Kukapa ei olisi välttynyt huomaamasta uutisointia luontoa ja sen monimuotoisuutta uhkaavasta toiminnasta Suomessa.
Luontoa epäkunnioittava toiminta ei voi pelkästään johtua taloudellisista motiiveista? Minusta se vaikuttaa liian helpolta ja pinnalliselta selitykseltä koko totuudeksi.
Tulin prosessoineeksi omaa, perittyä sotatraumaani parikymmentä vuotta ennenkuin painajaiset sodasta ja vahingoittumisen uhasta loppuivat, ja koin eheytyneeni kyseisellä elämänalueella. Pääsin jossain määrin vapaaksi minuun heijastetusta turhasta häpeästä ja syyllisyydestä, jota pienenä, puolustuskyvyttömänä lapsena vain otin vastaan, ja jota pitkän aikaan aikuisenakin oli vaikea ymmärtää. Mielen rauhoittuminen syvensi myös luontosuhdettani.
Vaativina sodan ja jälleenrakentamisen aikoina riittämättömyyden tunnetta oli yritetty torjua liiallisella suorittamisella ja työnteolla. Se näkyi myös ankaruutena itseä ja ympäristöä kohtaan. Riippuvuutta, kuten loputon, liiallinen työnteko oman jaksamisen ylittäen, on kaikki mikä näennäisesti helpottaa mutta lopulta enemmän vahingoittaa, ja josta ei tunnu pääsevän irti. Riippuvuus on keino väistää murskavaa häpeäntunnetta, mutta sen pitäminen torjuttuna kuitenkin lopulta lisää inhimmillistä kärsimystä.
Traumassa menetämme yhteyden itseemme, koska on liian kivuliasta olla oma itsensä. On tapahtunut, tai joutunut seuraamaan vierestä jotain mikä menee yli sietokyvyn ja ymmärryksen. Tästä itsensä menettämisestä tulee elämää ja olemista määrittävä tila. Tunteet pidetään erillään itsestä, koska ei tiedetä mitä niiden kanssa pitäisi tehdä. En tunne mitään, ja vetäydyn, sillä koen että minua satutetaan. En voi enää seurata luontaista vaistoani, johon minulla ei ole enää yhteyttä, joten en voi suojella itseäni.
Traumaan ei tarvita ns. kansanmurhaa, riittää että äiti tai isä aikanaan on ollut niin erillään itsestä ettei enää tunnista vaistonvaraisia tunteitaan. Vaistot eivät ohjaa käytöstä, ja siksi vanhempi esimerkiksi jättää pienen lapsensa pitkäksi aikaa toistuvasti yksin huutamaan.
Persoonan sisällä, vaikka vauroidenkin ympäröimpänä, on kuitenkin olemassa terve ihminen. Se ei vain ole päässyt esiin, koska ei ole ollut olemassa sellaista suhdetta itseen, jossa voisi olla autenttisempi, oma itsensä.
Kohtelemalla huonosti muita ihminen tuo näkyville pelkonsa tulla hylätyksi. Hylkäämällä muita hän kaiken aikaa toteuttaa pahinta pelkoaan -eli tekemällä väärin hylkää itseään.
Kaivoksilla raiskatut maat ja kalliot, jätteistä saastuneet järvet ja joet, pohjavesien likaantuminen, lajien monimuotoisuutta tuhoavat metsähakkuut, erämaisten metsien raivaaminen, kaupunkikuvasta markkinataloudelle lunastetut puistot ja levähdyspaikat, muutamia mainitakseni, nostavat tunteen avuttomuudesta. Ihmiselle tärkeän maiseman puolustamisessa suuremman ja vahvemman voiman, torjutun yhteiskunnallisen trauman edessä nääntyy. Pilaantunut maa ei maadu, eikä ihminen maadoitu.
Koska itseä on hylätty, hylätään myös äitimaa.
Satu Vaarula
hyvinvoi.net
kehotusblog 