Arki-illan rentouttava pelkoretki eli miksi turhaan katsoa jännitysleffoja tvstä

Tällainen tunne tulee intuitiivisille ihmisille joskus -pitää tehdä jokin asia, mennä johonkin paikkaan, vaikkei itse asiassa tiedä eikä ymmärrä miksi. Onko tuttua?

Iltatöiden jälkeen piti siis päästä yksin pimeään, synkkään (miksi metsä muuten olisi synkkä, miksi ei koskaan vaikkapa iloinen tai hauska, tai vain metsä?)

Lunta oli vielä kotikadullakin paljon puissa, ja ne näyttivät epätodellisesti kauniilta.

Lähdin otsalampun, puhelimen, pokkarin ja varaotsalampun kanssa tuttuun paikkaan lumikengillä kävellen. Ajattelin edelleen että olisin kuitenkin voinut istuskella kotona vaikka teetä juoden, kello oli sentään jo seitsemän.

Metsä vaan näytti sadunomaisen kauniilta. Minusta tykkylumiset puut ovat jotenkin inhimmillisen näköisiä, ne kantavat taakkoja. Kävelin pari kilometriä suon laitaan. Mietin että pitäisi toteuttaa se syksyinen idea tunnetyöskentelyyn pohjautuvasta kehotietoisesta naisten pelkoretkestä. Sammutin suon laidalla otsalampun. Mikä rauha. Sininen hämärä, valonkajoa taivaanrannassa. Hiutaleet putoilevat kasvoille, on mukavan lämmin miinus yhden asteen lämpötilassa. Seison pitkän aikaa tukevasti paikallani. Ajantaju hämärtyy, näen selvemmin. Pieniä mäntyjä, suoria isompia mäntyjä, mättäitä. Välillä mielikuvitus tekee kepposen; kuin jokin liikahtaisi pimeässä. Täällä tämä suo itsekseen yksinään pimeässä nököttää, mietin. Hah, kuinka helppoa on sijoittaa inhimillisiä piirteitä elolliseen luontoon. Nautin tästä hetkestä pimeässä. Olen elossa. Hengitän syvään. Lähden takaisin samaa reittiä ilman otsalampun valoa, koska näen missä polku kulkee. Lumikengät mahtuvat polulle hyvin. Päätänkin etten paluumatkalla käytä valoa. Kokeilen, ilman paineita, jospa uskaltaisin ja pystyisin lumen valossa kulkemaan.

Kuljen vähän matkaa. Mikä voimantunne! Tämähän on vapauttavaa ja kivaa! Minä! Ah! Vapaus pelätä rauhassa vähän, ja sitten rauhoittua. Osata rauhoittaa itsensä. Pysähtelen ja mittailen puita katseellani.

Pienessä aukeassa kohdassa on enemmän valoa. Pam! Siinä se tapahtuu! Yhtäkkiä olenkin keskellä talvisotaa! Ihmisen kokoiset hahmot ovat kumartuneina, ne ovat jäätyneitä talvisodan sotilaita. Ryssiä (kulttuurisidonnaisesti ilmaistuna). Vasemmalla puolella kaksi lumipukuun pukeutunutta on jäätynyt paikalleen kumaraan, oikealla puolella yksi. Taaempana kaksi sotilasta on vielä rinnakkain, heidän edessään uhkaavasti kiväärejä poikittain. Hetkessä olen pakokauhun vallassa. Talvisota! Aivoni menevät saman tien ylivirittyneeseen tilaan, koska uhka on todellinen, siis trauman kokeneen mielen mukaan. Seison suu auki paikallani. Ei voi olla totta! Minun pitää kertoa itselleni etteivät nuo puut ole jäätyneitä ryssiä, joiden automaattiaseet lakkasivat toimimasta kolmenkymmenen asteen pakkasessa, eivätkä kuolleita suomalaisia yksin kaukana kotoa vaan ne ovat PUITA, jotka ovat taipuneet lumen voimasta kumaraan. Usko nyt. Ne ovat PUITA. Kuusia, mäntyjä ja koivuja. Oksat eivät ole kiväärejä ojossa. Ristikkäin olevat puut eivät ole valloitetun maan kotitaloja ympäröineitä aitoja, joiden yli ketterästi miehet hyppelivät. Ne, jotka elivät.

Hitaasti uskon järkeäni ja rauhoitun. Mieleeni voimakkaasti tallentuneet uhkakuvani talvisotaan liittyen nousevat täysin yllättäen pintaan -koska mieleni oli vakaa ja valmis siihen? Jätät puut omaan rauhaan ja jatkan matkaa aikuisena minuna, joka rauhoitti kuolemanpelkoisen – myös toisten, ei vain oman itsen kuolemaa pelänneen- sisäisen lapsen. Minun isänihän aikanaan pelkäsi kahden sodan ajan kuolemaa, ja niistä lähtien, ja sen uhan tunteen perin.

Olen yllättynyt. Lasken vuosia. Koko ikäni olen nähnyt unia sodasta, painajaisia. Sitten kahdenkymmenen vuoden prosessoinnin jälkeen totean päässeeni asian yli. Siitä on jo kolme vuotta. Kolmeen vuoteen en ole nähnyt painajaisia sodasta vaikka olen haastanut itseni katselemalla sotaleffoja – ei mitään. Nyt kolme vuotta unohduksissa ollut asia nousee pintaan kuin encore. Pitihän se talvisotakin saada vihdoin päätökseen, ei vain se kesäsota.

En laita otsalamppua päälle ollenkaan. Silmät ovat tottuneet pimeään. Voihan olla että joku eläin tulee vaikka vastaan, mutta se olisi hyvin epätavallista. Ja se olisi vain eläin. Käännyn riemukkaana isommalle polulle.

On niin hyvä olla. Vaikka kyllä minä taas oivalsin että ihmisen suurin pelko on hänen alitajuntansa, luonnossakin. Se on myös kekseliäs, intuitiivinen ja nopea käänteissään. Aikaa myöden sen kanssa voi luoda rauhallisen, eheyttävän suhteen.

Kävelen kotiin päin. En katso taakseni, sillä siellä ei ole enää mitään, tai pitäisikö todeta, ketään. Rohkea uskaltaa pelätä, kun pelottaa.

Minä niin rakastan suomalaista luonnorauhaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s