka mukaan 1.ulkoinen maailma on sama kuin mielen todellisuus. Tämä näkyy tietynlaisena ehdottomuutena käytöksessä; vain minä olen oikeassa. ”Minusta tuntuu tältä, joten asia on näin.” Oma mieli voi myös ns. saada tapahtumaan asioita.

2.Uskottelussa puolestaan itsen ja maailman suhde on päinvastainen; ne ovat erillisiä maailmoita. Taustalla tässä suhtautumisessa saattaa olla traumaperäisen dissosiaation aiheuttama tyhjyydentunne. Ihminen saattaa puhua itsestään ja tunteistaan merkityksettömästi ilman todellista yhteyttä omiin tunteisiin. Myös yhteys omaan kehoon on silloin kadoksissa.

3.Teleologisesti asennoituva tarvitsee toiselta ihmiseltä ns. todisteita. Toinen ihminen ja hänen mielensä on olemassa, mutta hänen käytökselleen luodaan odotuksia, joiden pitää toteutua ennenkuin omaan arvoon voi uskoa. Kun toinen toimii odotusteni mukaan, olen hyväksytty. Parisuhteessa tällainen ajattelu kuormittaa. Jos itsetunto on konkreettisen tiedon varassa, myös ruuasta ja ruumiinpainosta voi tulla niin konkreettisia asioita, että ne voivat edistää syömishäiriön kehittymistä. ”Olen yhtä hyvä kuin painoni.”

Läheisen tai terapeutin ei-tietävä asenne, empatia ja tuki auttavat jäsentämään omaa mieltä niin, että omanarvontunto voi muuttua vähemmän riippuvaiseksi toisen käytöksestä. Kun tiedostaa omaa automaattista ajatteluaan, sen voi kyseenalaistaa, ja alkaa reagoimaan neutraalimmin. Omien ja toisten tunteiden välille tulee selvyyttä.

Miten sitten ihminen on voinut alkaa luottamaan toiseen olentoon? Ihminen on luonnostaan varautunut uuden ja vieraan suhteen. Ihminen on kehittynyt sekä oppijaksi että opettajaksi, jonka kommunikaatio on johdonmukaista eleiden ja ilmeidenkin osalta. Se joka haluaa ilmaista jotakin, käyttää tietynlaisia signaaleja; katsekontakti, reagoimisen vastavuoroisuus ja tilanteeseen sopivat äänenpainot sekä fyysisen kontaktin luominen. Tämän ”merkatun peilaamisen” kautta annetaan ymmärtää, että kuulija on tarkoituksellinen henkilö, ja saadaan sivuutettua biologinen suoja, joka estää harhaanjohdetuksi tulemisen. Kommunikaatiokanava avautuu. Sosiaalinen oppiminen edellyttää tätä tapahtumaa.

Traumatisoituminen vaikeuttaa muutoksen sietämistä mielessä. Sosiaalisesta tiedosta tulee epäluotettavampaa, ja vuorovaikutus on jäykempää, sulkeutuneempaa ja vastavuoroisuus vaikeammin saavutettavaa. Jäätyminen reaktiona voi näkyä vaikkapa sellaisten tietorakenteiden puolustamisena, jotka ovat jo osoittautuneet vääriksi tai harhaanjohtaviksi. Kyse on sopeutumisesta, jolla suojellaan haavoittunutta mieltä. Omaa itseä suojellaan dogmaattisuudella, kognitiivisella sulkeutumisella tai konservatiivisuudella, vaikka se ei olisi muten tarpeellista. Tieto, joka haastaa omia mielipiteitä, voi herättää uhan tunnetta ja muita sietämättömiä tunteita, joilta pitää suojautua. ”Tiedollinen jäykkyys” on siis omien tunnetilojen säätelyä, sosiaalisessa mediassakin. Rationaalisuuteen ei silloin voi asiantuntijakaan vedota; riittävä tieto ei muuta tilannetta.

Vähemmän defensiivinen ihminen on avoimempi uudelle tiedolle ja ajattelunsa muuttamiselle. Oppimiselle on siis inhimilliset edellytyksensä.

Epävakaus on olemassa suhteessa muihin, se  ei ole yhden ihmisen erillinen ominaisuus. Ihminen, jolla ei ole tarpeeksi mentalisaatiokykyä, voi tiedostamattaan kokea väkivallan kokemuksellisesti oikeutetuksi, koska jotkut tunteet, kuten häpeä ja nöyryytys voivat olla niin murskaavia että koetun uhan torjumiseksi pitää toimia konkreettisesti.

Kokemus siitä että tulemme ymmärretyiksi juuri omana itsenämme, on eheyttävää. Kunnioitus, lämminhenkisyys ja empatia, suhteessa omaankin historiaan, ehkäisee yhteisössä myös esimerkiksi syntipukki-ilmiötä, jossa yksittäinen jäsen kantaa tunteita muiden puolesta. Yksin pärjäämisen kulttuuri ja vain omien voimien varassa oleminen altistaa yhteisöä kiusaamiselle, joka estää luovuutta kaikissa jäsenissään.

Terapiasuhteeseen asiakas tuo nähtäville eletyn elämänsä. Kehossa se näyttäytyy selkeimmin. Rosenmenetelmä-hoidossa on mahdollisuus kehollisten ilmiöiden kautta peilata omaa mieltään. Mielen ja kehon välinen kanava vahvistuu turvallisen, neutraalin ja luotettavan peilauksen kautta. Jokin kehon osa esimerkiksi saattaa vetäytyä sisäänpäin, hengityksen liikettä ei näy tai se on muuuttunut kapeammaksi tai pienemmäksi. Keho on ottanut kantaakseen tunteita, jotka ovat torjuttuja, ja näin jääneet tunnistamatta ja ilmaisematta. Kun keho kokee tarpeeksi turvaa, lihaksissa oleva jännite, joka pitää poissa tietoisesta mielestä tunteita, muistoja ja asenteita, hellittää. Tämän vapautumisen asiakas voi kokea hyvin helpottavana ja energisoivana.

Satu Vaarula Fysioterapeutti, Rosenterapeutti, kirjailja

Lähde: Mentalisaatio Teoriasta käytäntöön, toim. Laitinen, Ollikainen

P9232417.jpgP-001.jpg

Auttaa, korjata vai palvella?

Kun autat, näet elämän heikkona.

Kun korjaat, näet elämän rikkinäisenä.

Kun palvelet, näet elämän kokonaisuutena.

Korjaaminen on egon työtä, palveleminen sielun.

Palveleminen perustuu ajatukseen luonnon pyhyydestä, jossa elämä on pyhä mysteeri tuntemattomalla tarkoituksella.

Palvelemisen näkökulmasta me kaikki kuulumme yhteen; kärsimme ja iloitsemme yhdessä. Impulssi palvelemiseen nousee suoraan tästä tavasta nähdä.

Auttaminen ei lähde tasavertaisesta tilanteesta; saatamme ottaa toiselta enemmän kuin annamme; itsekunnioitusta, arvoa, itsemääräämisoikeutta ja eheyttä. Auttaja näkee toisen heikompana, tarvitsevampana ja autettava saattaa tuntea itsensä vajaaksi.

Kun autamme, tulemme tietoisiksi omasta voimastamme. Kun palvelemme, emme tee sitä omasta voimastamme vaan itsestämme ja omasta kokemuksestamme käsin. Minun kipuni on intohimoni lähde, haavoittuneisuuteni on avain kykyyni kohdata empaattisesti.

Palvellessa tulemme tietoiseksi eheydestä ja sen voimasta, eheydestä myös muissa ja koko elämässä. Palveleminen tapahtuu kahden tasaveroisen välillä, ja antaa voimaa sekä itselle että toiselle. Korjaaminen ja auttaminen vievät voimia, palveleminen uudistaa.

Kun palvelemme, työ itsessään uudistaa meitä.

Emme voi palvella etäisyyden päästä. Korjaaminen ja auttaminen luovat etäisyyttä, ja kokemuksen erilaisuudesta. Ne ovat elämän korjaamisen strategioita.

Voimme palvella vain sitä mihin olemme kontaktissa, mitä haluamme koskettaa.

Palveleminen edellyttää tietoa siitä että ihmisyys on voimallisempaa kuin asiantuntijuus.

Emme palvele elämää siksi että se olisi rikki, vaan siksi että se on pyhä.

-Rachel Naomi Nemen; Stories that heal

Rosenmenetelmähoidossa, joka on kosketukseen perustuva kehoterapiamuoto,  terapeutti ei pyri muuttamaan mitään,  ei neuvo, arvostele eikä ohjaile. Hoidon aikana voi tutkia mahdollisuutta luopua tutuista, ja joskus suureen tarpeeseen luoduista kehollisista suojauksista ja hellittää.  Niin löytyy tilaa hengityksen syvenemiselle ja todelliselle minälle, joka kykenee aitoon kohtaamiseen.

Fysioterapeutti, Rosenterapeutti Satu Vaarula

hyvinvoi.net

 

 

Kuva 9-001.JPG

Rosen-menetelmä -tie eheyteen ja hyvinvointiin; Elaine L. Mayland

Otteita kirjasta:

*Lihaksella on kaksi tapaa olla -tehdä työtä tai olla tekemättä työtä.

*Se että keho tuntee kipua ja antaa meidän olla siinä kivussa, on kehon tapa huutaa apua.

*Keho kertoo selvimmin sen, mitä haluamme kätkeä.

*Rosenterapeutti on tiedostamisen ja muutoksen mahdollistaja, ei luoja -ei uutta tietoa, vaan uutta tietämistä.

*Sosiaalistumisprosessissa on runsaasti vapaata, vaistomaista kehollista ilmaisua estäviä tekijöitä; lihasjännitys jää, mutta tietoisuus siitä voi hävitä.

*Meillä on se, mitä etsimme. Se on siellä koko ajan. Jos annamme sille aikaa, se tekee itsensä tunnetuksi meille.

*Liikkuessamme tarvitsemme jännitystä. Jos pidämme jännityksen kun sitä ei enää tarvita, siitä tulee este. Jos teet hengitystä, et koskaan pääse aivan täydellisen irtipäästämisen tilaan.

*Rosen-menetelmähoito on tilan luomista omassa itsessä olemista varten, siis hyvinvointia. Terapeutti vahvistaa asiakkaan kokemuksen todellisuutta.

 

Fysoterapeutti, Rosen-terapeutti Satu Vaarula

www. hyvinvoi.net

 

P7259491-002.JPG

 

 

Kehotietoisesti läpi trauman

”Change occurs when one becomes what he is, not when he tries to become what he is not.” -Perls-

Jo vauvan varhainen kokemus siitä, miten hänen kehoaan kohdellaan, luo perustan omalle kokemukselle todellisuudesta; iholla, sisäelimissä ja lihaksissa koetut tuntemukset luovat kehomme, eli itsemme. Keho on paikka, jossa psyyke elää. Luotettava ja tarpeiden mukainen hoiva auttaa lasta oppimaan turvaa, ja opettaa pitämään pelkoa ja ahdistusta poissa.

Laiminlyödyn lapsen itsesääätelyn opettelu jää kesken.

Traumalla tarkoitetaan tarkasti määriteltynä poikkeuksellisen kuormittavaa tapahtumaa, jonka kokee uhkaavana. 

Mielikuvitus tekee elämästä rikkaan; se lisää nautintoa, tekee meistä luovia ja spontaaneja, rikastaa rakkaussuhteita, torjuu kipua ja ikävystymistä. Traumatisoitunut mieli on toivottomammassa tilassa; mieli palaa menneeseen ja psyykellä on vähemmän varaa joustaa. Ilman mielikuvitusta on vaikeampi haaveilla ja toivoa. Uusien mahdollisuuksien näkeminen auttaisi toimimaan kohti niiden löytymistä.

Trauma näkyy kuivakiskoisuutena ja eleettömyytenä; kasvojen ilmeet ovat vähäisempiä, ja se vaikeuttaa eheyttävää liittymistä toisiin ihmisiin.

Se, mikä ihmisten kesken on mennyt ”rikki”, paranee ihmisten kesken.

Suurin osa kärsimyksistämme kumpuaa niistä valheista, joita kerromme itsellemme.” -Elvin Semrad-

Voimme parantua siitä, minkä tiedämme tapahtuneen. Se edellyttää rehellisyyttä ja luottamusta itseemme; uskon itseäni ja omaa tarinaani siitä, mitä tapahtui. Olen itseni puolella. Otan vastaan oman kehoni tuntemukset sellaisena kuin ne koen.

Traumamuiston heräämisen eli takauman aikana Brocan alue aivoissa on sammuksissa. Sen tehtävä on on pukea sanoiksi ajatuksia ja tunteita; traumaa on vaikea ilmaista kielellisesti.

Ylikuormittumisen jälkeen stressihormonien palautuminen normaaliin tasoon heikkenee, ja pitkällä aikavälillä itse kunkin kehon herkimmät järjestelmät alkavat oireilla. Keho on jäänyt rekisteröimään vaaraa, lihakset jännittyvät, ihminen taistelee tai pakenee, joskus jopa jähmettyy liikkumattomaksi, koska traumaattinen kokemus on virittänyt mielen reagoimaan mahdolliseen uhkaan. Keho pitää kirjaa.

Trauma on häirinnyt itsesäätelyn kehittymistä ehkä jo varhain; on vaikea tunnistaa uhkaa ja turvaa toisistaan.

Itsesäätelyn palautuminen edellyttää kykyä rauhoittua ja keskittyä, vaikka mieleen tulee menneestäkin muistuttavia kuvia ja tuntemuksia. Avoimuus on tärkeää, salaaminen on turhaa -senkin, millä keinoilla on tähän asti selvinnyt. Häpeän tunnetta oppii sietämään.

Muutos tapahtuu kun alkaa tuntemaan tunteitaan ja tutustumaan sisäiseen maailmaansa. Erilaisia kehollisia tuntemuksia voi opetella nimeämään; ”kun minua ahdistaa, rintaani puristaa”.

Omien ajatusten ja ruumiillisten tuntemusten välille alkaa syntyä yhteyttä, ja kehon elävyys palaa. Tähän myös aivokemiallinen selitys; tietoinen läsnäolo lisää etuotsalohkon aivokuoren aktiivisuutta ja vähentää aktiivisuutta esim. tunnetasolla ylireagoivassa mantelitumakkeessa.

Kehollisin menetelmin traumasta eheytymisessä nousee esiin aistimuksia, joita trauma on jähmettänyt tai tukahduttanut. Tavoitteena on ystävystyä niiden aistimusten ja sen energian kanssa, jota aiemmin on pitänyt pelottavina tai vieraina. Kun aiemmin on saattanut lamaantua tai jäädä aloilleen, voi alkaa toimia sen mukaan, mitä tekee kun aktiivisesti huolehtii itsestään.

Fysioterapeutti, Rosen-terapeutti Satu Vaarula

hyvinvoi.net

 

Bessel Van Der Kolk: Jäljet kehossa

P5137726-001.JPG

 

 

”Ole mulle vähän aikaa hän” -tunteensiirrosta

Menneisyys kertautuu monenlaisessa inhimillisessä kanssakäymisessä. Tiedostamattamme saatamme ”kertoa” muistojamme uudelleen. Tunteensiirto eli transferenssi on elävä ja monitahoinen ilmiö vuorovaikutuksen sisällä.

Freud määritteli v.1895 transferenssin infantiilien tunteiden ja asenteiden ilmaantumiseksi uudessa muodossa terapeuttiin kohdistettuna. Greensonin (v.1964) mukaan transferenssi on tunteiden, viettien, asenteiden, fantasioiden ja puolustuskeinojen kokemista nykyhetken objektia kohtaan, ne ovat siirtoa alun perin varhaislapsuuden merkittäviin henkilöihin kohdistuneista reaktioista.

Mitä vaikeampia häiriöitä menneisyys on tuottanut, sitä mustavalkoisempaa on liikkuminen läheisyys-etäisyys-akselilla.

Transferenssi suhteessa kehityshistoriaan

Mikä saa ihmisen sitten kokemaan toisen ihmisen niin että todellinen yksilöllisyys hämärtyy, niin että toinen näyttäytyy transferenssin määrittämän alueen verran epärealistisena?

Liialliset pettymykset vaikeuttavat psyykkistä kehitystä ja aiheuttavat pysähtymiä ja vääristymiä oman itsen kehittymiselle, ja kesken jäädessään tekevät ihmisen enemmän tai vähemmän, jopa ylenmääräisen riippuvaiseksi toisesta ihmisestä. Näinollen kehittyy tarve käyttää nykyhetken objekteja lapsen tarpeiden ja pyrkimysten tyydyttämiseen ja purkamiseen, jota seuraava paine kohdistuu  lähellä oleviin ihmisiin, puolisoon, ystäviin, hoitaviin henkilöihin jne.

Syntyessään täydellisesti muista riippuvainen eriytyy 1. ikävuoden lopulla muista ihmisistä. Tämä eriytyminen saa aikaan (V. Tähkän mukaan) oman olemassaolonsa kokevan henkilön syntymän. Noin kolmen vuoden iässä hän saavuttaa itsekokemuksen tilan jossa hän on yksilö toisten yksilöiden maailmassa, omaehtoisesti olemassa oleva, jolla on myös oma sisäinen kokemusmaailma. Noin kolmen-viiden vuoden iässä hän tulee kykeneväksi kolmen hengen (äiti, isä, lapsi) suhteeseen, ja siirtyy oidipaalivaiheeseen. Nuoruusiässä lapsi menettää vanhempimielikuvansa ja saa iänmukaiset rakkausobjektinsa. Psyykkisen aikuisuuden saavuttaminen tarkoittaa suhteellista itsenäisyyttä, jolloin hänellä on keinoja ristiriitojen selvittämiseen (muitakin kuin aggressiivisuus), oma arvomaailma sekä kyky surra (luopuessaan vanhemmista), uusiutua ja rakastaa.

Jos tämä edellä kuvattu itsenäistymiskehitys ei onnistu, seuraa toistamispakkoa suhteessa tiettyihin lapsuuden tapahtumiin, jotka tulevat esille kuin ennalta määrättyinä ja vaihtoehdottomina tapoina kokea. Laatunsa ja määränsä se saa yksilöllisen kehityshistorian kautta.

Transferenssi ihmisten välillä

Transferenssi mahdollistuu terapeutin ja asiakkaan välisessä suhteessa tehden kyseisestä suhteesta hedelmällisen, mutta ihan tavallisessa, arkisessa kommunikoinnissakin tapahtuu tunteensiirtoa. Saatamme suhtautua toiseen ihmiseen, johon luotamme, kuin hän olisi joku toinen, jonka kanssa vuorovaikutus on aiemmin häiriintynyt ja jäänyt selvittämättä. Jos vaikka ihastumme tai ärsyynnymme tavattomasti jonkun henkilön seurassa, jonka tapaamme vaikka vasta ensi kertaa, saattaa tunteensiirto myös olla aktivoitunut. Sen voi saada aikaan jokin ele, ilme tai asento, kävelytyyli tai tapa puhua, joka muistuttaa jostakin tutusta, ja se voi olla positiivista tai negatiivista. Joku saattaa kohdella väheksyvästi, koska häntä on itseä satuttanut samankaltainen suhtautuminen, ja se edelleen satuttaa, mutta siirtämällä toiseen samaa tunnetta oma taakka näennäisesti helpottaa. Jollakin, joka kävelee toisen ylitse, on todennäköisesti omilla kasvoillaan kengänjäljet.

Sairastuessaan ihminen joutuu kohtaamaan oman avuttomuden tunteensa. Jos se on vaikeaa, hän saattaa käyttäytyä niin että toinen ihminen lähellä alkaa kokea olevansa neuvoton ja huolissaan. Jos on aina vaadittu paljon, tai liikaa, saattaa puristaa toisestakin mehuja. Toivottavasti  oma lähde löytyy.

Rikkinäinen puhelin”

Herkkävaistoinen saattaa tunnistaa tunteensiirron; kuin jotain ”muuta” olisi läsnä, jotain mikä ei kyseiseen hetkeen kuulu, tai vaistota kuinka häneen suhtaudutaan kuin johonkin toiseen ihmiseen. Jokin kahden ihmisen välillä on kuin sijoiltaan, tai vain tuntuu oudolta. Kommunikaatio on aina monimutkaista, varsinkin jos läsnä on ”hankalia” sukulaisia, entisiä rakkaita, ystävä, johon on menettänyt luottamuksen tai rajaton esimies työpaikalta. Jotakin on jäänyt kesken ja matka jatkuu toisen polun kautta.

Myös oman tunteensiirron tiedostaminen vakauttaa tunneilmastoa, kuin tiheässä verkossa erottaisi selvempiä lankoja ja yhteyksiä. Missä kulkee raja tuon toisen ja hänen tunteidensa, ja minun ja minun tunteineni välissä? Miksi toisen ihmisen kanssa kaikki tuntuu jotenkin helpommalta? Selkiytyminen tietenkin lisää luottamusta ja avoimuutta, ja tekee läheisyyden kokemisen ja aidon yhteyden mahdollisemmaksi.

Synnynnäinen kykymme samaistua ja ottaa osaa toisten ihmisten kokemuksiin pohjautuu heidän hermostostaan saamaamme tartuntaan. Keskeistä on, miten voimme estää tuon tartunnan, jotta emme toistuvasti joutuisi jonkun toisen hermojärjestelmän vangeiksi.” – Daniel N. Stern (2002)

 

IMG_0941-001.JPG

Uskomuksia, joille on tieteellinen perusta


 Hyvä tulee hyvän luo

Kyky suhtautua asioihin myönteisesti suojaa aivoja stressiltä merkittävästi. Noin puolet tästä taipumuksesta on geeneistä peräisin. Lapsuudessa huonoa kohtelua kokeneet ovat alttiimpia sairastumaan sydäninfarktiin ja aivohalvaukseen, varsinkin naispuoliset ihmiset. Kaltoinkohtelulla on yhteys immuunipuolustukseen, pitkään jatkuessa se voi aiheuttaa ns. hiljaisen tulehduksen elimistöön.

Tietty määrä vastoinkäymisiä harjoituttaa selviämään stressistä ja opettaa pääsemään siitä yli. Jos uhkaavia tilanteita on usein, aivojen mantelitumake, joka arvioi sosiaalisia signaaleja ja yhdistää mielen toiminnot ruumillisiin vasteisiin ja ne kytkeytyvät kulloinkin koettuihin tunteisiin, alkaa pelkistyä havainnoimaan enemmän pelkoa. Tässä tilassa kuormittava tapahtuma koetaan selvemmin ja muisto siitä jää vahvemmin mieleen. Aivot kuitenkin muovautuvat ympäristöön, ja ennakoivat aina tulevaa. Sisäinen ympäristö muuttuu hitaasti ulkoista vastaavaksi, ja aivot menettävät joustavuuttaan mukautua stressittömään tilaan. Ihminen herkistyy kuormitukselle.

Ihmiselle joka on kokenut vastoinkäymisiä, saattaa tapahtua enemmän vastoinkäymisiä. Hän tulkitsee tilanteita helpommin uhkaaviksi, ja herkistyy tunnistamaan vaaraa. Tämä on mielen keino selvitä; ensisijaisesti pysytään hengissä. On tarkoituksenmukaista että pitkittyneessä stressissä palkitsemisjärjestelmä vaimenee, eli mielihyvää, nautintoa ja iloa koetaan vähemmän samoista asioista kuin ennen, ruokakaaan ei maistu. Keho asettuu lepotilaan siihen asti kunnes uhka väistyy. Silloin kun ”mikään ei tunnu miltään” aivot ovat keskittäneet olemassa olevat voimavarat olennaiseen eli elämän jatkumiseen.

Flunssa iskee, kun viikonloppu tulee tai loma alkaa

Kun työviikko alkaa, hetkellinen kuormittuminen aktivoi immuunipuolustuksen ja valkosolujen toiminta tehostuu. Ihminen jaksaa paremmin ja terveempänä. Kun paine hellittää, vastustuskyky heikkenee. Kipeä olo perjantaina kertoo siitä että elimistö toimii tarkoituksenmukaisesti.

Paha mieli menee vierailulle vatsaan” -lapsen suusta

Psykosomaattiset ilmiöt ovat molekyylien kolinaan kätketty sinfonia.” (JK) Vastustuskyky on kudostasolle paikallistunutta aivojen toimintaa, kuin kuudes aisti. Se miten voi, muokkaa terveyttä. Tunteiden säätelyjärjestelmä toimii stressinsäätelyjärjestelmän varassa; keskushermosto säätelee kuormittumista ulottuen solutasolle asti. Fyysisillä oireilla ja masennuksella on selkeä yhteys. Masennus on itsenäinen riskitekijä sydänsairauksille. Myös epäoikeudenmukaisuuden kokeminen pitkällä aikavälillä lisää sydän-ja verisuonitautien ja ylipainoisuuden riskiä.

Aika kultaa muistot

Kuormittavilla ja traumatisoineillakin muistoilla on taipumus haalistua ajan myötä kun ikää tulee lisää. Tapahtumien kuormittavuus heikkenee. ”Nuoruus oli kultainen”.

Ihmisen keho on luotu niin että se pyrkii kaiken aikaa tasapainoon. Sinnikyys ja joustavuus on ihmiselle tyypillisempää kuin se ettei selviä ”häiriöstä”. Oman tilansa tunnistaminen on tärkeää, jotta ymmärtää itsestä huolehtimisen merkityksen. Omaan vastustuskykyyn voi vaikuttaa pyrkimällä välttämään, niin paljon kuin se on mahdollista, liikaa kuormittumista. Kaikkia huonoja uutisia ei tarvitse kuunnella eikä lukea, voi ottaa hälyääniin ja ristiriitoihin etäisyyttä, voi hakeutua itseä rauhoittaviin maisemiin, joissa oma tila vahvistuu -päivittäin voi tehdä valintoja huomioiden itseään. Sosiaalinen tuki, hellyys, hoiva, kosketus ja kosketukseen perustuvat hoitomuodot, ja sellaisten ihmisten seura, jotka kokee turvallisiksi, ehkäisevät ahdistusta ja palauttavat voimavaroja.

Satu Vaarula

Fysioterapeutti, Rosen-terapeutti

hyvinvoi.net

rosenterapeutit.fi

 

Valon voi sammuttaa, kipu näkee pimeässäkin

img_2991-002

Kuka päättää mihin tuuli kääntyy, kuka kutsuu veden pisaroiksi?

Tiedätkö kohdan mistä aurinko nousee huomenna, erotatko pilvet toisistaan?

Osaat laskea veden vauhdin virrassa ja sammuneiden tähtien iän, mutta ihmistä et voi koskaan selittää loppuun.

Tämä kipu, ja nämä kaikki pistot ja piikit, kouristukset ja paino kehossani ovat olleet kuin kynnet linnulla, joka taas yllättäen hypähtää viereeni, vaikka haluaisin vihdoin itse jo levätä oksalla joka kantaa.

Kun menee syvälle kipuun, menee sinne yksin. Silittäminenkin voi tuntua epämiellyttävältä ärsykkeeltä, lisäaistimukselta jota ei enää siedä. Kun kipu ylittää kahdeksan, energiatasoni nousee, ja energia kääntyy sisäänpäin. Siinä kohdassa minä ainakin itken. Jollain lailla se on niin paljon -kuin se rikkoisi minussa jotakin. Purskahdan itkuun ja se näkyy,  ja se tekee  hauraasta minusta haavoittuvan koska altistan itseni näkyväksi muille.

Kun kerron kivustani muille teen heistä kanssakulkijoita. He reagoivat siihen sen mukaan, missä kohtaa ovat itsetuntemustaan -torjuen, nauraen, tulemalla kohti -sopivasti tai ilman rajoja. Minun vointini vaikuttaa heidän vointiinsa.

Mistä voi tietää milloin ihminen paranee, ja mikä hänet parantaa?

Kun kipu helpottaa, se luiskahtaa kuin liukas peitto nukkujan yltä. Sitä ei vaan huomaa enää, ja siihen havahtuu. Välillä tulee helpotus, ja suuri lohdutus, yhtäkkisenä melkein liian iso, kuin auringonsäde joka osuu silmään. Väistän lohdutusta jota en osaakaan heti ottaa vastaan.

 

Korkean CRPn huomioita

Olen tässä ikkunapaikalla, reväistynä irti maailmastani. En hae maitoa kaupasta, en maksa laskuja, en vastaa puheluihin, en tyhjennä tiskikonetta enkä täytä vatsaani.

Silti, olen juuri nyt maailmani ytimessä. Katson ikkunasta maisemaa joka ei muutu vaikka joku lakkaa hengittämästä, vaikka joku toinen alkaa käsittämään kuinka kiitollinen hengenvedostakin saa olla.

Kyljeltä toiselle on lyhyt matka, mutta siinä mitataan sitkeyden pituus.

Nyt on pyhän yhdentekevää, ovatko lakanani  suoraan viikattuina kaapissani. En näe niitä, ja jos minua ei enää tämän jälkeen nähtäisi, ymmärrettäisi kyllä että osaan, ponnisteltuani sängyn pohjalla, arvostaa oikeaa järjestystä; itse elämä on tärkein.

Aika tuntuu menettävän tavanomaisen kulkunsa. Paradoksaalisella tavalla tavoitan lapsuuden poutapäivien auringon pitkän ketjun jolloin hetket saumattomasti seuraavat toisiaan ilman huolen mutkaa, soljuva etenevä olotila jossa mikään ei erityisemmin tartu eikä pysäytä. Minua kannatellaan huolehtimalla, saan apua pyytämällä, hoitajat oppivat ennakoimaan eivätkä kyseenalaista. Minua kunnioitetaan, minulle ei välity se kiire ja paine jonka vallassa osasto väki toimii.

Osaston rutiinit kuljettavat päivää eteenpäin. Valkoiseen pukeutuneena he perustelevat kaiken tarpeellisuuden heti aamusta, ja uskon. Aamulla kuudelta lämpö korvasta, verikokeet seitsemältä, (vitsailen ovatko Draculan liittolaisia Transsylvaniasta, hoitaja nauraa hiukan unisena) ehdin jo sanomaan sosiaaliturvatunnukseni ennenkuin kysytään. Pisto ei enää satu, alan tottua, paitsi sellaisissa kohdissa mihin on muodostunut arpea. Haluan olla katsomatta yhtäkään neulaa, etäännytän itseni niistä, enkä halua nähdä vertani; se kuuluisi sisälleni. Aamupala, tai kateus siitä että naapuri saa syödä, kahdeksalta. Saattaa se maistuakin. Ohrapuurokaan ei viikkoa pidempään yhteenmenoon. Tippaletku ja kanyyli kulkee jo itsestään mukana, nukkuessakaan ne eivät häiritse. Suihkuun sitten jos jaksaa ja iho ei ole vielä liian kuiva, ilmastoinnin takia kurkku ainakin. Taivaalliselta tuntuu jos joku rasvaa jalkani joihin en ylety, hoitajilta en sitä pyydä, vierailta kyllä.

Lääkärinkierto ennen yhtätoista, koskaan ei tiedä mitä sanotaan, ja se mitä sanotaan saattaa jäädä toteutumatta. Yritän olla rationaalinen ja selkeä. Lääkärit suhtautuvat minuun vakavan tunnollisesti, se on liikuttavaa. He haluavat auttaa, itsensäkin takia. Heidän tehtävänsä on pelastaa henkiä. He seuraavat tiedon ja taidon kautta päämääristä tärkeintä, elämän säilymistä.

Toimepiteet herättävät joissakin näennäistä kateutta -”Tuolta otetaan verikoe mutta minulta ei”, ”Tuolle lääkäri tuli juttelemaan mutta minulle ei”. Haluanko minäkin ”kaiken” että välttyisin tuntemasta pelkoa merkityksettömyydestäni, etten kokisi olevani sivuutettu oireineni?

Siirtymäkohdat ovat haastavia. Kun menen ambulanssiin, kun puen päälleni ”aistikkaan” potilaspyjaman, tuleeko minusta sairas ihminen vai olenko ihminen jolla on sairaus? Minä en muutu toiseksi vaikka roolini muuttuu ihmisestä potilaaksi. Olen edelleen sama, vaikka potilaan asemassa.

Kun menen leikkaukseen, olen kaikkien toimien kohde ja keskipiste. Kaikki ovat sitä varten ja ottavat tosissaan minkä olen tuonut esille, ja lääketiede vahvistanut. En ole enää epävarma oletko tärkeä, ja viivakoodin vierestä voin tarkistaa kuka olen.

En ole ahdistunut, olen hyvin tietoinen.

Kun päätös leikkauksesta kerrotaan, alkaa tiivis valmistelu. Tiedän että tapahtuma on oikea ja välttämätön. Jännitys mielessä nousee, uteliaisuuskin. Ja pieni avuton pelko, joka on ollut siinä vieressä, kulkee lävitseni ja suostun siihen. Painesukat ovat huvittavat, avopaidassa olen hassulla tavallla naisellinen. Hoitaja on määrätietoinen. Nyt mennään. Ja silti; menen yksin, kuin rajalle. Tiedän etten voi ottaa seinästä kiinni ja jarruttaa. Tietoisesti valitsen irrottamisen. Joku muu tietää minusta enemmän.

Leikkauspöytä on kapea, käteni on letkuissa. Hoitajat ovat lempeitä. Joku muu pitää kehoni elossa. Kosketetaan steriilisti. Anestesialääkärille sanon ”Morjens”, kun läpinäkyvä maski keltaisilla reunoilla näkyy tulevan pääni yläpuolelta, hän naurahtaa. En sukella veteen, vaan uneeen. Se vie minut vastustamattomasti mukanaan. Minun ei tarvitse pitää mistään kiinni. Tämä ei ole huviajelu jossa junan pitää pysyä radallaan. Silti tässä on jotain hassua. Luovutan ja leijun pois tietoisuudesta.

Herään, pahoinvointi on valtava, ja kurkkuun sattuu. Tunnen olevani ahtaassa loukussa, sullottuna paketiksi. Sanon että haluan pois täältä. ”Voit liikuttaa itseäsi” hoitaja sanoo. Puhjennut umpisuoli ja infektoitunut vastaontelo. Pelästyn, sehän on vaarallista. Turtumus, ja avuttomuus.

Kipeitä päiviä osastolla. Aloitan alusta, käännän kylkeä varovasti, taivutan hiukan eteen, 30 senttiä muovista putkea vatsaontelossa ei myötäile. Olen kömpelö, vaivalloinen ja minuun sattuu koko ajan. Olen hauras, ja menettänyt kehoni sellaisena kuin se on ollut. Olen hallinnut ja määritellyt sitä tahtoni mukaan. Sairaus vie käsitykseni kehostani toiseen todellisuuteen, jossa on toisenlaiset normit. Jaan ne muiden potilaiden kanssa. Jaan kaikki äänet, ja kaiken mitä sanotaan ääneen. Kun vatsa alkaa viikon päästä toimia, olen kuin voittaja.

 

Elämän sylissä

Tunnen riemua ja kuplimista. Olen hullaantunut. Pääsen sairaalasta ulos 22 osastopäivän jälkeen. Ulko-ovelta kaksi metriä invataksiin hengitän raikasta kylmää ulkoilmaa. Ihan kuin ensimmäistä kertaa! Halusin kotiin, vaikka se vähän pelottikin, osastolla oli turvallista.

En ole ihastellut luontoa moneen viikkoon, en hengittänyt raikasta ilmaa. En ole nähnyt auringon timantteja oksissa, en tassun jälkeä lumessa, en lintuparvea puussa. Olen mennyt läpi pelottavan, ahtaan tumman olemisen. Yksin, koska kivun läpi kulkee vain yksin. Joku voi olla mukana ja kokea jotain mitä tunnen. 

Minua on kannatellut kaikki hyvä, minkä muistan.

Pysyn pystyssä vaikka kaadun, putoan mutten mene rikki.

En voi jäädä tähän. Kun kipu tulee menen sen läpi.

Menen rikki mutta kaikki minussa pysyy tallessa, minä horjun mutta olen onnekas kun voin aistia sen. Minusta tulee pieni ja hiljaa kuiskaava.

Ajattelen niitä jotka jäävät osastolle. Muistan heidät vielä myöhemminkin, ehkä aina. Me jätämme toisiimme jäljen. Me toivomme toisillemme luonnostamme hyvää paljon, ja kärsimystä vain niin vähän kuin jaksaa. Muistamme tärkeät hetket, emme päiviä. Unohdamme ja jaksamme. Jokainen eletty elämä on kokonainen, vaikka se jäisi kesken.

 

Mikä minusta tulee  pienenä?

Tämä kipu kesyttää minut. Välillä mieleni vain ryömii.

Kumarran elämää kohti.

Joskus voi olla niin kipeä että hengittämisestä tulee rukous.

Anna minun elää, sisään ja ulos.

Pitelen tippaletkua kuin rukousnauhaa.

Jokin minussa tässä kivussa pitää kiinni tyyneydestä. Minussa on se hauras tieto, että kestän, ja se riittää.

En enää palaa entiselleni. Haurauden kokemus jää osaksi minua, vaikka voima on se mikä minussa kulkee edellä.

Vaivalloinen tie pimeässä. Välillä raotan silmiäni. Yllättäen kipu tulee, se ei varoita. Voimani on siinä että jatkan, koska vain elossa tuntee kipua. Koen vaivaa koska elän.  

 

Me kohtaamme todellisesti vasta kun uskallamme olla paljaita

Ihmiset jotka eivät tunnista omaa avuttomuuttaan pelkäävät tutustua kipuuni, avautua haavoittumiselle, tulla osalliseksi kärsimyksestä.

Elämä vielä tulee antamaan siihen tilaisuuden.

Sitten he lakkaavat neuvomasta. Luopuvat liiasta reippaudesta, vakavoituvat, ja saavat siten tilaa myös ironialle.

Pystyt katsomaan kärsimystä suoraa kohti kun lakkaat toimimasta, sivuun katsomasta ja omasta tarpeestasi hallita kaikki. Luovut illuusiosta.

Elämä kuljettaa tietään. Suostumalla siihen tie näyttäytyy sujuvampana, ja ilmaisee tietonsa.

Kun tapaat sairaan ihmisen, olet häntä varten. Hän ei ole sinun vaivojasi varten. Aitoa kuuntelemista ei ole se että vaihtaa puheenaiheen omiin vaivoihin. Aitoa kohtaamista on ottaa vastaan toisen tunne, antaa sille tilansa, ja uskoa toinen todeksi.

Sinun vuorosi tulee kyllä, kun hän on vuorostaan tarpeeksi vahva kannattelemaan.

En usko jaksavani kärsimystä, jota en ole kokenut.

Kun elän siinä, huomaan voimia joista en tiennyt.

Ne tulevat esiin vain vaikemmissa hetkissä.

Luota.

Katso minua silmiin. Älä väistä. Minä elän juuri tätä hetkeä, nämä ovat minun tunteitani. Sinulla on omasi. Tule minua vastaan.

Lempeys odottaa siellä perillä, jakamisen ja näkemisen synnyttämän lohtu.

Minä pidän kiinni kaikesta kevyellä otteella.

Elämä pitää minusta kiinni vahvasti.

Todellista vapautta on tajuta ettei mitään eikä ketään voi ottaa mukaan.

Edes elämäänsä.

P1284556-001.JPG